Edustuksellisuuden legitimiteettikriisi ja deliberaation elinvoimaisuus

Keitä kuullaan, ketkä tulevat kuulluksi deliberaation prosessissa? Kuva: Wikimedia Commons (Gouwenaar)
Lukuaika: 5 min. 

Pohdinnat edustuksellisen demokratian heikkouksista, kansan tahdosta ja deliberatiivisen demokratiateorian sille esittämistä korjausliikkeistä ovat olleet näkyvillä tälläkin sivustolla viime vuoden loppupuolelta lähtien (Mattila 30.8.2012, Raisio ja Vartiainen 30.10.2012 ja Korvela 30.11.2012). Näiden keskusteluiden yhdistävänä taustateemana on ollut pohdinta siitä, kuinka vaihtoehtoisista perinteisten poliittisen osallistumisen tavoille on ilmiselvä tilaus, kirjoittaa Jenni Rinne.

Kansalaisten äänen painoarvoa poliittisessa järjestelmässä, muunakin kuin yhtenä äänenä uurnassa, halutaan lisätä ja voimistaa. Täten siis ajatellaan, että edustuksellisen demokratian legitimiteetti paranee, kun kansalaiset osallistuvat itseään koskevaan päätöksentekoon. Demokraattiset innovaatiot, kuten erilaiset kuulemistilaisuudet, kansalaispaneelit ja muut deliberatiiviset kokeilut ovat edustamisparadigman muutoksen ehkä näkyvin osa: Vartiainen ja Raisio (2012) esittävätkin, että Suomessakin on aivan käytännön tasolla käynnissä ”deliberatiivinen käänne”.

Mattila puolestaan päättää tällä sivustolla julkaistun kirjoituksensa erittäin tärkeään kysymykseen: ”Jos ”kansan tahto” esitetään niin mediassa kuin tutkimuksessakin kyseenalaistamatta käsitteen sisältöä, miten kansalaisten voidaan olettaa ”kiinnittyvän” järjestelmään paremmin, kun he etsivät ja vaativat järjestelmältä sellaista, mitä sen ei ole tarkoituskaan tuottaa?” Tämä kirjoitus sivuaa tätä tärkeää havaintoa eli sitä, kun poliittista edustamista ja sen ”tuotoksia” arvioidaan, mitä itse asiassa on tarkoitus arvioida? Deliberatiivinen demokratia sekoittuu ja sekoitetaan suoran sekä osallistuvan demokratian vaateisiin.

Koskeeko legitimiteettikriisi koko edustuksellista järjestelmää?

Kansalaisten poliittisten vaikutuskanavien lisääminen ja suoraa demokratiaa puoltavat argumentit kansalaisten poliittisesta apaattisuudesta ja sen syistä on yleistä liittää keskusteluun ”demokratiavajeesta” ja ”legitimiteettikriisistä”. Samanaikaisesti olisi kuitenkin tarpeen tarkentaa kyseistä väitettä: koskeeko kriisi koko edustuksellista järjestelmää vai voiko kyseessä olla enemminkin jonkun sen muodon kriisi, kuten Bernard Manin (1997) ehdottaa? Niin sanotun puoluedemokratian eli poliittisten puolueiden kautta organisoitu edustuksellisuus näyttää olevan murroksessa ainakin siinä mielessä, että esimerkiksi puoluejäsenyydet ovat pääasiassa olleet laskusuhdanteessa.

Yhtä lailla puolueuskollisten ja puolueen perusteella äänestysvalinnan tekevien määrä on vähentynyt (Borg 2012). Voidaan esittää, että poliittiset puolueet ovat ainakin jossain määrin menettäneet alkuperäisen funktionsa eli välitystehtävänsä poliittisen järjestelmän ”ulkopuolisten”, kansalaisyhteiskunnasta kumpuavien syötteiden tuottajana. Lisäksi Suomen poliittiseen järjestelmään viime vuosikymmeninä vakiintuneet laajapohjaiset, ylisuuret enemmistöhallitukset ovat lisänneet eduskuntapuolueiden mieltämistä osaksi ”valtiolaivan” hallintoa. Uusien avausten puuttumiseen liittyvän kehitystendenssin yhtenä seurauksena voidaan nähdä esimerkiksi alati perustettavat osuuskunnat ja ajatushautomot. Niistä osa voidaan nähdä puolueiden ”satelliitteina”, joiden suhde emopuolueeseen on enemmän tai vähemmän löyhä.

Edustuksellista demokratiaa tuleekin epäillä

Myöskään demokratiavajeen selittäminen kansalaisten vallanpitäjiin ja poliittisiin puolueisiin kohdistuvalla kriittisyydellä ei ole täysin tyhjentävä. Esimerkiksi ranskalainen historioitsija Pierre Rosanvallon (2008) tuo ilmi, että epäluulo tai jopa suoranainen epäluottamus vallankäyttäjiä kohtaan on välttämätöntä. Tästä näkökulmasta se onkin edustuksellista demokratiaa keskeisesti kannatteleva elementti. Poliittiseen edustamiseen on sisäänrakennettu voimakas jännite edustettavan tahdon ja edustajan toimien välille. Laajemmassa mielessä kysymykset kansan tahdon välittymisestä edustuksellisen instituution kuten eduskunnan tuotoksiin, kuvastaa selkeimmin niin sanottua edustamisen normatiivista ongelmaa (Rehfeld 2006).

