2000-luvun machiavellistit ja taistelu ideologisuutta vastaan

Lukuaika: 12 min. 

Pyrkimykset esiintyä politiikan ja ideologioiden yläpuolisena järjen äänenä ovat yleistyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Ideologioiden vastaisuuden esitaistelijoiden ajatteluun kuuluu vahvasti taloustieteen lainalaisuuksien ja ehdottoman rationaalisuuden korostaminen.

Renessanssifilosofi Niccoló Machiavelliä (1469–1527) pidetään poliittisen viekkauden oppi-isänä. Tämä neuvoi vallankäyttäjiä olemaan ovelia kuin ketut ja vahvoja kuin leijonat. Machiavelli kirjoittikin, ettei hallitsijoiden hyvyyttä tai huonoutta mitata moraalissa tai toden puhumisessa, vaan lopputulosten perusteella.

Hänen mukaansa oma etu ja valtion etu sekä vallan säilyttäminen ovat rehellisyyttä tärkeämpiä. Näin ollen laskelmoitu viekkaus ja käytännöllinen petollisuus ovat hallitsijalle ja valtaa janoavalle äärimmäisen hyödyllisiä taitoja.

Machiavellin kaikuja on nähtävissä nykykeskustelussa ideologisuudesta. Ideologisuus näyttäytyy nykykeskustelussa kielteisenä asiana, ja sitä on ryhdytty aktiivisesti viljelemään poliittisen vastapuolen haukkumasanana.

Yleensä ideologiaksi määritellään aatejärjestelmät: poliittiset totuuskäsitykset ja niiden mukaiset aatteiden kokoelmat. Ideologia-käsitettä käytetään tyypillisimmin kolmessa eri merkityksessä.

Neutraali ideologiakäsitys mieltää ideologian ajatusten ja uskomusten synnyttämäksi käsitykseksi ympäröivästä todellisuudesta. Tämä ideologiakäsitys näkee ideologian siis neutraalina eikä itsessään positiivisessa tai negatiivisessa merkityksessä. Negatiivisen ideologiakäsityksen mukaan ideologia edustaa puolestaan vääristynyttä tietoisuutta todellisuudesta.

Tällöin ideologia nähdään jonain, joka häiritsee ja sumentaa ihmisen kykyä ymmärtää todellisuuden luonnetta. Kriittiseen teoriaan kytkeytyvä kriittinen ideologiakäsitys taas yhdistää ideologian tiiviisti valtasuhteisiin.

Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Suurimmat poliittiset ideologiat ovat Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä 1800-luvun vaihteessa syntyneet liberalismi, sosialismi ja konservatismi. Tänä päivänä kuitenkin eräät tahot ovat alkaneet korostaa liberalismin ja sen perillisen, klassisen liberalismin arvovapautta.

Klassisesta liberalismista onkin muodostunut todellinen taikasana, jonka avulla ennen kaikkea poliitikot ovat pyrkineet esiintymään anti-ideologisina järjen ääninä, ”tolkun ihmisinä”. Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on kuitenkin nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Machiavellin uudet opetuslapset

Pyrkimykset esiintyä antipoliittisena, politiikan ja ideologioiden yläpuolisena järjen (ja totuuden) äänenä ovat yleistyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Viekkaimmat poliitikot ovatkin havainneet, kuinka kannattavaa on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tästä esimerkkejä ovat paitsi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump myös Tšekissä vasta parlamenttivaalit voittaneen ANO-liikkeen perustaja ja maan todennäköinen uusi pääministeri, oikeistopopulisti Andrej Babiš. Kuvatunlaista viekkautta edustaa myös toukokuussa valittu Ranskan presidentti, ”kaksin verroin liberaaliksi” julistautunut Emmanuel Macron.

Macron perusti 2016 liberaalin poliittisen Tasavalta liikkeelle! -ryhmittymän. Näin hän pyrki irtaantumaan perinteisistä puolueista ja niiden edustamasta oikeisto–vasemmisto-jaottelusta. Presidentinvaaleissa hän korosti sitoutumattomuuttaan. Macron kuvataan yleensä uuden ja raikkaan politiikka-vapaan politiikan edustajana – Ranskan toivona, joka mihinkään ideologiaan sitoutumattomasti pelastaa talouden ja työpaikat.

Macronin ryhmittymä on pyrkinyt esiintymään kansanliikkeenä, jonka jäsenistö muodostuu suurimmilta osin politiikan ulkopuolelta tulevista, riippumattomista asiantuntijoista ja muutosta toivovista aktiivisista kansalaisista. Yritysjohtajien määrä kansanedustajista tuplaantui edelliseen parlamenttiin nähden.

Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, missä määrin Macronin edustama politiikka on todellisuudessa uutta, raikasta tai sitoutumatonta. Vaaliohjelmaa selaamalla paljastuu varsin perinteinen Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vaalima, uusliberalistikseksi kuvattu oikeistopolitiikka, jonka ydintavoitteiksi on ilmoitettu työelämän modernisoiminen.

Tämän kerrotaan tapahtuvan ammattiliittojen syrjäyttämisellä työmarkkinoilta ja julkisen sektorin modernisoimisella siirtämällä sen resurssit tehokkaammille yrityksille – toisin sanoen yksityistämällä valtion tehtäviä.

Näin ollen voidaankin sanoa, että Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Ennen vaaleja Pariisin kadunkulmissa ei voinut olla huomaamatta lukuisia me-henkeä ja toiveita täynnä olevia Macronin vaalijulisteita, joissa Ranskan lipun värisellä taustalla komeili esimerkiksi ”Ensemble, la France!” eli ”Ranska yhdessä!”.

Oma ironiansa on myös siinä, että siinä missä entinen perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini kirjoitti gradunsa populismista, käsitteli Macron omassaan Machiavellia.

Vierasta Macronin edustama poliittinen viekkaus ja näennäinen epäpoliittisuus ei ole Suomessakaan. Suomen pääministeripuolue keskusta saavutti viimeisimmissä eduskuntavaaleissa voittonsa nimenomaan kampanjalla, johon sisältyi taloudellisen, koko kansakuntaa kohtaavan uhkakuvan korostaminen ja me-henkistä talkoomeininkiä hekumoiva ”Suomi kuntoon” -rallatus. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolestaan lähti uusiin presidentinvaaleihin poliittisesti sitoutumattomana ehdokkaana valitsijayhdistys takanaan.

Objektiiviset järjen äänet?

Syytökset ideologisuudesta ovat sinkoilleet viime aikoina tiheään tahtiin. Niiden yleistyminen on kulkenut käsi kädessä oman toimintansa epäpoliittisena esittämisen kanssa. Myös tutkijat ovat saaneet ideologisuudesta syyttäviä inkvisiittoreita peräänsä, mikäli ovat tutkineet vääränlaista aihetta tai saaneet tutkimuksissaan vääränlaisia tutkimustuloksia.

Tämän sai kokea muun muassa sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo viimeisimmän raporttinsa seurauksena. Raportissa Hiilamo perkasi eriarvoistumiskehitystä ja käsitteli tuloerotutkimuksen uranuurtajan, taloustieteilijä Anthony B. Atkinsonin teoksessa Inequality. What can be done? esittämiä keinoja eriarvoisuuden kaventamiseksi.

Hiilamo arvioi myös niiden soveltuvuutta Suomeen ja esitti, että Suomessa eriarvoisuus lisääntyy ja erityisesti kaikista köyhimmät ja keskiluokka kurjistuvat. Syytökset ideologisuudesta ja epäobjektiivisuudesta seurasivat välittömästi raportin julkistamista.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi. Osaltaan tällainen vaikuttaa myös siihen, millaisia aiheita tutkijat uskaltavat tutkia ja missä määrin he uskaltavat julkistaa tutkimuksiaan tai osallistua niiden pohjalta julkiseen keskusteluun. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, ettei tutkittu tieto leviä tutkimuspiireistä yhteiskuntaan vaikuttamaan.

Ideologioiden vastaisuuden esitaistelijoiden ajatteluun kuuluu vahvasti taloustieteen lainalaisuuksien ja ehdottoman rationaalisuuden korostaminen. Nämä anti-ideologiset järjen äänet tapaavat esittää, että taloustieteessä olisi jokin objektiivinen, arvovapaa totuus, joka on gravitaatiolain tapaan pelkistettävissä numeroihin.

Näin ollen talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, kuten vaikkapa maahanmuutosta tai kulttuurisesta omimisesta, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista. Perinteisesti tällaiset yhden totuuden olemassaoloa julistavat äänet on tavattu yhdistää totalitarismiin, vaikka nykyään kuvatunlaisen retoriikan edustajat puhuvat kovin kauniisti juuri vapaudesta.

Talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista.

Esimerkkejä edellä kuvaamastani tavasta puhua taloudesta, ideologisuudesta ja poliittisuudesta löytyy runsaasti. Yleensä sen edustajat määrittelevät itse edustavansa niin sanottua klassista liberalismia. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen toivoi vuoden 2015 vaalien aikaan, että ”talouden tosiasiat erotettaisiin politiikasta”.

Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia taas syytti taannoin taloustieteilijä ja kansantaloustieteen professori Markus Jänttiä ideologisuudesta, kun tämä kritisoi Vartian puolustamia korkeakoulujen lukukausimaksuja.

Kokoomuksen kansanedustaja ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen puolestaan sanoi vastikään Ylen Politiikkaradiossa, että tutkittu tieto näkyy tällä hetkellä todella heikosti poliittisissa päätöksissä. Itse hän sanoi pyrkivänsä ottamaan runsaasti huomioon riippumattomien tutkijoiden tutkimustietoa.

Ääneen lausumattomana implikaationa Vartiainen ei siis ota huomioon ei-riippumattomien tutkijoiden tutkimustuloksia. Hän ei kuitenkaan tullut maininneeksi, kuinka tutkijan riippumattomuus tai sen vastakohta, ideologisuus, tulisi määritellä.

Jäikin epäselväksi, tarkoittaako Vartiainen riippumattomuudella esimerkiksi niin kutsuttuja talousviisaita, jollaisina esimerkiksi Liikanen, Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja pääanalyytikko Jan von Gerich tai toisinaan jopa ajatuspaja Liberan entinen tutkimusjohtaja ja nykyinen Mustreadin sisältöjohtaja Heikki Pursiainen tyypillisesti valtamediassa esitetään. Tuskin hän ainakaan Jänttiä tai toista valtamedian vasemmistolaiseksi tituleeraamaa kansantaloustieteen professoria Matti Tuomalaa tarkoittaa.

Kokoomuksen kansanedustaja ja liikemies Hjallis Harkimo julisti Helsingin Sanomien kirjoituksessa olevansa ”pettynyt politiikkaan”. Hänen mukaansa politiikassa on ”liikaa politikointia ja liikaa ideologioita”. Harkimo myös esitti, ettei kokoomuksella ole strategiaa.

Strategiaa tai ei strategiaa, Harkimon mielestä kokoomuksen päämäränä tulisi olla kaikkien asian ajaminen. Harkimo jätti kuitenkin määrittelemättä, mitä on tämä mystinen kaikkien asia tai yhteinen etu.

Toinen kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki esitti niin ikään Helsingin Sanomien kirjoituksessa, ettei tiedä, millä kriteereillä olisi oikeistolainen. ”Olen klassinen liberaali. Se ei määritelmällisesti ole oikealla eikä vasemmalla”. Näin ollen Lepomäki asettautui ideologisen politiikan yläpuolella olevaksi, objektiiviseksi järjen ääneksi.

Mutta mitä oikeastaan on klassinen liberalismi ja kuinka se eroaa liberalismista tai uusliberalismista?

Liberalismi, klassinen liberalismi ja uusliberalismi

Liberalismi lienee eräs aikamme mitä moninaisimpia merkityksiä saaneista käsitteistä. Sen tähden on sen ja sen perillisen, klassisen liberalismin sisältö tulkittu usein virheellisesti. Eurooppalainen liberalismi -teoksen kirjoittajan, aatehistorioitsija Kari Saastamoisen mukaan länsimaisessa poliittisessa traditiossa liberalismi ei viittaa mihinkään yhtenäiseen ajatusrakennelmaan eikä yksikään filosofinen teoria, poliittinen päämäärä tai ihmiskäsitys ole yhdistänyt liberalismiksi eri aikoina kutsuttuja ajattelutapoja.

Liberalismin erityiseksi tunnusmerkiksi mainitaan yleensä ajatus yksilön vapaudesta kaikista keskeisimpänä poliittisena arvona. Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Yhdistävä piirre sen eri suuntauksille on yksilön vapauden ensisijaisuus yhteisön vapaudelle.

Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla.

Ensimmäisenä liberalistisena ajattelijana mainitaan yleensä filosofi John Locke, joka puolusti paitsi uskonnonvapautta, korosti myös niin sanottuja yksilön luonnollisia oikeuksia, jollaisiksi hän esitti oikeuden henkeen, vapauteen ja omaisuuteen. Ranskassa puolestaan liberalismin alkuna pidetään 1700-luvun valistusfilosofiaa, joka korosti sananvapautta sekä vapautta itsevaltaisen monarkin despotismista.

