Demokratia tarvitsee yhteiskunnallisia utopioita

Demokratian kriisi on todellinen, mutta se tulkitaan usein pinnallisesti. Demokraattisen politiikan mielekkyys edellyttää näkymiä paremmista tulevaisuuden yhteiskunnista. Viime kädessä vain utopiat antavat mielen politiikalle.

Demokratian tila herättää perusteltua huolta. Äänestysprosentit laskevat ja tutkimukset osoittavat, että kiinnostus ja sitoutuminen politiikkaan heikkenevät erityisesti uusien ikäpolvien myötä. Passiivisuuden kasvu herättää perusteltua huolta ja poikii säännöllisesti keskustelua ja korjausliikkeiksi tähtääviä avauksia.

Esitämme tässä artikkelissa, että demokratian kriisi on todellinen, mutta se tulkitaan usein pinnallisesti. Olennainen kysymys on, mikä saa ihmiset ylipäänsä välittämään demokraattisesta politiikasta.

Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Nähdäksemme demokraattisen politiikan mielekkyys edellyttää näkymiä paremmista tulevaisuuden yhteiskunnista. Tällaisia näkymiä syntyy vain, jos vallitsee paitsi aito usko muutoksen mahdollisuuteen, myös kyky hahmottaa ja artikuloida laaja-alaisia nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Viime kädessä vain utopiat antavat mielen politiikalle. Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Demokratian teknokratisoituminen

Demokratia on tunnetun monitulkintainen käsite. Yleisimmin ilmaistuna demokratia eli kansanvalta on periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu ”kansalle”. Joskus ”kansa” tulkitaan ulossulkevan poliittisen yhteisön merkityksessä, mutta pohjimmiltaan se tarkoittaa ”ketä tahansa”.

Toisin sanoen demokratiassa on kyse antihierarkkisesta ideasta, jonka mukaan jokaisen ihmisen tahdon tulisi julkisissa asioissa painaa yhtä paljon. Toisaalta kansanvalta viittaa myös siihen, että millään tasa-arvoisten ihmisten yhteisöä ”suuremmalla” voimalla ei ole oikeutettua valtaa päättää yhteiskunnan muodosta.

Reaalipolitiikan ja hallinnon parissa demokratian idea ymmärretään huomattavasti kapeammin. Tällöin demokratialla viitataan lähinnä päätöksenteko- ja hallinnointitapaan, johon toisinaan liitetään julkisen keskustelun tai perusoikeuksien kaltaisia asioita.

Periaatteessa demokraattisen oikeutuksen vaatimuksen tulisi koskea kaikkea yhteiskunnallista toimintaa. Käytännössä demokratia ei ulotu läheskään näin laajalle. Monet yhteiskunnalliset kysymykset esitetään rutiininomaisesti joko demokratialle ulkoisina tai niihin liittyvä päätöksentekovalta oikeutetaan asiantuntijuudella – erotuksena demokraattisesta oikeutuksesta.

Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin.

Asiantuntijavalta näkyy erityisesti talouspoliittisen päätöksenteon piirissä. Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin. Demokraattisen politiikan tai yleisemmin poliittisen muutoksen tila kapenee, kun asioita ryhdytään näkemään hallinnollisesti ratkaistavissa olevina kysymyksinä.

Erityisesti taloudelliset suhteet esitetään demokratiaan liittymättömänä kysymyksenä. Suuryritysten pitkällinen intressi on luoda ”ennakoitavaa toimintaympäristöä”, siis rajoittaa ennalta poliittista päätöksentekoa.

Myös kansainvälisiä talousinstituutioita on tietoisesti rakennettu niin, että demokraattisen politiikan rooli on kaventunut. Esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) rakenne järjestettiin alun perin niin, että keskuspankin rahapolitiikka ei ole lainkaan demokraattisen päätöksenteon piirissä.

Demokratian kriisin seurauksia ja pelastuksia

Tällaisessa tilanteessa monet ihmiset ymmärrettävästi kokevat, että muodollinen poliittisten voimasuhteiden muutos ei aiheuta tosiasiallisia yhteiskunnallisia muutoksia. Ääriesimerkit ovat tuttuja. Velkavaltioissa, kuten Kreikassa, merkittävätkään demokraattiset muutokset eivät ole muuttaneet ulkoa saneltua politiikan linjaa. Sama ilmiö näkyy universaalisti.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne. Samasta syystä esille nousee erilaisia identiteettivetoisempia populistisia liikkeitä – kunnes nekin osoittautuvat pitkälti ”vanhoiksi puolueiksi”.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne.

