Edustuksellisen politiikan loppu – vai uuden alku?

Aloitteen ottaminen omiin käsiin, yhdessä tekeminen ja vaikuttaminen omaan lähiympäristöön motivoivat asukasaktivisteja. Asukasliikkeet kokevat edustavansa yhteisöjään ja toimivansa sen parhaaksi. Myyrmäki–liike teki Myyrmäen asemasta Suomen suurimman katutaideteoksen. Kuva: Jarmo Rinne

Pitkään on puhuttu länsimaisen demokratian kriisistä, kuten äänestysaktiivisuuden laskusta. Onko edustuksellisen demokratian aikakausi loppumassa ja uusi alkamassa vai onko se yhä elinkelpoinen järjestelmä, joka vain kaipaa uudistamista?

Tarinoita edustuksellisesta demokratiasta

Yksilöillä ja yhteisöillä on tapana tolkullistaa elämäänsä ja maailmaa itselleen kertomalla tarinoita. Tarinat ovat vastausyrityksiä ihmisiä ja yhteiskuntia liikuttaviin ikuisuuskysymyksiin. Ne kertovat aina jotakin siitä ajasta, jossa niitä tuotetaan, ja niihin on sisäänrakennettuna ”toisin kertomisen” mahdollisuus. Myös tutkijat tuottavat jatkuvasti kertomuksia tutkimuskohteistaan ja tieteen harjoittamisesta – vaikkakin tieteen piirissä kertomusten hyväksyttävyys edellyttää, että ne perustuvat tutkittuun tietoon.

Politiikan tutkimuksen valtavirrassa on pitkään kerrottu tarinaa, jonka mukaan länsimainen edustuksellinen demokratia on kriisissä. Äänestysaktiivisuus on laskenut huolestuttavasti, etenkin paikallisissa ja EU-vaaleissa, kansalaiset eivät luota politiikkaan ja poliitikkoihin eikä puolue tai järjestöjäsenyys enää innosta. Viimeistään käynnissä oleva kansainvaellus yhdistettynä oikeistopopulististen liikkeiden ja puolueiden nousuun haastaa edustuksellisen järjestelmän toimivuuden sen perustoja myöten.

Se, miten tarina jatkuu, riippuu kunkin tutkijan tai koulukunnan tieteellisistä ja normatiivisista sitoumuksista.

Yhden version mukaan edustuksellinen demokratia on tullut tiensä päähän, ja aikakausi on vaihtumassa, mutta mihin, sitä ei kukaan tunnu osaavan tai uskaltavan sanoa.

Toisen version mukaan nykydemokratia on edelleen elinkelpoinen systeemi, jos sitä vain riittävästi uudistetaan esimerkiksi parantamalla kansalaisten mahdollisuuksia osallistua suoraan päätösten ja lakiesitysten valmisteluun.

Edustuksellista demokratiasta on olemassa myös kolmas, uudempi tarinaversio, jonka juonikäänteet ovat saaneet inspiraationsa viime vuosien kansalaisliikkeistä ja -aktivismeista. Tämä tarina lähtee olettamuksesta, että edustuksellinen demokratia on kriisissä, koska kansalaiset eivät enää hyväuskoisesti osta sitä edustamisen tapaa, jota perinteiset puolueet ja poliitikot heille kauppaavat. He eivät halua tulla näiden ”puolesta puhumiksi” vaan ryhtyvät mieluummin itse toimeen ja tarvittaessa ”edustavat” itseään.

Poliittisesti aktiiviset kansalaiset äänestävät vähemmän kuin ennen mutta tekevät itse enemmän.

Uusi poliittinen toimintakulttuuri alkaa yhä voimakkaammin haastaa edustuksellisen demokratian etabloitunutta institutionalismia ja näyttäytyä sille houkuttelevana vaihtoehtona.

Olemmeko me enää edustettavissa?

Sydneyn yliopistossa professorina toimiva Simon Tormey on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan The End of Representative Politics (2015), jossa hän kertoo – kuten hän itse sanoo – vaihtoehtoista tarinaa edustuksellisen politiikan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta.