Liberalismissa tavataankin korostaa Isaiah Berlinin kuuluisasta jaottelusta juuri negatiivista vapautta – eli yksinkertaistaen sanottuna vapautta jostakin. Kaikki liberalismin muodot ovat myös ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Tämän periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Klassinen liberalismi on liberalismin muoto, joka painottaa yksilönvapauksista erityisesti taloudellista vapautta. Siinä yhdistyy sekä arvo- että talousliberalismi ja nykyään se rinnastetaan usein markkinaliberalismiin.

Monilla tänä päivänä klassisiksi liberalisteiksi julistautuvista on kuitenkin taipumusta puhua lähinnä talouden vapauttamisesta. Ylen Pressiklubissa vieraillut kokoomuslainen lvi-asentaja Tere Sammallahti ylpeästi esiintyi klassisena liberalistina ja samaisessa ohjelmassa ei-niin-arvoliberaalisti vastusti sukupuolineutraaleja ammattitermejä.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Tällaisen vapaan markkinatalouden tunnuslauseena on perinteisesti ollut laissez-faire eli ”antakaa tehdä”. Liberaalina Smith myös vastusti orjuutta, mikä oli hänen aikanaan vielä verrattain edistyksellistä.

Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Smith on saanut osakseen monenlaista tunnustusta. Tästä esimerkkinä Saastamoinen mainitsee muun muassa The Economist -lehden artikkelin 1990-luvun lopusta, jossa Smithiä ylistetään sen ”ihmeen” oivaltamisesta, että ”toimiessaan ilman keskinäistä säätelyä, lähinnä omaa etuaan tavoitellen työläiset, yhtiöt ja kotitaloudet onnistuvat tuottamaan niin erinomaisen hyödyllisiä tuloksia”.

1900-luvun talousliberalismin keskeisimpiin vaikuttajiin kuulunut Friedrich von Hayek puolestaan esitti Smithin pääteoksen Kansojen varallisuuden 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaisemassaan artikkelissa tämän vastustaneen kiihkeästi kaikenlaista taloudelliseen toimintaan kohdistuvaa sääntelyä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden nimissä tehtyjä tulonsiirtoja. Samoin Milton Friedman ja tämän vaimo Rose Friedman vakuuttivat, että heidän kannattamansa hyvinvointipalvelujen alasajo on johdonmukainen kehitelmä Smithin opetuksista.

Smithin pyrkimyksenä talouden vapauttamisessa oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja sen aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen. (Smithin tavoin myös von Hayek ilmoitti vastustavansa yhteiskunnallisia hierarkioita ja eliitin erioikeuksia.)

Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja näitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan. Hänen mukaansa juuri vapaa talous aikaansaa myös muunlaisen vapauden.

Kuitenkin, toisin kuin nykyaikana Smithin opetuslapsiksi ilmoittautuvat, tämä ei kannattanut mitään ylikansallista vapaakauppaa, vaan lähinnä talouden vapautta valtioiden rajojen sisäpuolella. Smith ei myöskään ajatellut, että vapauden tulisi olla totaalisen rajoittamatonta.

Hän esimerkiksi katsoi, että valtion tulee hoitaa sellaiset tehtävät, jotka ovat yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia, mutta jotka ovat yksityisille toimijoille kannattamattomia. Näin ollen Smithin opit eivät ole hyvinvointivaltion kanssa yhteensovittamattomissa.

Saastamoinen toteaakin, että ”Smithistä on siis tullut eräänlainen taloudellisen liberalismin ja uusoikeistolaisen yhteiskuntapolitiikan profeetta ja Kansojen varallisuudesta sen raamattu. Mutta samoin kuin moni kristityksi ilmoittautuva ei juuri raamattua tunne, eivät Smithinkään uudet opetuslapset ole aina Kansojen varallisuutta paljoa lehteilleet.”

Smithin nimeen tänä päivänä vannovat unohtavat liki systemaattisesti mainita, että tämän taloudellinen ajattelu oli täysin sidottua oman aikansa Britannian taloudellis-poliittisiin olosuhteisiin, jotka poikkeavat perustavanlaatuisesti nykymaailman vastaavista. Toisin kuin Karl Marx ja Friedrich Engels sata vuotta myöhemmin, Smith ei myöskään osannut ennustaa suuryritysten ylikansallista valtaa. Näiden seikkojen vuoksi Smithin opit eivät millään sabluunalla ole sellaisinaan sovitettavissa nykymaailmaan.

