Apunen: Poikien instituutista eurooppalaiseksi tutkimuslaitokseksi

Arvio: Osmo Apunen: Silmän politiikkaa: Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006 (UPI, 2012)

Professori Osmo Apusen Silmän politiikkaa on enemmän Suomen ulkopolitiikan kuin Ulkopoliittisen instituutin historia. UPI kyllä kulkee kerronnan mukana läpi kirjan, mutta useammin sivuroolissa kuin johtohahmona. Siinä mielessä kirjan rakenne on osuva: instituutin rooli YYA-Suomessa oli lähinnä virallisen ulkopoliittisen linjan tukeminen ja siitä valistaminen.

Kirja rakentuukin yhden keskeisen kysymyksen ympärille: oliko UPI missään vaiheessa valtiojohdosta tai puoluepolitiikasta itsenäinen tutkimuslaitos?

Paasikivi-seuran alaisuudessa toiminut instituutti perustettiin alun perin varmistamaan paasikiviläisen ulkopolitiikan jatkuminen ja Kekkosen uudelleenvalinta vuoden 1962 vaaleissa, joten alkujaan instituutti oli ”läpeensä poliittinen hanke”, kuten Apunen kirjoittaa. Jukka Tarkka kuvaa Helsingin Sanomien kirja-arviossaan UPI:a tutkimusinstituutiksi, joka ei tutkinut. Jarmo Virmavirta, UPI:n hallituksen puheenjohtaja 1988–2003, puolestaan toteaa Ulkopolitiikka-lehden arviossaan tuon olevan huono tiivistys Apusen kirjasta, joka hänen mukaansa kertoo aivan toisenlaista tarinaa. Minkälaista tarinaa kirja sitten kertoo?

Virmavirran mukaan instituutissa käyty  keskustelu ”ei ollut pelkkää kuorolaulua suomettumisen aikanakaan”, ja varsinkin 1960-luvun lopussa keskusteluun tuli kriittisiä sävyjä. Lukijalle nuo kriittiset sävyt jäävät virallisen linjan pimentoon. Todellista keskustelua on huomattavissa vasta kylmän sodan loppumisen aikaan, jolloin Lipposen johtama instituutti otti ärhäkämmin kantaa ulkopoliittisiin kysymyksiin. Tämä herätti laajaa paheksuntaa yli puoluerajojen, ja esimerkiksi valtiovarainministeri Ilkka Kanerva varoitti vuonna 1989, ettei ulkopolitiikan arviointi kuulu tutkijoille vaan ”kansainvälisen järjestelmän luottamusta” nauttivalle ulkopoliittiselle johdolle. Vauhti ei kuitenkaan hidastunut, vaan eurooppalainen keskustelukulttuuri teki hitaasti tuloaan myös Pohjolan perukoille. Kuitenkin vielä 2000-luvun alussa ”Suomi oli ainoa EU-maa, jossa keskusteltiin siitä, miksi asioista ei keskustella”.

On harmillista, että kirjan pääpaino on kylmän sodan aikaisessa instituutissa, jonka keskeisiä tehtäviä olivat ikkunoiden avaaminen ulkomaailmaan sekä instituutin taloudellisten ja institutionaalisten puitteiden vahvistaminen. Seminaarimatkojen ja rahankeruustrategioiden sijaan olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmän instituutin sopeutumisesta kylmän sodan jälkeiseen maailmaan, jossa sen identiteetti ja käytännöt menivät uusiksi. Nyt varsinkin 2000-luvun jälkeinen kausi käydään läpi lähinnä luettelonomaisesti ilman samaa analyyttistä otetta, jolla Apunen käsittelee instituutin alkuaikoja.

Parhaimmillaan Silmän politiikkaa on suomalaisen keskustelukulttuurin historian kuvauksessa, joka nivoutuu yhteen sukupuolitasa-arvon kehittymisen kanssa. Kirjan ensimmäisellä puoliskolla naiset ovat käytännössä näkymättömissä instituutin toiminnassa, ja vasta loppua kohden naisia alkaa ilmaantua keskeisempiin hallinto- ja tutkijatehtäviin. Kirjan lopussa Apunen kirjoittaa, kuinka vuonna 2006 UPI:n juhlapuhujaksi kutsuttu Timothy Garton Ash totesi yleisön perusteella eurooppalaisten olevan enimmäkseen tummiin pukeutuneita keski-ikäisiä miehiä.

Samaa voisi sanoa kylmän sodan aikaisesta instituutista: ulkopolitiikan tutkijat näyttivät enimmäkseen kauluspaitaisilta keski-ikäisiltä miehiltä. Tänä päivänä suunnilleen puolet tutkijakunnasta on naisia mukaan lukien instituutin ensimmäinen naisjohtaja Teija Tiilikainen. Apusen useaan kertaan käyttämää ”pojittelu”-termiä mukaillen voisikin sanoa, että poikien johtamasta ja hallinnoimasta instituutista, joka enemmänkin suitsi keskustelua kuin kannusti siihen sukeutui näyttävä eurooppalainen tutkimuslaitos, joka tänä päivänä toimii tärkeänä ulkopoliittisena keskusteluareenana ja kriittisenä asiantuntijakanavana.

Ulkopoliittisen instituutin historia on seurannut suomalaisen yhteiskunnan historiaa siinäkin mielessä, että sen suhtautuminen muuhun Eurooppaan on kulkenut käsi kädessä muun yhteiskunnan ja valtion kanssa. Tämän päivän instituutti ei kumarra hattu kourassa Eurooppaan päin kuten ei myöskään itsevarmempi Suomi. Ikkuna Eurooppaan on avattu, ja Eurooppa on tullut sisään. Tässä kehityksessä UPI:lla on ollut tärkeä sillanrakentajan rooli.

Suomen eurooppalaistumisprosessin kuvaamisessa Apunen onnistuu erinomaisesti. Niin hyvin, että kirjaa on hetkittäin vaikeaa lukea ilman tämän kehityskaaren tarjoamaa juonta. Välillä pitää pysähtyä pohtimaan, miltä tarina kuulostaisi, jos se olisi kehystetty toisella tavalla. Entä jos kehyksenä olisi esimerkiksi suomalaisen konsensuspolitiikan hajoaminen? Silloin tapahtumat saisivat varsin erilaisen värityksen. Sinänsä ansiokkaan kirjan kerrontaan olisikin kaivannut ajoittain vähemmän teleologista otetta ja enemmän muiden yhteiskunnallisten tapahtumakulkujen huomioimista.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*