Bauman: Me ja vieraat ovellamme

Lukuaika: 5 min. 

Arvio: Zygmunt Bauman: Strangers at our door. Polity, 2016.

Retoriikka, jossa syyllisyys nykyahdingosta sysätään vieraiden harteille, uppoaa kansaan niin Euroopassa kuin Amerikassakin. Uhkia lietsova puhetapa ei kuitenkaan edes yritä ratkaista ongelmia. Myös Zygmunt Baumanin viimeiseksi jäänyt teos tarttuu aiheeseen. 

Tieto Zygmunt Baumanin kuolemasta saavutti minut juuri luettuani hänen viimeiseksi jääneen kirjansa Strangers at Our Door. Välitön reaktioni uutiseen oli, että 91-vuotiaan Baumanin myötä menetimme tuoreen ja ikihumaanin ajattelijan, jollaista tämän hetken maailma jää kipeästi kaipaamaan.

Aikana, jolloin viha, kauna ja solidaarisuusvaje kukkivat ja rajat meidän ja heidän välillä ratkeavat ennennäkemättömällä vauhdilla, yhdeksänkymppinen vanhus hahmotti maailmaa terävällä humanismillaan, tarkkanäköisesti ja rakkaudella.

Yhdeksänkymppinen vanhus hahmotti maailmaa terävällä humanismillaan, tarkkanäköisesti ja rakkaudella.

Euroopan niin kutsuttu pakolaiskriisi leimahdutti liekkiin moraalisen ”maahanmuuttopaniikin”. Strangers at Our Door ottaa lähtökohdakseen sen ruotimisen.

Baumanin ajatukset maahanmuutosta tuskin ovat kaikista omaperäisimpiä tai ennenkuulumattomimpia. Pikemminkin hän onnistuu kirjoittamaan ytimekkäästi siitä, mitä moni nykyisestä suunnasta huolestunut on varmasti omilla tahoillaan miettinyt. Euroopan edellisen suuren sodan kokeneen vanhuksen joutsenlaulun ansio onkin juuri viisaassa ja selvänäköisessä analyysissä ajastamme.

Bauman kirjoittaa siitä, kuinka ikiaikainen vieraan pelko yhdistettynä globalisaation synnyttämän uuden tilanteen aiheuttamaan länsikansalaisten ahdistukseen ja epävarmuuteen ovat käyttövoimaa lännessä vellovalle myrkylliselle diskurssille.

Yhä enemmän valtaa saavuttava populistinen politiikka perustuu pitkälti meidän ja heidän kahtiajaolle ja vieraan pelolle.

Maahanmuutto ja retoriikka

Bauman purkaa lännessä jatkuvasti tilaa voittavien populistien poliittista retoriikkaa, jonka keskiössä on maahanmuuttoon liittyvien uhkien ja pelkotilojen lietsonta. Retoriikka, jossa syyllisyys nykyahdingosta sysätään vieraiden, sotaa, vainoa ja mahdottomia elinoloja pakenevien heikkojen harteille, uppoaa kansaan niin Euroopassa kuin Amerikassakin.

Pakolaisia ja maahanmuuttoa käytetään Atlantin molemmin puolin syntipukkeina omalle ahdingollemme.

Tällainen puhe resonoi varsinkin modernisaation kärryiltä pudonneen, nykysuunnasta paljon kärsineen ja tulevaisuutensa suhteen pelokkaan kansanosan tuntojen kanssa. Pakolaisia ja maahanmuuttoa käytetään Atlantin molemmin puolin syntipukkeina omalle ahdingollemme: ne liitetään yhteen terrorismin kanssa ja nykymaailman monimutkaiset ylirajalliset ongelmat pelkistetään helposti nielaistavaan ja yksinkertaiseen, kaunaiseen muotoon.

Maahanmuuton demonisoimisesta ja ongelmiemme sysäämisestä pakolaisten harteille on tullut viime vuosina poliitikoille houkutteleva, ääniä keräävä retorinen keino, josta monen on jo vaikeaa kieltäytyä.

Tästä ilmiöstä sain paljastavan arkipäivän muistutuksen pari viikkoa sitten, kun Politiikasta-verkkolehti järjesti juuri Baumaninkin kirjassaan laajasti käsittelemää poliittista puhuntaa koskevan keskustelutilaisuuden aiheesta ”maahanmuutto retoriikkana”.