Tormey tulkitsee, että kansalaisten epäluottamuksessa politiikkaa kohtaan ei ole kyse poliitikoiden seksi- ja korruptioskandaalien kaltaisista ilmiöistä. Sen sijaan kyse on modernin yhteiskunnan ”pitkästä vallankumouksesta”, jonka tuloksena elämme vaikeatulkintaisessa välitilan yhteiskunnassa, jonka tulevaisuus on monin tavoin auki.

Hän päättelee, että tässä postfordismin, transnationalismin ja kommunikaatiovallankumouksen määrittämässä välitilan yhteiskunnassa aiemmat suhteellisen stabiilit sosiaaliset rakenteet, identiteetit ja intressit ovat hajautuneet. Kansa ei ole enää, jos se oli sitä koskaan, homogeeninen kokonaisuus, vaan heterogeeninen joukko ”keitä tahansa” (Everybody), yksilöitä ja identiteettejä, joiden kollektiivinen edustaminen on käynyt vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

Individualisoituneessa yhteiskunnassa ”kansan edustajilla” ei enää ole aiempaa uskottavuutta ja auktoriteettia. Kansalaiset suhtautuvat skeptisesti poliittisten edustajien kykyyn tuottaa ongelmiin ratkaisuja ja hyväksyttävää johtajuutta. Sen sijaan he ovat valmiita tarttumaan toimeen ja ratkaisemaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan ongelmia omin voimin, ilman edustajia.

Tästä näkökulmasta viime vuosina räjähdysmäisesti lisääntynyt kansalaisaktivismi voidaan nähdä demokraattisen politiikan uudeksi aluksi. Poliittisesti aktiiviset kansalaiset äänestävät vähemmän kuin ennen mutta tekevät itse enemmän.

Tällainen kansalaisista nouseva politiikka on Tormeyn mukaan ”anti-poliittista” ja ”anti-edustuksellista”. Esimerkiksi kansalaisliikkeet, kuten Occupy ja espanjalainen 15M, ovat ideoiltaan ja toimintatavaltaan lähempänä demokratian alkuperäisiä ideaaleja kuin nykymuotoinen edustuksellinen järjestelmä, joka on vuosisatojen ajan ollut eliittivetoinen projekti.

Kansalaisten anti-edustuksellinen aktivoituminen kyseenalaistaa jo pitkään hyväksytyt totuudet poliittisen osallistumisen alhosta. Sen sijaan politiikka arkipäiväistyy ja kansalaiset ryhtyvät itse oman elämänsä asiantuntijoiksi professionaalisten politiikan tekijöiden rinnalle ja jopa niiden asemesta, koska poliitikkojen harjoittama politiikka on juuri sitä politiikkaa, johon emme luota ja jota jopa vihaamme.

Poliittisesta edustamisesta representaatioiden politiikkaan

Tormeyn tulkinta edustuksellisen demokratian tilasta ei ole mitenkään uusi, mutta se on hyvin jäsennetty ja monilla havainnollistavilla esimerkeillä tuettu.

Tormey kuitenkin ymmärtää edustamisen perinteisellä tavalla ja sijoittaa sen tutulle, poliittisten eliittien hallitsemalle pelikentälle. Hän ei ota huomioon edustamisen moniulotteisuutta ja dynaamisuutta.Voi nimittäin olla, että samalla tavalla kuin kansalaiset karsastavat ”politiikkaa” ja puolueita mutta eivät kansalaistoimintaa ja yhteiskuntaan vaikuttamista, he karsastavat ”poliittisia edustajia” mutta eivät edustamista sinänsä.

On viime kädessä yleisön asia arvioida, hyväksyykö se edustajan ja hänen ”esityksensä” edustajakseen vai ei.

Itse asiassa voidaan ajatella, että kaikki poliittiset toimijat, mukaan lukien kansalaisliikkeet, representoivat jotakin ja joitakuita suhteessa itseensä (tai identiteettiinsä), ympäristöönsä, toisiin toimijoihin, julkisuuteen ja päätöksentekijöihin. Tänä päivänä kansalaiset saattavat kokea esimerkiksi julkkisten, artistien, bändien, symbolien, tiettyjen toimintatyylien tai kansalaisten omien aktivismien edustavan itseään ja yhteiskunnallisia toiveitaan perinteisiä poliittisia edustajia paremmin.

