EU:n arvoyhteisönäkökulma johtaa valtakonfliktiin Venäjän kanssa

Kuva: Wikimedia Commons

EU:n arvoyhteisöpolitiikka tuottaa vastarintaa konfliktina ja sotana. Sen  pohjalta ei synny edellytyksiä konfliktinratkaisulle Ukrainassa. Unionin tulisi tehdä politiikkaa seuraamuksia arvioiden eikä omaa arvoyhteisöidentiteettiään kutoen.

Ukrainaa koskevassa konfliktissa Suomi noudattaa Euroopan unionissa sovittuja Venäjän vastaisia pakotepäätöksiä ja haluaa olla mukana unionin yhteisessä arvopoliittisessa rintamassa. Toisin kuin esimerkiksi Itävallassa, Suomessa myös kannetaan huolta siitä, että oman taloudellisen edun asettaminen ensisijaiseksi voitaisiin tulkita Venäjän myötäilemiseksi.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä unionin arvopolitiikka oikeastaan tarkoittaa ja mitä siitä Euroopan kannalta seuraa. Tällainen politiikka nimittäin ajaa unionin ideologiseen valtakonfliktiin Venäjän kanssa eikä sen pohjalta synny edellytyksiä konfliktinratkaisulle Ukrainassa. Tämä unionin politiikkaan sisään kirjoitettu ongelma on syytä huomata myös silloin, kun tutkijoita arvostellaan kyvyttömyydestä tuottaa analyysia konfliktin ratkaisuun. Kun ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimus arvioi konfliktia EU:n edustaman arvoyhteisön näkökulmasta, se tukee ja vahvistaa juuri konfliktia ylläpitävää lähestymistapaa.

Eurooppalaista konfliktipolitiikkaa

EU:n itäinen kumppanuus on toiminut sellaisen arvopolitiikan kehittelyalustana, joka on yleisemminkin omiaan tuomaan pintaan historiallisia konflikteja entisen Itä-Euroopan maissa. Kun Euroopan komission puheenjohtaja José Manuel Barroso vuoden 2012 marraskuun lopussa vieraili Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa, hän puhui kansallispalatsiin kutsutulle valikoidulle kahden tuhannen hengen yleisölle siitä, kuinka Moldovan kansalaiset historian, kielen ja kulttuurin kautta ovat osa yhdistyneen Euroopan suurenmoista perhettä (engl. the great family of the United Europe, Foreign Policy Association of Moldova, uutiskirje, 1. joulukuuta 2012). Barroso korosti, että reformipolitiikka ei ole milloinkaan helppoa mutta että sen avulla lunastetaan itsenäisyyteen kuuluvat lupaukset ja tarjotaan kansalaisille näköala paremmasta tulevaisuudesta.

Barroson ei tarvinnut vakuuttaa Moldovan liberaaleja reformisteja, joilla oli ollut hallitusvalta vuoden 2009 syksystä. Maan suurin puolue kuitenkin oli – ja on edelleen – kansallismieliset kommunistit, jotka haluavat neuvotella kehitysresursseja sekä Brysselistä että Moskovasta ja kykenevät oppositiosta lamauttamaan kansallista päätöksentekoa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että Barroso puhutteli kuulijoitaan romanian kielellä – Moldovassa puhutaan romanian kielen murretta – ja sanoi, että tämä latinalainen kieli tekee hänen olonsa kotoiseksi. Komission puheenjohtaja siis osoitti puheensa vain osalle kansalaisista maassa, jossa jo pääkaupungissa kuulee yhtä lailla venäjän kuin romanian kieltä.

Barroson asemassa olevan päätöksentekijä ei voinut olla tietämätön siitä, että juuri kielikysymys toimi sytykkeenä Transnistrian vuoden 1989 separatistisessa konfliktissa, joka johti sotaan vuoden 1992 keväällä. Instituutiota edustavat politiikan puheteot eivät ole seliteltävissä ihmismielen tahattomuuksina. Barroson tavoitteena oli eurooppalaisten arvojen, identiteetin ja vallan laajentaminen ja lujittaminen – sen kustannuksella, mitä tästä historiallisesti jakautuneessa maassa seuraa.

