Balkanismin haamu kummittelee yhä

Myytti Balkanin erityisyydestä idän ja lännen välitilana elää edelleen vahvana. Päätoimittaja Kaius Niemen lauantaikolumni ”Ruudit tynnyristä” (Ilta-Sanomat, 25.8.2012) on  tyylipuhdas esimerkki Kaakkois-Euroopan esittämisestä yhden stereotyyppisen länsimaisen Balkan-kuvan mukaisesti.

Maria Todorova kutsuu tätä diskurssia balkanismiksi, joka on samantyyppinen eurooppalaista ja länsimaista identiteettiä toiseuden kautta muokkaava traditio kuin orientalismi (katso erityisesti Edvard Saidin klassikkoteos Orientalism (1978), joka käännettiin viime vuonna myös suomeksi).

Teoksessaan Imagining the Balkans (1994) Todorova pyrkii ymmärtämään, kuinka alun perin neutraalista maantieteellisestä termistä Balkan (turkiksi ”vuori”) muodostui yksi pejoratiivisimmista merkityksistä historiassa, kansainvälisten suhteiden ja politiikan tutkimuksessa sekä laajemmin myös yleisessä diskurssissa.

Kolumnissaan Niemi kertoo vuoden 1999 matkastaan Kroatian Dubrovnikiin, jonne hän suuntasi matkalukemisenaan kollegan suosittelema Harry de Windtin Through Savage Europe (1907). Teos on klassikko sen eurooppalaista sivilisaatiota ylistävän ja primitiivistä Balkan-kuvaa rakentavan pohjavireen ansiosta.

Todorova käyttää kirjaa yhtenä esimerkkinä niistä teoksista, jotka ovat olleet antamassa termille Balkan sitä negatiivista leimaa, jota Kaakkois-Eurooppa on kantanut vaihtelevalla intensiteetillä ensimmäisestä maailmansodasta lähtien.

Pienimmätkin kehityksen merkit de Windtin ensimmäistä maailmansotaa edeltävällä matkalla läpi villin Euroopan olivat eurooppalaisen sivilisaation ansiota. Niemen mainitsema Imperial-hotelli, joka vuonna 1999 oli ”vain tummunut raunio”, oli de Windtille jopa Cannesin ja Monte Carlon hienostopaikkojen arvoinen.

Todorovan mukaan mielikuva Kaakkois-Euroopasta barbaarisena ”ruutitynnyrinä” johtuu de Windtin aikalaisten puutteellisesta maantieteellisestä, historiallisesta, kulttuurisesta ja kielellisestä tietämättömyydestä aikana, jolloin länsimaista identiteettiä rakennettiin suhteessa muuhun, ei-länsimaiseksi koettuun ja esitettyyn maailmaan.

Tuolloin luotu diskurssi Balkanista erityislaatuisena – kaoottisena lännen ja idän välitilana, Euroopan menneisyytenä – koki jokseenkin absurdin renessanssin Jugoslavian hajoamisen aikoihin, kun alueen väkivaltaisuuksia yritettiin konseptualisoida sen valikoidun historian ja kulttuurin kautta.

Sarajevon laukauksissa oli enemmän valittuun narratiiviin kelpaavaa symboliikkaa kuin jugoslavialaisessa veljeyden ja yhteyden aatteessa. Tunnetuin esimerkki tästä on Robert Kaplanin Balkan Ghosts: A Journey Through History (1993), jossa Kaplan piirtää kuvan monietnisestä alueesta, jonka erityispiirre on silmitön väkivalta.

Länsimaiden Balkan-uutisointi on kehittynyt roimasti 1990-luvun alun villistä vuosista, ja siksi Niemen kolumni onkin tuulahdus jo menneeksi luulemastani maailmasta. Niemi herättää kirjoituksessaan henkiin Balkanin haamun ja puhuu katkeruuden lievittämisen vaikeudesta.

Hänen mukaansa ”Suomen vahva, kahden vuosikymmenen, sitoutuminen entisen Jugoslavian jälleenrakennukseen on osaltaan tehnyt alueesta vähemmän villin”. Imperial-hotellikin on noussut uuteen kukoistukseen – kiitos länsimaisten rauhanturvaajien. Turistien on taas turvallisesti suunnata Dubrovnikiin.

Niemen pelkäämän sodanjälkeisen katkeruuden lisäksi alueella on kuitenkin myös toisenlaista katkeruutta: jäätyneiden mielikuvien kohteeksi joutumisesta kumpuava pettymys muuta Eurooppaa kohtaan. Niemi päättää kolumninsa piirtämällä kuvan alueesta, jolle rauhallinen yhteiselo on vaikeaa ilman suomalaisten ja muiden eurooppalaisten uurastusta:

”Jotta Euroopan kaakonkulmalla ei enää leimahtaisi, on tärkeää jatkaa ponnisteluja tynnyrin tyhjentämiseksi ruudista.” Balkan tarvitsee länsimaita hillitsemään villiä luonnettaan – aivan kuten de Windt aikoinaan kirjoitti.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*