Tilaisuudessa yhtenä panelistina oli perussuomalaisten Simon Elo. Elo ihmetteli ääneen, miksi oppositiopuolueet, lähinnä vihreät ja vasemmisto, edelleen puhuvat maahanmuutosta hankalan ja vaikeasti hahmotettavan oikeus- ja ihmisyysdiskurssin puitteissa – eivätkä uhka-diskurssin, kuten hänen edustamansa poliittinen laita.

Elo esitti, että kansaa ei kiinnosta ”epäkonkreettinen” ja heidän arjestaan eriytynyt puhe maahanmuutosta. Sellaisena hän näki juuri ihmisyyden yhtenäisyyden ja solidaarisuuden korostamisen, ihmisoikeuspuheen sekä monimutkaisten globaalien prosessien avaamisen.

Elo vinkkasikin oppositiolle, että ehkäpä heidänkin kannattasi ottaa käyttöönsä joku ”vähän toimivampi keino”, kun kerran eivät ihmisoikeuksia korostavalla puheella ole riittävästi ääniä kalastelleet ja hallitusvastuuseen päässeet.

Ratkaisujen etsintää vai retorinen keino vain?

Tämä ajatus paljastaa paljon populistisesta maahanmuuttoretoriikasta ja laajemminkin aikaamme leimaavasta ”maahanmuuttokriittisestä” keskustelusta. Kommentti valaisee, kuinka poliittisessa puheessa asioita kehystetään ja mitkä asiat nostetaan esiin uhkina ja ongelmina. Juuri tämä on keskeistä maahanmuuttopuheessa.

Oikeistopopulistisessa puheessa ongelmana esitetään se, että ”meistä” erilaisina nähdyt ihmiset pyrkivät kohti meidän asuinalueitamme, ja tämän esitetään uhkaavan ”meidän” elämäntyyliämme, järjestystämme, arvojamme ja (taloudellista) hyvinvointiamme.

Tätä ajallemme keskeistä poliittisen puhetavan vyyhteä Baumankin kirjassaan avaa.

Juuri tätä ajallemme keskeistä poliittisen puhetavan vyyhteä Baumankin kirjassaan avaa. Yhdysvaltojen ongelma ei todellisuudessa ole pelkistettävissä ”laittomiin maassa oleskelijoihin” eikä niitä ratkaise Meksikon rajalle rakennettava korkea muuri tai maahantulokiellot. Samalla tavoin eivät Euroopan tai Suomenkaan ongelmat perimmiltään johdu maahanmuutosta tai ”siirtolaismassojen vyörystä” kohti länttä.

Pikemminkin ihmisten ylirajallinen liikkuvuus johtuu laajoista globaaleista kehityksistä ja niiden ongelmallisuudesta: globaalin talouden ja kansainvälisen kapitalismin toiminnan logiikasta, globaalista epätasa-arvosta sekä ilmastonmuutoksen luomista uudenlaisista paineista ja aseellisista konflikteista, jotka ajavat ihmisiä asuinsijoiltaan.

Elo näki puheen ihmisoikeuksista, globaalista solidaarisuudesta, ilmatonmuutoksen hillitsemisestä, rauhantyöstä ja globaalien ongelmien hahmottamisesta yhteisinä haasteina etäyttävänä ja poliittiseen kosiskeluun huonosti kelpaavana. Se puhe kuitenkin paneutuu yllä mainittujen ongelmien syihin ja pyrkii etsimään niihin ratkaisuja – toisin kuin isolationismi, ”monikulttuurisuuskritiikki” ja muukalaisvihamielisyys.

Elon kommentti osoittaa sen, kuinka oikeistopopulismin piirissä paljon käytetty uhka-diskurssi maahanmuuton tuhoisasta vaikutuksesta yhteiskunnillemme onkin lähinnä valinta – puhtaasti retorinen keino – jolla kosiskella kansaa helposti muuttuneessa maailmassa ja uudessa, monelle (länsi)kansalaiselle pelottavassa tilanteessa.

Todellisia ongelmia populistit eivät siis maahanmuuttoretoriikassaan juuri käsittele, vaan keskittyvät lähinnä syyttämään kokonaisuudesta niitä oireita, joita tauti aiheuttaa.

Populistisen politiikan tarjoamat vastaukset nykymaailman ongelmiin eivät edes pyri olemaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka meitä uhkaavat.

