”Kreikan tie” kielii murroksesta suomalaisessa Eurooppa-keskustelussa

Hannu Raittilan Canal Granden tapahtumapaikkana on Venetsia. Kuva: Johanna Vuorelma

Neljä vuotta sitten Suomessa käytiin kiivasta keskustelua eurokriisistä. Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne oli uusi ja yllättävä, mutta keskustelussa turvauduttiin tuttuihin kielikuviin ja narratiiveihin. Muutamassa vuodessa tarinat Suomen ja muun Euroopan suhteesta ovat muuttuneet merkittävästi.

Käsittelen suomalaisen Eurooppa-keskustelun ”diskursiivista avaruutta” Kosmopolis-lehden tuoreen erikoisnumeron artikkelissa ”Hannu Raittilan Canal Grande ja suomalainen eurokriisikeskustelu”. Diskursiivisella avaruudella tarkoitan keskustelun tilaa, jossa narratiivit saavat merkityksen ja aseman – usein kulttuuristen kielikuvien avulla.

Artikkelissa esitän, että vuonna 2001 julkaistu Hannu Raittilan Finlandia-palkittu teos Canal Grande jatkaa hämmästyttävän tarkasti vuosikymmenen alussa käytyä suomalaista eurokriisikeskustelua. Sekä eurokriisistä lehdistössä käyty keskustelu että Raittilan teos pelkistyvät kahteen peruskysymykseen. Ensimmäinen kysymys koskee ajatusta suomalaisen yhteiskunnan voittoisasta asemasta suhteessa Etelä-Eurooppaan. Toisessa etsitään vastauksia siihen, kuuluuko Suomi todella Euroopan ytimeen.

Kahtiajakautunut Eurooppa

Sekä eurokriisikeskustelun että kirjan Eurooppa on jakautunut kahtia. Pohjoinen edustaa säntillisyyttä ja tehokkuutta ja etelä puolestaan hedonismia ja tehottomuutta. Canal Grandessa tämä näkemys henkilöityy erityisesti insinööri Marrasjärveen, joka toteaa: ”Olin tyypillinen pohjoinen ihminen – insinööri ja mies. Olimme nyt Alppien eteläpuolisessa maailmassa, Välimeren apollonisessa kulttuurissa. Minun piti tottua uudenlaiseen aikakäsitykseen.”

Marrasjärvelle suomalaisen asiantuntijaryhmän työmatka Venetsiaan on ”kehitysapuprojekti” Euroopan eteläisessä kolkassa, missä edes taideaarteet eivät ole eurooppalaista kulttuuriperintöä vaan ”gangsterilauman ryöstösaalis”. Raittilan käyttämät värikkäät kielikuvat ja stereotyyppiset kuvaukset eteläeurooppalaisista ovat välillä niin yliampuvia, että niiden uskottavuus on koetuksella.

Fakta ja fiktio seuraavat samanlaista kerronnan tapaa.

Onkin yllättävää, että julkinen keskustelu vuoden 2011 eurokriisistä toisti varsin samanlaisia stereotyyppisiä narratiiveja Etelä- ja Pohjois-Euroopasta. Poliitikot ja toimittajat nimittivät Kreikkaa ja muita Etelä-Euroopan maita ”huitahapeleiksi”, ”pahiksiksi”, ”hulttiovaltioiksi” ja ”laiskimusvaltioiksi”. Aamulehden pääkirjoituksen mukaan talouden saneeraus Kreikassa on ”savolaisittain aloittamista vaille valmis”.

Hayden White oli siis oikeassa todetessaan, että fakta ja fiktio seuraavat samanlaista kerronnan tapaa. Tuon artikkelissani esiin, että keskustelu Raittilan teoksessa ja poliittinen tai journalistinen eurokriisikeskustelu eivät lopulta eroa toisistaan muutoin kuin aineiston osalta: joidenkin eurokriisikeskustelun tapahtumien voidaan osoittaa tapahtuneen. Nekin kuitenkin tehdään ymmärrettäväksi ja osaksi sosiaalista todellisuutta samalla tavalla kuin kaunokirjallisuudessa: juonellistamalla.

Markkinasivilisaatio

Niin kirjassa kuin eurokriisikeskustelussa Suomen rooli Euroopassa hahmottuu ensisijaisesti talouden lainalaisuuksien kautta. Stephen Gill luonnehtii omaa aikaamme markkinasivilisaation kaudeksi. Talouden vapaudesta ja taloudellisesta menestyksestä on tullut sivistyksen ja kulttuurin kehityksen ensisijainen mittari.