Smithin ajatuksia on siis anakronistisesti irrotettu historiallisesta kontekstistaan ja puolusteltu niiden turvin sellaista talouspolitiikkaa, jonka lopputuloksia Smith ei olisi itse mitä todennäköisimmin hyväksynyt.  Tästä paras esimerkki on häneltä otettu ”näkymättömän käden” käsite, joka on alkanut elää täysin omaa elämäänsä sen alkuperäisestä kontekstista irrotettuna.

Kylmän sodan kynnyksellä Smithin ajatuksia omien sanojensa mukaan seuranneet von Hayek ja Friedman ilmoittautuivat klassisiksi liberalisteiksi, vaikka heidän ajatuksensa perustuivat monilta osin virheelliseen tulkintaan Smithin ajatuksista. Joiltain tärkeiltä kohdin ne olivat suorastaan ristiriitaisia Smithin ajatusten ja niiden taustavaikuttimien kanssa. Klassisiksi liberalisteiksi ja Adam Smithin ihailijoiksi ilmoittautuivat myös jo mainitut Thatcher ja Reagan, vaikka kumpikaan ei tosiasiassa noudattanut mitään liberalistista talouspolitiikkaa, joka tähtäisi periytyvän eriarvoisuuden poistamiseen taloutta vapauttamalla.

Thatcher ja Reagan eivät sellaisenaan toteuttaneet myöskään von Hayekin talousoppeja. Päinvastoin heidän talouspolitiikkansa oli konservatiivista, joka pyrki kyllä poistamaan työläisten oikeuksia puolustavaa ay-liikettä, mutta säilyttämään rakenteita, jotka ylläpitävät vakiintuneita hierarkioita ja erioikeuksia.

Tällaista talouspolitiikkaa, joka ottaa klassisesta liberalismista siitä johtamansa vapaan talouden yksityistämisineen ja ammattiyhdistysliikkeen tuhoamisineen, mutta säilyttää konservatiivisesti eliitin erioikeuksia ylläpitäviä rakenteita (jotka niin ikään ovat vapaan talouden vastaisia), on tavattu kutsua uusliberalistiseksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi. Suurin osa näistä henkilöistä on kuitenkin edustanut päinvastoin uusliberalismia eli konservatiivista talouspolitiikkaa kuin klassista liberalismia sellaisena kuin Smith sitä muotoili. Harva on myöskään von Hayekin talousoppeja vaatinut sellaisinaan seurattavaksi.

Klassisiksi liberaaleiksi esittäytyvät henkilöt ovat kyllä vastustaneet aggressiivisesti työläisten asiaa ajavaa ammattiyhdistysliikettä, mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta eivät ole syystä tai toisesta puuttuneet samalla tarmokkuudella esimerkiksi lääkäri- tai apteekkariliiton toimintaan.

Mainittakoon myös, ettei talous voi olla kovin vapaata ilman minkäänlaista säätelyä. Muuten vallitsee vahvimman oikeus, mistä ajankohtainen esimerkki on Finnkino, joka ostaa pienemmät kilpailijansa. Tämän seurauksena sillä on yksityinen monopoliasema Suomen elokuvabisneksessä. Se voi siten vailla kilpailua määrätä millaiset hinnat hyvänsä ja, mitä elokuvia Suomessa ylipäätään esitetään. Tämä puolestaan ei ole kenenkään muun edun mukaista kuin sen itsensä.

Viekkaat machiavellistit vai ideologiansa orjat?

Kun Harkimo esittää, että politiikassa on liikaa politiikkaa ja ideologioita, eikä kokoomuksella ole strategiaa, tämä nimenomaan on strategia ja erittäin tehokas sellainen. Strategiana on siis osoittaa, ettei minkäänlaista strategiaa ole – toisin sanoen pyrkiä epäsuorasti viestimään, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin. Sen sijaan on vain tosiasioita, joiden annetaan puhua puolestaan.

Strategiana on osoittaa, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin.

Strategiaan kuuluu myös eri tavoin ajattelevien ideologiseksi syyttäminen. Leikkauspolitiikka, yksityistäminen ja veronalennukset esitetään ainoana vaihtoehtona – muuten edessä on ”Kreikan tie”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu vastuullisena talousrealistina esiintyminen. Tätä ilmentää muun muassa puheet siitä, että vaikkei kukaan haluaisi tehdä kipeitä leikkauksia, ne ovat silti välttämättömiä, ettemme jättäisi suunnatonta velkaa lapsillemme. Samaan aikaan Suomessa nuoret aikuiset velkaantuvat ennätyksellistä vauhtia.

Samaa argumentointitapaa edustaa myös retoriikka hyvinvointivaltion leikkauksista – se, että voidaksemme säilyttää hyvinvointivaltion, on meidän välttämätöntä leikata sille oleellisista tehtävistä.