Näin Elon puhe paljastikin sen, miten populistisen politiikan tarjoamat vastaukset nykymaailman ongelmiin eivät edes pyri olemaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka meitä uhkaavat. Ne näyttäytyvät pikemminkin paniikinomaisena syyttelynä, jossa osoitellaan laajoista ongelmistamme johtuvia oireita ja väheksytään niiden taustasyitä.

Kansanedustajan kommentti tiivistikin sosiologin viimeiseksi jääneen kirjan monta väitettä.

Pelottavat haurauden sanansaattajat

Bauman muistuttaa meitä kirjassaan muistakin perusasioista: maahanmuutto, ihmisten liike maantieteellisten, kulttuuristen ja poliittisten rajojen yli, ei ole mikään uusi ilmiö. Ihmiskunnan leviäminen koko pallollemme, pärjääminen sekä länsimainen vauraus perustuvat ihmisten globaalille liikkeelle.

Aiemmissa kirjoituksissaan Bauman on todennut, kuinka Euroopasta on aiempina aikoina paettu kohti väljempiä vesiä, käyttämättömiä mahdollisuuksia ja parempia elinoloja: Afrikkaan, Amerikkaan, Intiaan. 1900-luvun puolivälin jälkeen suunta muuttui.

Suhteellisesti vahvemmat, vauraammat ja ”modernimmat” eivät enää siirry Euroopasta kohti villiä länttä ja siirtomaita, vaan nyt ylikansoitetun globaalin etelän suhteellisesti köyhemmät näkevät mahdollisuutensa lännessä. Muuttoliikkeen käännyttyä toiseen suuntaan olemme paniikissa ja näemme vääryyden tapahtuvan.  Bauman muistuttaakin historiallisen kontekstualisoinnin tärkeydestä.

Muuttoliikkeen käännyttyä toiseen suuntaan olemme paniikissa ja näemme vääryyden tapahtuvan.

Vieras ja tuntematon herättää aina epävarmuutta ja pelkoa. Meitä lähestyvä vieras henkilö, jota nykymaailma on monella tapaa kaltoin kohdellut, herättää rauhattomuutta, muistuttaa epävarmuudesta ja turvattomuudesta. Yhteinen haavoittuvaisuus herättää toisissa haluan auttaa, toisissa taas pelkoa ja vihaa.

Pakolainen muistuttaa meitä omasta hauraudesta ja heikkoudestamme, alttiudesta jäädä säälimättömien ja kontrollimme ulkopuolisten olosuhteiden armoille. Tämän vuoksi hän muuntuu helposti myös vihatuksi huonojen uutisten tuojaksi, sanansaattajaksi, joka halutaan ampua.

Pahanilmanlintu on helpompaa demonisoida ja epäinhimillistää, hänen kärsimyksensä siirtää hänen oman moraalisen heikkoutensa ja epäkelpoutensa sekä huijarimaisen luonteensa syyksi, kuin ottaa vastaan karu sanoma maailman nykytilasta ja meitä kaikkia uhkaavista todellisista ilmiöistä – ja pyrkiä ratkaisemaan niitä, yhdessä.

Bauman vannoo vihan ja pelon sijasta solidaarisuuden nimiin. Vuoropuhelu, solidaarisuus, toisen arvostaminen – tai edes toiseuden sietäminen – eivät ehkä pärjää sensaatiomaisuudessaan ja iskevyydessään populistien vihapuheelle ja dynaamisena näyttäytyvälle muurien pystyttämisvimmalle.

Silti tylsähkö ja lööppiainekseksi kelpaamaton totuus lienee lähellä Baumanin kirjassaan esittämää teesiä: elämme maailmassa, jossa tulevaisuudessa on vain yhä enemmän ihmisiä ja yhä enemmän ylirajallisia, globaaleja ongelmia, joita emme kykene ratkaisemaan sulkemalla oviamme, eristäytymällä ja rakentamalla muureja, vaan pikemminkin vuoropuhelulla ja solidaarisuudella. Meidän on vaan tultava toimeen.

VTT Noora Kotilainen on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa poliittisen historian oppiaineessa. Kotilainen on väitellyt kärsimyksen ja sodan kuvien asemasta maailmanpolitiikassa. Hän on kiinnostunut visuaalisuuden asemasta kansainvälisessä politiikassa, pakolaisuudesta, muuttoliikkeestä ja ihmisyyden politiikasta sekä ihmis- ja eläinoikeuksista.

Lisää aiheesta

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Postmodernin Bauman - Politiikasta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*