Rosanvallon korostaa, että vallankäyttäjiä, heidän motiivejaan ja toimiaan tuleekin jatkuvasti epäillä. Periaatteeseen sisältyy voimakas ehto: edustajien toimia tulee voida valvoa ja seurata. Epäluulon ja epäluottamuksen merkitys tai sen seuraukset edustuksellisuudelle on nähdäkseni ainakin kaksitahoisia. Ensinnäkin edustuksellisten instituutioiden proseduurit tulisi olla mahdollisimman avoimia ja läpinäkyviä, jotta edustajien toimia voidaan seurata ja näin arvioida tehtyjen päätöksien mielekkyyttä. Viimeaikainen keskustelu valiokunnissa sekä ministeriöiden valmistelutyöryhmissä kuultavista asiantuntijoista liittyvät olennaisesti tähän.

Toiseksi edustajien vastuullisuus (responsibility) ja tilivelvollisuus (accountability) äänestäjilleen mittautetaan vaaleissa, joiden funktio massademokratiassa on juurikin ”kurittomien poispotkimisessa” (ks. esim. Norris  1999). Keskustelu uusista kansalaisten osallistumistavoista liittyy tunnetusti siihen, että yleiset ja yhtäläiset vaalit nähdään sellaisenaan riittämättöminä keinoina ilmaista (monien muiden asioiden ohella) yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja epäluottamusta. Kysymys onkin ehkä pitkälti siitä, kuinka kanavoida kansalaisten kriittinen epäluulo siten, ettei se johda osallistumattomuuteen, poliittiseen apatiaan tai edustuksellista demokratiaa kohtaan osoitettavaan totaalisen agnostisuuteen?

Edustaminen ja edustuksellisuus deliberatiivisissa hankkeissa

Epäluottamus ja tyytymättömyys edustuksellisen demokratian toimivuuteen on kiistatta lisännyt paineita laajentaa kansalaisten mukanaoloa poliittisessa päätöksenteossa. Tähän näkökulmaan perustuu politiikan teoriassakin 20 vuoden aikana vaikutusvaltaiseksi käynyt deliberatiivinen demokratiateoria, joka osaltaan kuvaa edustuksellisuusparadigman siirtymää vaalikeskeisestä puhekeskeiseen.

Tärkeistä ja innovatiivisista avauksista huolimatta deliberatiivisen demokratiateorian innoittamat käytännön sovellutukset eivät pääse irtautumaan edustamiseen liittyvistä ongelmista. Edustamiseen kohdistuva epäilys laajenee väistämättä myös deliberatiivisiin kokeiluihin, kuten Korvela (2012) tuo omassa kirjoituksessaan ilmi. Kansalaisen äänen lisäämiseen tähtäävissä hankkeissa joudutaan yhtä lailla kysymään, keitä kuullaan, ketkä tulevat kuulluksi ja miten nämä mahdollisesti itsensä edustajiksi mieltävät tahot tai yksityishenkilöt tulevat valituiksi edustajiksi.

Korvela esittää, että kuulemisissa mukana olevat erilaiset intressi- ja eturyhmät ovat osaltaan luomassa ”demokratian harmaata aluetta”, sillä näiltä toimijoilta puuttuu legitiimiin poliittiseen edustamiseen liitettävä vastuullinen päämies-agentti -suhde. Edustuksellinen ketju (Müller 2000) tai vastuullisuusketju hämärtyy tai ainakin häiriintyy, sillä kukaan ei varsinaisesti ole valtuuttanut näitä toimijoita edustamaan itseään – jolloin myöskään nämä eivät ole vastuussa kenellekään. Deliberatiivisiin hankkeisiin osallistuvien intressiryhmien tai muiden tahojen edustettavuudesta ei näin ollen voida antaa minkäänlaisia takeita. Olennaisinta lienee se, ettei edustavuutta rinnastettaisi edustettavuuteen, johon itsessään sisältyy riittävästi ongelmallisuuksia (Parkinson 2006).

Edustussuhteen hämärtymisen lisäksi Korvela näkee ongelmalliseksi deliberatiivisten hankkeiden ja niihin osallistuvien tahojen mahdollisen monopolisoitumisen, homogenisoitumisen ja hegemonisoitumisen kuulemisprosesseissa. Vakavin Korvelan esittämä epäilys liittyy kuitenkin siihen, että esimerkiksi erilaisten lähidemokratiahankkeiden merkitys demokratia voi olla lähinnä symbolista tai jopa ”lumetta” samaan aikaan, kun ”kovien politiikkalohkojen” päätöksenteko karkaa kansallisten hallitusten päätäntävallan ulkopuolelle.