Teoksessa The New Way Of The World: On Neoliberal Society Pierre Dardot ja Christian Laval esittävät, että uusliberalismin voittokulkua selittää sen kyky muuttaa syvällisesti yhteiskuntaa. Dardot’n ja Lavalin mukaan uusliberalismin normatiivisesta logiikasta, ihmisten ja kansakuntien välisestä ”luonnollisesta kilpailusta” markkinoilla, on tullut suorastaan ”uusi olemisen muoto”.

Max Weber esitti vuonna 1905 julkaistussa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki protestanttisen asketismin luoneen kapitalismille puitteet, joissa se syntyi, vahvistui ja saavutti sellaisen valta-aseman, että tuli lopulta syrjäyttäneeksi alkuperäisen synnyttäjänsä. Nykyään kapitalismi lepää niin vakaalla, mekanistisella pohjalla, että se oikeuttaa itse itsensä. Siitä on tullut liki uskontoon verrattavissa oleva uskomusjärjestelmä, jonka vastustajia ja vallan kyseenalaistajia on vainottu erityisesti viime vuosisadalla ankarasti.

Uusliberalistinen kapitalismi on onnistunut levittäytymään yksittäisten ihmisten elämien ja yhteiskuntien liki kaikille osa-alueille usein tavoilla, joita emme itse edes tiedosta. Kuten Michel Foucault esittää puhki kulutetussa valtateoriassaan: valta on vahvimmillaan siellä, missä se on niin sulautunutta, ettemme edes havaitse sen läsnäoloa.

Vapauden markkinat -teoksessaan Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja Paavo Löpponen määrittelee uusliberalismin keskeiseksi ajatukseksi käsityksen, ettei valtion tule puuttua vapaiden markkinoiden toimintaan. Von Hayek on tiivistänyt tämän esittämällä, että valtion puuttuminen talouteen on tie orjuuteen.

Löppösen mukaan uusliberalismi on saavuttanut nykyisen valta-asemansa poimimalla oppiinsa ajatuksia vaikutusvaltaisilta ajattelijoilta, joita he ovat tarkoituksenmukaisesti irrottaneet konstekstistaan ja käyttäneet omiin tarkoitusperiinsä. Näin he ovat onnistuneet ensin saamaan hyväksynnän premisseilleen, sitten myös johtopäätöksilleen ja lopulta kokonaiselle ideologialleen.

Asettamalla Smithin, erään länsimaisen historian merkittävimmistä talous- ja yhteiskuntafilosofeista oppi-isäkseen, uusliberalismi on saanut vahvan auktoriteettiaseman ja jalansijan taloustieteessä ja sen seurauksena myös poliittisessa päätöksenteossa. Suomessa yksityistämispolitiikkaa ajavat ovat puolestaan pyrkineet oikeuttamaan toimiaan esittämällä niitä taloustieteen Nobelilla palkitun Bengt Holmströmin auktoriteetin suojista.

Löppösen mukaan uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa. Sen kovasti korostama vapaus puolestaan ei ole juuri muuta kuin vapautta voitonpyynnin rajoitteista, veroista ja yhteiskunnan asettamista säännöistä.

Hän esittää, että puhtaimmillaan uusliberalistista politiikkaa lienee toteutetun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisellä Venäjällä, jossa oligarkit onnistuivat varastamaan liki koko valtion omaisuuden yksityistämisen seurauksena.

Uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa.

Uusliberalistisen ideologian keskeinen piirre on Löppösen mukaan ollut alusta asti vaivihkainen ja huomaamaton vaikuttaminen. Käytännön tasolla tämä on tapahtunut muun muassa tehokkaalla verkostoitumisella ja rahoituksen järjestämisellä samanmielisille ajatushautomoille.

Mediassa on pyritty olemaan aktiivisesti esillä, jotta oma aate saisi mahdollisimman paljon äänialaa. Tämä onkin tuottanut tulosta. Björn Wahlroosin johtama Nordea-pankki on alkanut puolestaan järjestää yhteistyössä koulujen kanssa taloustietoa lapsille leikkisästi opettavia puuhapäiviä.

Miksi uusliberalistit siis puhuvat yleisestä edusta ja uskottelevat edustavansa klassista liberalismia? Ovatko he omaksuneet Machiavellilta ajatuksen, että tarkoitus pyhittää keinot eikä totuuden puhuminen ole aina hyödyllistä? Onko kyseessä machiavellistista viekkautta tihkuva salaliitto?