Hallinto on reagoinut demokratian kriisiin toteuttamalla erityistä ”demokratiapolitiikkaa”. Tähän kuuluvat erilaiset hallinnon järjestämät tempaukset, demokratiapalkinnot, työryhmät ja muu hallinnolle luonteva demokratiapuuhastelu.

Hieman pidemmälle vietynä demokratian proseduraalista puolta pyritään kehittämään. Tällaista toimintaa ovat vaikkapa aloitteet äänestämisen helpottamisesta, tai pidemmälle vietynä kansalaisaloitteet ja osallistava budjetointi.

Demokratian syvemmän merkityksen tavoittamiseksi olisi kuitenkin edettävä pidemmälle. Tämä tarkoittaa politiikan teknokratisoitumisen syiden paikantamista.

Ilmeisimmät syyt liittyvät asiantuntijavallan ja demokraattisen politiikan rajapintojen siirtymiseen ja globaalin kapitalismin talousjärjestyksen lukitsemiseen. Demokraattisen politiikan mieltä voisi vaivatta kehittää hyväksymällä demokraattisemmin ohjattu politiikka, erityisesti talouspolitiikka.

Teknokratisoitumisella on myös syvemmät kulttuuriset syynsä. Viittaamme tässä yhteiskunnallisten utopioiden katoamiseen poliittisesta keskustelusta. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan hallinnollisesta kaappauksesta, vaan yhden demokratiakäsityksen ylivallasta ja materialisoitumisesta.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina. Tällöin ajatellaan, että jokaisella yksilöllä on tiettyjä arvoja tai preferenssejä ja demokraattinen politiikka on keino luoda kompromisseja näiden arvojen välille.

Tyypillistä onkin, että politiikka jäsennetään jonkinlaisina jähmettyneinä ”nelikenttinä”, joissa sijaitsee arvojen sijaintia osoittavia pisteitä. Näiden painottuminen sitten muodostaa poliittisen tilanteen ja analyysin.

Samaan aikaan yhteiskunnalliset kysymykset typistyvät laajemminkin yksilöllisiksi valinnoiksi ja niiden olosuhteiksi. Demokratia tulisi nähdä prosessina, jossa neuvottelua ei käydä irrallisten  ”arvojen”, vaan laajempien yhteiskunnallisten utopioiden välillä.

Takaisin utopiaan

Demokratian teknokratisoitumisen juurisyynä voidaan pitää mielikuvituksettomuuden hallitsemaa yhteiskunnallista tilaa, joka sai tunnetuimmat ilmentymänsä politiikan tutkija Francis Fukuyaman  teesissä ”historian lopusta”. Tätä yhteiskunnallista tilaa on kuvattu myös ”uudeksi yleiskatsauksettomuudeksi” ja ”täysin hallinnoiduksi yhteiskunnaksi”.

Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen lakkautti mahdollisuuden normien rikkomiseen, rajojen ylittämiseen ja ristiriitaan. Historia on loppunut ainakin siinä merkityksessä, että mikään ei enää muutu toiseksi, mitään uutta ei ilmaannu.

Erityisen hyvin uuden kuihtuminen näkyy taiteen kentällä. Kuten taiteilija ja filosofi Guy Debord teoksessaan Spektaakkelin yhteiskunta hienosti tiivistää: avantgarde ei taiteessa ole enää mahdollista, ”avantgardea on sen oma katoaminen”.

Kulttuuriteoreetikko Fredric Jamesonin sanoin ”täysin hallinnoidulle” yhteiskunnalle on ominaista ”utopia-ahdistus”. Kun toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus katoaa näkyvistä, myös poliittisten ideologioiden mieli katoaa.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua. Utooppisen ajattelun heikentyminen on siis teknokratisoitumisen oire.

Vastaavasti demokratian mielen palauttaminen edellyttää paitsi demokraattisen politiikan toimintatilan palauttamista, myös utooppisen ajattelun nostamista esiin. Ydinasia tässä kunnianpalautuksessa on ymmärtää utopiat kriittisen ajattelun metodina valmiin yhteiskunnallisen mallin sijaan.