Moldovasta syyskuussa 1990 irtautunut ja yksipuolisesti itsenäiseksi julistautunut Transnistria (Pridnestrovskaja Moldavskaja Respublika, PMR) ei ole sitten 1700-luvun lopun kuulunut muuhun maahan kuin Venäjään ja Neuvostoliittoon. Myös kanta-Moldova – eli Moldovan tasavalta tuo Ukrainan vastainen maakaistale pois lukien – on kielellisesti ja poliittisesti jakautunut. Chisinaun lentokentällä EU-passilla matkustava huomaa voivansa kävellä suoraan maahan muiden jäädessä jonottamaan tuskallisesti; mutta jo matkalla kaupungin keskustaan kuulee, että maatalousvaltaisen maan lähentymisestä EU:hun voi seurata vain nykyiselläänkin kehnon elämän huonontumista.

Euroopan unionille pikkuinen Moldova on ollut kammarinäyttämö ennen Ukraina-areenaa. Mutta siinä missä unionin yhdenmukaistava politiikka voi Moldovassa onnistua hyvän onnen poliittisella palapelillä, Ukrainassa Brysselin politiikka kohtaa monin verroin kovemman todellisuuden. Idealistinen ajatus todellisuuden mallintamisesta unionin arvoyhteisön lähtökohdista tuottaa vastarintaa väkivaltaisena konfliktina ja sotana. Venäjä tukee Itä-Ukrainan kapinallisia, ja Yhdysvallat ja EU tukevat Kiovan hallintoa. Sisäinen konflikti kietoutuu ulkoisiin intresseihin, ja suurpoliittinen konflikti peittoaa paikallisen. Lasku maksetaan siviiliväestön kärsimyksinä. Tästä kierteestä ei ole ulospääsyä EU:n omaksuman politiikan pohjalta.

Luottamuksesta konfliktinratkaisuun

Venäjän näkökulmasta sanktiot todistavat EU:n sanelupolitiikasta Euroopassa. Venäjältä ei edellytetä mitään selkeää tekoa, vaan sanktiopolitiikan vaatimukset ovat epämääräisessä yhteydessä konfliktinratkaisuun Ukrainassa ja mahdollisen lopputuloksen arviointi pidetään Brysselin käsissä. Vaatimus Venäjän vetäytymisestä omalla alueellaan koetaan pöyhkeäksi sen rinnalla, että NATO on lisännyt läsnäoloaan Venäjän rajojen tuntumassa.

Vladimir Putinin mukaan (http://www.kremlin.ru/transcripts/46305) Venäjälle on esitetty ”ultimaatumi”: maan on pakotteet torjuakseen sallittava sen Ukrainan väestönosan tuhoaminen, joka on Venäjälle etnisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti läheinen. Putinin vahvistusta ei tarvita sen tietämiseen, että venäjämielisten ukrainalaisten jättäminen oman onnensa nojaan rapauttaisi Kremlin vallan uskottavuutta ja oikeutusta venäläisten silmissä, ja että ulkoinen painostus lisää tukea, jonka valtaosa heistä on valmis antamaan johtajalleen vaikka materiaalinen hyvinvointi heikkenisi.

Jos Brysselissä tehtäisiin politiikkaa seuraamuksia arvioiden eikä unionin omaa arvoyhteisöidentiteettiä kutoen, siellä oivallettaisiin, että Venäjän demokraattista kehitystä ei edistetä poliittisella sanelupolitiikalla ja yleiseurooppalaisen yhteistyön murtamisella. Tiedettäisiin myös, että Moskovan kanssa ei toimi muu kuin sopiminen, ja että tämä sopiminen on ehdollisissa puitteissa: me teemme x:n, jos te teette y:n.

Tämä oli myös neuvostoaikaisen luottamuksen pohja. Se ei ole psykologistista, ihmiskeskeisen ajattelun luottamusta, vaan tapa ratkaista konflikteja siten, että samalla pyritään olemaan haavoittamatta toisen osapuolen tärkeimpiä etuja, vaikka tähän tarjoutuisi mahdollisuuksia. Jos Brysselissä aidosti mietittäisiin ukrainalaisten ja venäläisten todellisuutta, kävisi myös ilmeiseksi, että Venäjällä ei omista syistään ole historiallisia ja poliittisia valmiuksia sellaiseksi ideologiajohtoiseksi valtioksi, jota neuvostovalta tavoitteli. Samasta syystä turha on myös huoli siitä, että Ukraina voisi toimia sen etupiirinä.