Löppönen katsoo filosofi Louis Althusserin tavoin, ettei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa. Althusserin mukaan myös kapitalistismin demagogit ovat oman ideologiansa orjia. Varmasti osa uusliberalismin äänenkannattajista pyyteettömästi uskookin markkinoiden vapauden, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuuteen.

Ei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa.

Kuitenkin toteutetun uusliberalistisen yksityistämispolitiikan seuraukset puhuvat tätä vastaan. Kun katsomme esimerkiksi Britanniaa, Yhdysvaltoja, Romaniaa tai Venäjää, on vaikea havaita, että tehty politiikka olisi todellisuudessa lisännyt yleistä hyvinvointia ja vapautta tai poistanut yhteiskunnallisia hierarkioita ja arvojärjestyksiä – päinvastoin.

Sen sijaan edellä mainituissa valtioissa yhteiskunta on varsin eriarvoistunut ja luokkaerot ovat suuret.  Eriarvoisuus ja suuret tuloerot taas korreloivat enemmän tai vähemmän rikollisuuden ja muiden yhteiskunnassa ilmenevien negatiivisten ilmiöiden kanssa.

Tästä huolimatta myös Suomen hallitus on valinnut thatcherilais-reaganilaisen, uusliberalistisen linjan, jonka päätavoitteiksi on muodostunut julkisen sektorin pienentäminen mittavilla leikkauksilla ja yksityistämisellä. Esimerkit muualta eivät ole osoittaneet terveyspalvelujen tai rautateiden yksityistämisen johtaneen palvelun paranemiseen tai lippujen hinnan laskemiseen kilpailun seurauksena – päinvastoin.

Uusliberalismin sijaan on puhuttu uudistamisesta, modernisoimisesta ja tehostamisesta. Tehostaminen tosin usein tarkoittaa pienemmillä resursseilla pärjäämistä, toisin sanoen irtisanomisia ja palvelun hinnan laskemista laadun kustannuksella. On kyseenalaista, onko tällainen ajattelu tarkoituksenmukaista, mitä tulee perinteisesti julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin kuten terveydenhoitoon, vanhustenhoitoon tai koulutukseen.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot.

Smithin seuraajina itseään pitävät eivät ole toteuttaneet tämän päämääriä poistaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja hierarkioita sekä lisätä ihmisten vapautta taloutta vapauttamalla. Mikäli eri tavoin ajattelevat ovat tästä huomauttaneet ja kyseenalaistaneet tätä totalitaarisesti ainoaa totuutta vapaan talouden ja yksityistämisen siunauksellisuudesta, ei tähän ole vastattu tutkimustietoon nojaavalla, johdonmukaisella argumentaatiolla, vaan esittämällä syytös ideologisuudesta.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot, minkä vuoksi on epärehellistä esittää oma vakaumus ideologisuuden ja politiikan yläpuolisena. Kuitenkin, kuten Machiavelli huomauttaa: ”Ihmiset ovat siten yksinkertaisia ja siinä määrin kulloisenkin tilanteen orjia, että huijari löytää aina niitä, jotka antautuvat huijattaviksi”.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Lisää aiheesta

5 Comments

  1. Ove Stenmark 6.12.2017 at 12:56

    Teksti kärsii mustavalkoisuudesta asetelmassaan. Kukaan ei voi nousta ideologian yläpuolelle, koska minä en siihen pysty omasta rajallisuudestani johtuen. Näinhän se tuntuu olevan.

    Ihmiskuntaa vaivaavien piirteiden keksijää ei ole olemassa. Ideologien keksijöitä asian ympärillä on. Karl Marx pisti sanoiksi manifestinsa, mutta kuka kirjoitti ideologiaksi sen, että kanssakäymisessä antaminen ja ottaminen, molempien hyöty, on markkinataloutta?

  2. Jep, mustavalkoisiahan nämä ja samalla sisältävät myös argumentointivirheitä (kuten johtopäätös Lepomäen lausunnosta), mikä kummallista kerta kirjoittaja esiintyy filosofian opiskelijana. Aika rohkeaa on opiskelijan väittää myös esim. Hayekin ja Friedmanin ymmärtäneen Smithin väärin ym. Voisin myös oikeastaan kysyä selkeää lähdettä väitteelle, että Smith ”ei kannattanut mitään ylikansallista vapaakauppaa”? Missä hän tuo tämän asian esille? Vai miten tämä väite pitäisi lukijan ymmärtää?