Väitän artikkelissani, että suomalaisten Etelä-Eurooppaa kohtaan tuntema ylemmyydentunne rakentuu juuri markkinasivilisaatioajattelulle. Canal Grandessa sitä kuvastaa Marrasjärven ajatus suomalaisen rakennetun ympäristön ja esineistön ”tarkoituksenmukaisista muodoista”, jotka erottuvat edukseen ”venetsialaistyylisestä turhasta koristelusta”. Eurokriisikeskustelussa sen voi tunnistaa vaikkapa puheena ”kunniattomista köyhistä”, joina Juho Saaren mukaan pidetään erityisesti ylivelkaantuneita.

Tapahtumien juonellistamisella moraalisen ja poliittisen heikkouden kautta on myös poliittisia seurauksia. Toisin kuin rakenteellisiin syihin vetoaminen, se vapauttaa poliitikot yhteisvastuusta eurokriisin hoidossa ja samaan aikaan tehostaa ajatusta Pohjois-Euroopan ylivertaisuudesta suhteessa muuhun Eurooppaan.

Ironinen käänne

Teoksen ja eurokriisikeskustelun muodostaman jatkumon kiinnostavin piirre on sen ironinen ulottuvuus. Käsittelen artikkelissa ironiaa tapana haastaa ja tehdä naurunalaiseksi narratiivit, jotka esittävät Suomen olevan Euroopan ytimessä ja kehityksen huipulla.

Canal Grandessa dosentti Heikkilä ihmettelee, eikö juuri äärettömän tehokkaalla työvoiman käytöllä ole Suomessa saatu aikaan ennätysmäisen korkea työttömyys: ”Eikö olisi parempi organisoida talouselämää vähän löysemmin, saksalaisittain tai peräti välimerellisen oleilukulttuurin tyyliin?”

Suomalainen diskursiivinen avaruus on murroksessa, jota leimaavat uudet kielikuvat.

Eurokriisikeskustelussa puolestaan irvaillaan sille, että Suomi ei ole suinkaan Euroopan ytimessä vaan suurien jäsenmaiden naurettavassa talutusnuorassa.

Teoksessa suomalainen asiantuntijaryhmä onnistuu lopulta pelastamaan vain aasin avannosta. Tavoite Venetsian pelastamisesta suomalaisella ”huippuosaamisella” jää saavuttamatta.

Vuonna 2015 voidaan sanoa, että sekä Canal Grandessa että eurokriisikeskustelussa ironinen ulottuvuus oli tarkkanäköisin. Suomi ei onnistunut eurokriisikeskustelun suurista puheista huolimatta Euroopan pelastamisessa. Mutta pelastuiko edes ”aasi”? Timo Soini teki parhaansa pukeakseen Suomen Kreikka-vakuudet suomalaisen aasin rooliin.

Toisin kuin vielä vuonna 2011 tulkinta Suomen perustavanlaatuisesta erilaisuudesta suhteesta Etelä-Eurooppaan ei ole enää hallitseva. Nyt jopa hallituksen retoriikka nojaa uhkakuvaan Suomesta ”Kreikan tiellä”.

Jos teos kirjoitettaisiin tänään, insinööri Marrasjärven ylistys Suomesta ahkerana, pragmaattisena ja tehokkaana maana ei olisi yhtä uskottava. Nyt vallitseva tarina on, että suomalaiset tekevät Euroopan lyhintä työviikkoa, tarvitsevat pakkolakeja parantamaan surkeaa kilpailukykyä ja vastaavat pakolaiskriisiin terrorismilla.

Suomalainen diskursiivinen avaruus on murroksessa, jota leimaavat uudet kielikuvat. Muutamassa vuodessa on tapahtunut paljon.

Kreikan tie johtaa aivan toisenlaiseen tulkintaan Suomen ominaispiirteistä ja asemasta Euroopassa kuin Kreikan asemoiminen Suomen poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi vastakohdaksi, jota ohjaavat Alppien eteläpuolisen maailman lainalaisuudet.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) ilmestyneeseen artikkeliin ”Hannu Raittilan Canal Grande ja suomalainen eurokriisikeskustelu”.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*