Perustavan vuorovaikutuksen tarve

Kun Kremlin esitetään elävän kokonaan omassa maailmassaan, ”kuplassaan”, ja näkevän salaliittonäkyjä, mitään syvempää analyysia ei tarvita. Venäjällä nähdään tietty olemuksellisuus ja Kremlillä aikeet – salatut ja verhotut mutta tekoina ja niiden kausaalisuhteina ilmenevät. Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier argumentoi (http://www.iltalehti.fi/ukrainan-kriisi/2014072618520966_uk.shtml) pakotteiden puolesta sanoen, että ”Venäjä ei jätä meille muuta vaihtoehtoa 300 viattoman ihmisen kuoleman ja putoamispaikan ryöstelevien sotilaiden epäkunnioittavan käytöksen jälkeen”.

Suomessa pääministeri Alexander Stubb käyttää samaa retoriikkaa pyytäen meitä ajattelemaan, että kyseessä olisi voinut olla Finnairin kone (Yle, tv-uutiset, 6. elokuuta 2014). Päättely pyrkii luomaan kuvan tapahtumaketjusta intentionaalisen politiikan tuloksena ikään kuin kyseessä olisi, Anatol Rapoportin termein, strateginen konflikti. Se jättää huomioimatta sen, että hallitsematon tilanne on ennemmin konflikti, joka Raportin erotteluin on kataklysminen.

Putin siis esitetään syypäänä malesialaiskoneen alas ampumiseen, vaikka Yhdysvaltain viranomaiset eivät suostu paljastamaan niitä tietoja, joita heillä asiasta on. Saddam Husseiniltakaan ei löytynyt joukkotuhoaseita, mutta regiimin vaihdos tehtiin mahdolliseksi syytöksen varjolla. Ukrainaa koskeva konflikti ei olekaan vain Ukrainassa. Pakotepolitiikalla pyritään tuomaan takaisin 1990-luvun heikko Venäjä ja sulkemaan Putin ulos Euroopasta.

Arvoyhteisönäkökulmassa toista toimijaa koskeva faktuaalinen todellisuus on lähtökohtaisesti toissijainen omaa identiteettiä rakentavan ideakehikon rinnalla. Kansainvälisten suhteiden pelisäännöistä puhuttaessa on olennaista huomata, että se kampeaa sivuun vastuullisuuden, joka kuuluu kansainväliseen politiikkaan vuorovaikutteisena toimintana. Venäjää tarkastellaan ikään kuin sen ominaisuudet ja attribuutit olisivat irrallisia siitä, mitä muut toimijat tekevät ja miten Venäjä siihen vastaa.

Perustava vuorovaikutteisuus sen sijaan viittaa käsitykseen, jonka mukaan ominaisuudet ja taipumukset eivät ole ennalta annettuja. Ne syntyvät ja muokkautuvat vuorovaikutteisissa tilanteissa käytäntöjen säännönmukaisuuksina, ja tältä pohjalta syntyvät myös yhteisesti hyväksytyt toimintatavat. Se on niin kansainvälisen politiikan tieteenalan uudemman realismin kuin myös kaikenkarvaisen konstruktivisen tutkimusinnostuksen kantava idea.

Teoriakeskustelu ei kuitenkaan kanna päivänpolitiikkaan, jossa keskustelu on yhtä primitiivistä kuin riitaisalla parilla, joka pitää välirikon syynä toisen ominaisuuksia. Terapeuttia ei tarvita tietämään, että suhde tuottaa ominaispiirteitä toiminnan säännönmukaisuuksina ja että toinen suhde tuottaa toisenlaisen lopputuloksen.