Tämä on tullut esiin myös omassa suomalaista asukasaktivismia koskevassa tutkimuksessamme, jossa olemme haastatelleet asukasliikkeiden aktiiveja ja selvittäneet heidän käsityksiään edustamisesta. Aktiivien kokemus on, että vaikka kukaan ei ole virallisesti valinnut heitä tehtäväänsä (itse perustamissaan liikkeissä), he ovat ainakin tilapäisesti saaneet toiminnalleen ”valtuutuksen” ja tuen alueen muilta asukkailta.

Edustamisessa on kyse edustajan (”esittäjän”) ja edustettavien (”yleisön”) välisestä suhteesta ja edustamiselle annetuista merkityksistä. On viime kädessä yleisön asia arvioida, hyväksyykö se edustajan ja hänen ”esityksensä” edustajakseen vai ei.

Demokratiassa valta on sillä, ”jonka esitys poliittisesta todellisuudesta vaikuttaa enemmän tai vähemmän aktiivisesta katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta ja vakuuttavimmalta”, kirjoittaa Kyösti Pekonen.

Poliittisen edustamisen sijaan tai ohella meidän pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota kaikkialle levittäytyvään representaatioiden politiikkaan ja sen merkitykseen kansalaisten poliittiselle ja yhteiskunnalliselle kiinnittymiselle.

Kuka (saa) edustaa ja ketä?

Tutkimuksen ja politiikan ennakoinnin kannalta on ongelmallista, että tämän päivän aktivismit ovat tapahtumakeskeisiä ja kansalaisten toimeenpanema ”osallistuminen” aiempaa ennakoimattomampaa. Aktioiden ja kampanjoiden välillä on taukoja, mikä saattaa ulkopuolisen silmissä näyttää siltä, että ”taas ollaan passiivisia”.

Taustalla ja verkostoissa kuitenkin tapahtuu koko ajan, ja aktivismien uudet ulostulot odottavat sopivaa aikaa ja paikkaa. Nykypäivän kansalaisaktivismi on pysyvässä tulemisen tilassa, jossa flash mob- ja pop up -tyyppiset performanssit ja ajoittaiset toimimattomuden jaksot vuorottelevat.

Tässä tarinassa poliittisen edustamisen pelikenttä on auki. Se, kenet tai minkä kansalaiset kulloinkin ja missäkin kokevat oikeutetusti representoivan itselleen tärkeitä asioita, on dynaaminen ja kontingentti ilmiö, jota ei voida taikoa pois normatiivisilla lyömäaseilla (väittämällä, että jotkut käsitykset edustamisesta ovat oikeita ja toiset vääriä).

Kun ajatellaan kansalaisaktivismia poliittisena edustamisena, relevantti kysymys ei ole, onko joku valinnut aktiivin vaikuttamistehtäväänsä, tai miten aktiivi ottaa toiminnassaan huomioon valitsijansa. Sen sijaan edustamista voidaan tutkia ja sen merkitystä pohtia kysymällä, kuka tai mikä toimija ottaa aloitteen käsiinsä, millaisia ”edustusväitteitä” toimija esittää, miten edustussuhde käynnistyy ja elää, ja millaisia merkityksiä representaatioille ja niiden esittäjille edustamisen prosessissa annetaan.

Jos tässä esittämämme juonikäänne poliittisen edustamisen tarinaan resonoi ”totuutta” eli ympäröivän yhteiskunnan nykytilaa, voidaan ennakoida, että edustukselliseen politiikkaan on tulossa lisää liikettä ja tilanteittain vaihtuvia koreografioita. Se, rakentuuko tästä muutoksesta parempi, demokraattisempi ja oikeudenmukaisempi maailma, jää nähtäväksi – ja eri kertojien eri tavoin tolkullistamaksi.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*