Näin ollen kyse voi pahimmillaan olla myös hallinnollisesta ”silmänkääntötempusta” yhä kapenevassa poliittisen päätöksenteon tilassa, jossa kansalaisia osallistetaan ylhäältä päin asetettujen tavoitteiden ajamiseen vailla mahdollisuutta vaikuttaa itse agendan määrittelyyn. Deliberatiivisten hankkeiden ja kokeiluiden yhtenä heikkoutena onkin nähty juuri se, etteivät kansalaiset pääse välttämättä vaikuttamaan keskusteltaviin tai päätettäviin aiheisiin (ks. esim. Parkinson 2006; Parkinson & Mansbridge 2012). Tässä mielessä maaliskuussa 2012 mahdolliseksi tulleet suoran demokratian mukaiset kansalaisaloitteet ovat selvä edistysaskel kansalaisten poliittisen agendan kontrolliin.

Suoran ja deliberatiivisen demokratian sekoittuminen

Kysymykset deliberatiivisten hankkeiden inklusiivisuudesta sekä osallistumisesta tai ”osallistattamisesta” voidaan liittää myös suoran demokratian kritiikkiin. Deliberatiivisia ihanteita ja niiden käytännön sovellutuksia koskevassa keskustelussa argumentit deliberatiivisen demokratian puolesta tuntuvat usein sekoittuvan suoraan demokratiaan. Vaikka molempien pyrkimys on osaltaan sama eli kansalaisten laajempi rooli poliittisessa päätöksenteossa, toisiaan vastaavia ne eivät kuitenkaan ole.

Keskeisin suoraa ja deliberatiivista demokratiaa erottava tekijä liittyy itse deliberaatioon eli punnitsevaan ja harkitsevaan puheeseen. Deliberatiivisen teorian näkökulmasta deliberatiivisessa prosessissa ei niinkään ole kyse vain tahdon ilmaisusta, vaan tahdon muodostamisen prosessista, jossa osapuolet esittävät erilaisia näkökulmia, huomioita ja kokemuksia. Deliberaatiossa oletetaan myös, että prosessin osapuolet ovat valmiita arvioimaan omia näkemyksiään keskustelussa esitettyjen muiden näkökulmien ja huomioiden valossa.

Näin määriteltynä esimerkiksi monia kansalaisvaikuttamisen lisäämiseen tähtääviä projekteja, kuten kansalaisten kuulemistilaisuuksia tai lähidemokratiahankkeita, ei voi välttämättä suoralta kädeltä lukea deliberatiivisen demokratian piiriin. Huolimatta siitä, että kansalaiset osallistuisivat entisistä enemmän itseään koskevaan poliittiseen päätöksentekoon edustuksellista demokratiaa täydentävillä tavoilla mutta prosessista puuttuu oleellinen deliberatiivinen elementti eli vastavuoroinen, harkitseva keskustelu osallistujien kesken, olisi tällöin deliberatiivisen demokratian suhteen oltava jossain määrin varautunut.

”Kansalaisen kuuleminen” tai ”kansan tahdon” ilmaisu voi olla lähempänä osallistuvaa tai suoraa demokratiaa, mutta deliberaatiota ne eivät välttämättä ole. Jääkin nähtäväksi esimerkiksi, mitkä kansalaisaloitteiden deliberatiiviseen tahdonmuodostukseen ja vastavuoroiseen keskusteluun tähtäävät elementit todellisuudessa ovat. Koska keskusteluintensiivi siirtyy eduskuntaan, nousee kysymys puheen ja keskustelun merkityksestä eduskunnassa uudella tavalla ajankohtaiseksi. Jos kansalaisaloitteet olisivat ryhmäpäätösten ulottumattomissa, edustajien tahdonmuodostukselle ja -muutokselle voisi olla sijansa parlamentin toimintaan olennaisesti kuuluvassa deliberaatiossa. Tämä seikka voisi keskeisellä tavalla kohentaa edustuksellisen demokratian legitimiteettiä.

Lähteet

Borg, Sami (2012). “Valitsijoiden liikkuvuus eduskuntavaaleissa 2007–2011”, teoksessa Sami Borg (toim.)(2012) Muutosvaalit 2011. Oikeusministeriön julkaisu, Selvityksiä ja ohjeita 16/2012, s. 126–138.

Manin, Bernard (1997). The Principles of Representative Government. Cambridge: Cambridge University Press.

Müller, Wolfgang C. (2000). “Political parties in parliamentary democracies: Making delegation and

accountability work”. European Journal of Political Research 37, 309–333.

Norris, Pippa (toim.) (1999). Critical Citizens. Global Support for Democratic Governance. New York: Oxford University Press.

Parkinson, John (2006). Deliberating in the Real World. Problems of Legitimacy in Deliberative Democracy. Oxford University Press.

Parkinson, John ja Mansbridge, Jane (toim.) (2012). Deliberative Systems. Deliberative Democracy at the Large Scale. New York; Cambridge: Cambridge University Press.

Rehfeld, Andrew (2006). “Towards a General Theory of Political Representation”. Journal of Politics 68,1, s. 1–21.

Rosanvallon, Pierre (2008). Counter-democracy: Politics in an age of distrust. New York; Cambridge: Cambridge University Press.

 

 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*