Arvopolitiikan liukastamat kädet

Unionin yhdenmukaistavasta poliittisesta lähestymistavasta käsin Venäjää voidaan toki loputtomiin kritisoida erilaisena. Kritiikki kuuluu poliittiseen elämään, mutta EU:ssa on sokaistuttu ja Yhdysvaltain työnnöllä rohkaistuttu rakentamaan omaa valtapiiriä tavalla, joka voi vain syventää konfliktia Venäjän kanssa. Yhteistyön rakennusaineita romuttaessaan EU jatkaa samaa rataa, jonka NATO avasi vaiheistetulla laajentumispolitiikallaan ja joka Venäjällä koettiin petoksena ja lupausten rikkomisena.

Jeltsinin aikana Venäjällä kuviteltiin, että asioista voitaisiin vanhaan konserttitapaan sopia johtajien kesken. Venäjä selvästi miehitti Krimin ja rikkoi kansainvälistä oikeutta. Tästä huolimatta näiden asioiden oikeutusta on paikallaan kysyä myös Ukrainan venäjämielisiltä: ihmisiltä, joiden elämästä ja elinolosuhteista on kyse. Venäjän mukaan näin tehtiin Kosovossa. Se on ottanut käyttöönsä informaatiosodan aseet ja pyörtää bumerangina takaisin kaikki kokemansa poliittiset ”kaksoisstandardit”.

Vakavampi sanoma on kuitenkin siinä, että pelisääntöjen on oltava yleisiä, eikä valikoivasti sovellettuja. Venäjän omat toimet eivät ole viattomia, mutta sen peräänkuuluttama lähestymistapa antaisi mahdollisuuden sovitella erilaisia intressejä ja sopia toimintatavoista. Tästä olisi EU:ssa osattava ottaa tiukasti kiinni, mutta mikään konfliktinhallinnan pallo ei näytä pysyvän unionin arvopolitiikalla liukastetuissa käsissä.

Koska EU:ssa lähtökohtana on unionin oman asian ja sitä kantavien toimijoiden oikeutus, politiikka erottelee ”oman väen” muusta. Barroson edellä mainittu puhe on osoitus tästä. Puhe on teko reformipolitiikkana ja unioniin lähentymisen ehtoina, jotka onnettomasti jakavat politiikan kohteena olevaa maata. Politiikka ideologisoituu kun arvoyhteisölliset ainekset kanonisoituvat ja alkavat määrittää todellisuuden tulkintaa. Koska Venäjä ei jaa tulkintaa, eikä myöskään voi alistua siihen omista olemassaolonsa ja identiteettinsä rakennusaineksista luopumatta, lopputuloksena on valtakonflikti. Eurooppaan viritetään poliittiset jakolinjat ja kylvetään uudentasoinen sotilaallinen jännitys. Laskun lännessä maksaa EU.

Moraalista suhteellisuudentajua

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen tehtävänä on tarkastella konfliktien syitä ja niiden ratkaisemisen edellytyksiä. Olen halunnut nostaa esiin ongelman, joka sisältyy EU:n lähestymistapaan ja osaltaan tuo taustaa sille, miksi unionin arvoyhteisönäkökulmasta lähtevä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vailla eväitä itse konfliktin ratkaisemisessa. EU:n näkökulma valaisee konfliktin joitakin puolia, mutta jättää osan maastosta varjoon. Lisäksi se ei lähtökohtaisesti toimi Venäjä-suhteissa niin kauan kuin Moskovassa halutaan itse arvioida, mitä perinteiset läntiset poliittiset arvot tarkoittavat Venäjällä. EU tuskin edustaakaan demokratiaa sanan syvemmässä mielessä, johon proseduurisääntöjen lisäksi kuuluu toisen ja toisenlaisuuden sivuuttamattomuus.

Tutkimuksen kannalta unionin ideapainotteisesta lähestymistavasta seuraa, että tarkastelu ei ole kriittistä sanan perusmerkityksessä, jossa faktuaalinen todellisuus aina haastaa ajatukselliset lähtökohdat (vaikka nämä episteemisesti ovatkin tulkinnan lähtökohta). Normatiivisen teorian mielessä tarvitaan sellaista moraalista suhteellisuudentajua, joka perinteisesti kuuluu kansainväliseen politiikkaan. Vuorovaikutteisuus ja siihen kuuluva vastuu eivät toki ole vain rauhan- ja konfliktintutkimuksen asia.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*