Jälkimmäiseen tulkintaan nojaa liberaali utopiakritiikki, kuten Isaiah Berlin, Karl Popper ja Jacob Leib Talmon. Utopiat nähdään lukkoon lyötyinä toiminnan päämäärinä, jotka pakotetaan totalitaristisin elkein historiallisen todellisuuden ylle.

Tällaisia utopian muotoja saksalaisfilosofi Ernst Bloch on kuvannut abstrakteiksi utopioiksi vastakohtana historiallisiin olosuhteisiin kytkeytyville konkreettisille utopioille. Näkemys utopioista väkivalloin toteutettavina, absoluuttisina ja ajasta ja paikasta irrotettuina abstrakteina malleina on johtanut juuri atomistisen yksilökuvan hallitsemaan ”täysin hallinnoituun” liberalismiin.

Utopioiden näkeminen kritiikkinä puolestaan kytkee utopiat jo lähtökohtaisesti historialliseen tilanteeseen, jossa ne on tuotettu. Tällöin utopioiden näkeminen positiivisena tavoitteena suhteellistaa utopiat.

Utopian ymmärtäminen positiivisena tavoitteena koskee tällöin ainoastaan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylittämistä. Toisin sanoen utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utooppinen ajattelu tuottaa vastakuvia kulloisellekin yhteiskunnalle osoittaen muutoksen suuntaa. Sosiologi Ruth Levitasia seuraten tätä voisi kutsua utopioiden kriittisen funktion yhdeksi muodoksi.

Blochin sanoin utopioiden sisällöt ovat aina historiallisia, mutta utooppista impulssia, jatkuvaa parempaan elämään pyrkimistä, voidaan pitää jonkinlaisena antropologisena vakiona. Utooppiset kuvat täytyy osata erottaa utooppisesta menetelmästä.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen

Analyysi demokratian heikkenemisestä vaikuttaa paikkansapitävältä, mutta asiaa ei voi lähestyä pelkästään kysymyksenä äänestysasteen kaltaisten muodollisten osoittimien kehityksestä. Pikemmin lähtökohdaksi tulisi ottaa taustalla vaikuttava demokratiakäsitys.

Demokratiakäsitys voidaan ymmärtää hyvin karkeasti joko liberaalissa mielessä intressinsä tuntevien irrallisten yksilöiden tahtotilojen yhteensovittamisen menetelmänä tai laajemmin kykynä kuvitella yhdessä nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Nykyaikaa leimaa utopioiden katoaminen tai ainakin köyhtyminen, eikä varmasti ole sattumaa, että mielenkiinto demokratiaa kohtaan on vähentynyt samaan aikaan. Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen. Vaikka teknokratisoituminen hallinnollisena prosessina on eri asia kuin mielikuvituksen köyhtyminen, niitä tulisi tarkastella osana samaa ilmiötä tai kierteenä. Täysin hallinnoitu yhteiskunta tuhoaa utooppisen ajattelun kykyjä, ja kun utooppinen ajattelu heikentyy, hallinnointi korvaa politiikkaa.

Poliittista mielikuvitusta voi luonnehtia tärkeimmäksi demokraattiseksi kyvyksi. Jos ihmisillä ei ole kykyä kuvitella yhdessä toisella tavalla ja paremmin toimivaa yhteiskuntaa, poliittinen ajattelumme toimii ahtaammissa puitteissa. Utopia tulisikin nähdä tutkimusotteena demokratian tilan pohtimiseen.

Kysymys kuuluu, miten ihmisten kyky utooppiseen ajatteluun vahvistuu, minkälaiset käytännöt sitä ruokkivat ja miten mielikuvituksen ja todellisuuden vuorovaikutus organisoidaan demokratiaksi. Vasta proseduraalisen demokratian tuolle puolen katsominen avaa mahdollisuuden tutkia demokratian tilaa.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa. Keijo Lakkala on filosofian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. ”Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen lakkautti mahdollisuuden normien rikkomiseen, rajojen ylittämiseen ja ristiriitaan. Historia on loppunut ainakin siinä merkityksessä, että mikään ei enää muutu toiseksi, mitään uutta ei ilmaannu.”

    Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen merkitsi sitä, että kilpaileva käsitys yhteiskunnallisen modernisaation päätepisteestä, ainoa ideologisesti vakava tosimaailmassa olemassa oleva projekti järjestää (jälki)teollinen yhteiskunta perustavanlaatuisesti toisella tavalla, oli romahtanut. Mikään ei ole tähän päivään mennessä muuttunut — ei ole mitään ihanteiltaan uskottavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylittämiseen pyrkivää ja konkreettisesti nykymenon haastavaa poliittis-yhteiskunnallista projektia. Mahdollisuus ei ole mihinkään kadonnut, vaan reaalisuus.

    Fukuyama toki pyrki The End of History and the Last Man (1992) -teoksessaan esittämään vakavan moniulotteisen historia- ja yhteiskuntafilosofisen argumentin, miksi Historian suunta ei ole kommunismi vaan liberaalis-demokraattinen markkinatalousyhteiskunta. Tätä Fukuyaman Historian loppu -teesin materialistista ja hegeliläis-kojevelais-aristoteelista kaksoisperustaa ei juuri koskaan näe referoitavan ja kritisoitavan sen omilla ehdoillaan, vaan lähinnä näkee pökkelöjä olkiukkoja. Utooppisen ajattelun kuolema voi johtua siitä, että Fukuyama on lopulta oikeassa: tämä yhteiskunnan muoto on niin lähellä utopiaa kuin mikään muu voi olla, se on parhaiten — joskaan ei täydellisesti — sopusoinnussa ihmisluonnon ja ihmisten moninaisuuden eri aspektien kanssa.

    Liberaaliin demokratiaan kuuluvia riitasointuja hän käsittelee em. teoksen lopussa olevassa Viimeinen ihminen -osiossa. Historian lopun yhteiskunta voi olla lopulta olla vaikeasti vaalittavissa ja ylläpidettävissä, koska ihmisluonnossa on puolia, jotka haraavat sitä vastaan. Hän nostaa esille mahdollisuuden historian uudelleen käynnistävästä demokratian kriisistä tavalla, jonka voisi katsoa kuvaavan nykyaikaa, jossa mukavuuksien ja vapauksien yltäkylläisyydessä elävät ”Viimeiset ihmiset” ovat laajalti kyllääntyneet vakiintuneisiin arvoihin ja instituutioihin:

    Looking backward, we who live in the old age of mankind might come to the following conclusion. No regime — no ”socioeconomic system” — is able to satisfy all men in all places. This includes liberal democracy. This is not a matter of the incompleteness of the democratic revolution, that is, because the blessings of liberty and equality have not been extended to all people. Rather, the dissatisfaction arises precisely where democracy has triumphed most completely: it is a dissatisfaction with liberty and equality. Thus those who remain dissatisfied will always have the potential to restart history. Moreover, it appears to be the case that rational recognition is not self-sustaining, but must rely on pre-modern, non-universal forms of recognition to function properly. Stable democracy requires a sometimes irrational democratic culture, and a spontaneous civil society growing out of pre-liberal traditions. Capitalist prosperity is best promoted by a strong work ethic, which in turn depends on the ghosts of dead religious beliefs, if not those beliefs themselves, or else an irrational commitment to nation or race. Group rather than universal recognition can be a better support for both economic activity and community life, and even if it is ultimately irrational, that irrationality can take a very long time before it undermines the societies that practice it. Thus, not only is universal recognition not universally satisfying, but the ability of liberal democratic societies to establish and sustain themselves on a rational basis over the long term is open to some doubt.
    — sivut 334-335

  2. Ove Stenmark 11.9.2017 at 17:03

    Demokratia on oikeastaan utopian jarrumies, onneksi. Utopia, myös toiveita herättävänä toteutumiskelpoisena mahdollisuutena, ei pärjää, missä lainsäätäjät ovat vaihdettavissa. Utopia ei kuulu politiikkaan, vaan luovan keksijän mielikuvitusmaailmaan. Toteutuneet utopiat ovat vapaassa yhteiskunnassa käytännön sanelemia sattumia ja mahdollisuuksia.

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Kirjoituksia tänä vuonna politiikasta.fi -sivustolla | teppo eskelinen

Leave a comment

Your email address will not be published.


*