    Noin muutenkin on mielenkiintoista, että samalla kun kirjoittaja kritisoi riippumattomina esiintyviä talousasiantuntijoita poliittisten ideologioidensa häivyttämisestä niin myös kirjoittajan on mahdotonta pitää vakkaansa piilossa näennäisen objektiivisuuteen pyrkiessään. Ja tätä samaa taustaideologioiden häivyttämistä kyllä näkee yhteiskunnallisessa keskustelussa huomattavasti enemmän talouspolitiikan ulkopuolella. Median framille puolueettomina nostamat ihmisoikeus-, sosiaali,- maahanmuutto,- perustuslaki ym. ”asiantuntijat” pääsevät tuomaan maailmankatsomustaan esille hämmästyttävän vapaasti ”tutkijanimikkeiden” varjolla.

    • Hei Lauri! Ensinnäkin, mikäli luit tekstin, pitäisi olla melko selvää, etten pyri esiintymään minään arvovapaana objektiivisuuden äänenä (kuten oletat), vaan päinvastoin sanon, että kaiken talousajattelun ja politiikan taustalla vaikuttavat jotkin arvot – niin myös toki minunkin kohdallani. Toiseksi, sanot, että teksti sisältää argumentointivirheitä, muttet jostain syystä kuitenkaan kerro, missä tarkalleen ottaen sellaisia havaitset. Hassua. Ainoa antamasi esimerkki liittyy Lepomäen lausuntoon, mutta siinäkään et tuo ilmi, mikä sitten sinun mielestäsi olisi oikea johtopäätös. Kuten tuon tekstissä esille, Smith ei vaatinut, että talouden tulisi olla täydellisen vapaata säätelystä, toisin kuin von Hayek ja Friedman esittävät. Päinvastoin hän tarjoaa useita tapoja, joilla valtio voi puuttua markkinahäiriöihin. Mitä tulee ylikansalliseen vapaakauppaan, sellaista Smith ei vaatinut toteutettavaksi. Sen sijaan, jos luet Kansojen varallisuutta, voit havaita, että hän puhuu taloudesta lähinnä kansallisvaltion tasolla. Hänen oletuksenaan oli, että yrittäjille on luontaista investoida saamansa voitot siihen maahan, jossa ovat ne hankkineet. Toisena oletuksena Smith uskoi yrittäjien investoivan voittonsa uuteen työvoimaan, ei työvoiman tarvetta vähentävään teknologiaan. Näin ollen hän katsoi, että yrittäjien tiettyyn rajaan saakka vapaa voitontavoittelu tulee lopulta edistäneeksi koko yhteiskunnan vaurautta ja hyvinvointia. Smithin oletukset eivät tosin nykymuotoisessa maailmantaloudessa enää päde. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen sinua tutustumaan paitsi Kansojen varallisuuteen, myös artikkelissa viittaamaani Kari Saastamoisen teokseen Eurooppalainen liberalismi. Ystävällisin terveisin, Marianne

  3. Ove Stenmark 6.12.2017 at 15:27

    Lyhyt lisäys. Edellinen kommentti on tietenkin markkinataloutta salliva ihmisten tasa-arvoisen kanssakäymisen seurauksena kautta aikojen ja globaalisti. Marianne Sandelin ei huomaa, että eri lopputulema samojen sääntöjen vallitessa on oikeudenmukainen. Tämä on yhteiskunnan moraalinen kannanotto, ei tieteellistä tulosta edellyttävä kanta. Sellaista tulosta ideologia ei koskaan tarjoa. Lopuksi, oma sitoutuminen ideologiaan ei tee toisesta totalitaarista.

  4. Ove Stenmark 7.12.2017 at 15:23

    Lauri on oikeassa. Politiikasta-sivu ilmoitetaan tiedeverkkolehdeksi. Ikävä kyllä, sivustolla on yhtä vähän tekemistä tieteen kanssa kuin MV-lehdellä on affektivapaan uutisoinnin kanssa. Karl Raimund Popper kuvaili tieteen kriteerit, kuten ne ymmärrettiin aikojen alusta. Edellinen tieteellinen oletus kumotaan uuden tiedon valossa, näin juttu menee. Marianne Sandelin kuitenkin toistaa tyhmien esimiestensä oletukset, koska on pakko paremman tulevaisuuden toivossa. Näin juttu jähmettyy.

    Hyvä kuitenkin on jos yhteiskunta leikkaa tämäntyyppisten opintosuunnitelmien rahoituksesta. Tällainen kun on omiaan radikalisoimaan herkkiä ja tyhmiä naisia entisestään.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*