Euroopan puolustus on hybridi

Hybridipuolustukselle keskeistä on yhteistyö ja koordinointi. Kuva ETYJin Ukrainan kriisiin liittyvästä tapaamisesta Brysselissä. Kuva: OSCE/Juraj Nosal.

Sauli Niinistö ehdotti alkuvuodesta EU:lle hybridipuolustuksen kehittämistä vastaukseksi hybridisodankäynnille. Innostuneista äänistä huolimatta ajatusta oltiin torppaamassa nopeasti. Mitä hybridipuolustus voisi kuitenkin Euroopalle merkitä?

Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö tammikuussa 2015 ehdotti, että Euroopan unionille voisi rakentaa yhteisen hybridisodankäynnin puolustuksen, moni puolustuspolitiikan harrastaja hämmästyi.

Hämmästystä, innostusta

Hämmästely on hyvästä, sillä on uusien ideoiden aika. On hyvä syy herätellä monissa kriiseissä kahlaavaa Eurooppaa. Euroopan unionin jäsenmaissa on hybridisodankäynnin myötä syytäkin pohtia hybridipuolustusta.

Käsitteestä on innostuttu, sitä on jopa hypetetty. Innostuminen on kuitenkin tärkeää, myös Suomessa – huolimatta oikeutetusta hybridikritiikistä. Hybridipuolustuksen käsitteellä on nimittäin lyömättömät puolensa – oltiinpa termistä mitä mieltä hyvänsä – heikkouksien ohella.

Ajatus hybridistä nostaa keskusteluun turvallisuuden moniulotteisuuden ja kerroksellisuuden. Hybridiajattelussa ei ole kysymys vastakkainasettelusta vaan monen tekijän samanaikaisuudesta. EU tervehtii Naton kehittämistä ja päinvastoin. Myös pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittäminen sopii ajatukseen. Rinnakkaisuus vahvistaa Eurooppaa.

Hybridissä ei korosteta mitään yksittäisiä turvallisuustekijöitä, kuten sotilaallisia toimia, vaan kysymys on voimien kokonaisuudesta. Mikään yksittäinen alue, valtio, organisaatio, ratkaisu tai toiminta ei sulje toistaan pois, kun Euroopassa kehitetään monipuolista turvallisuustoimien yhdistelmää parempaa tulevaisuutta varten. Kuten hybridiauton moottori yhdistää useita voimanlähteitä, voisi Euroopassa samalla logiikalla ajatella yhdistettävän erilaisia puolustusratkaisuja.

…ja luutuneita asenteita

Samalla kun hybridipuolustuksesta innostuttiin, nousivat vanhat ja luutuneet asenteet pintaan: ”Euroopassa on jo Nato ja 22 maata 28:sta on sen jäsen”, ”Päällekkäisiä sotilaallisia organisaatioita ei kannata rakentaa”, tai ”Euroopan suurmaat, kuten Iso-Britannia, tuskin innostuvat EU:n puolustuksesta”.

Osa on valmis hylkäämään koko käsitteen. Muuttuvan turvallisuusympäristön keskellä innovatiivinen puolustusajatus kohtasi tylsän mutta ongelmissa taapertavan turvallisuuspolitiikan.

Hybridipuolustusehdotukselle olisi helppo kohauttaa olkapäitä. Vanhassa tutussa pysyminen tuntuu kaikessa paradoksaalisuudessaan turvalliselta vaihtoehdolta. Toisaalta aikamme turvallisuusongelmien käytännöt pakottavat kyseenalaistamaan perinteiset ajattelumallit.

Hybridi haastaa näkemään turvallisuuden uusin silmin

Kompleksisen ongelmavyyhdin ratkaiseminen edellyttää mahdollisuutta nähdä toisin. Ukrainan sodan käytäntö suorastaan vaatii pohtimaan toimintaympäristöä uusin käsittein. Hybridi haastaa perinteisen turvallisuuden ennen kaikkea ajattelun ja kielen tasoilla.

Keskustelu eurooppalaisesta puolustuksesta ei sinänsä ole uusi asia, mutta ulko- ja turvallisuuspoliittinen tilanne Euroopassa on kovin toinen kuin muutama vuosi sitten. Tuntuu siltä, että poliittiset tuulet olisivat hybridikeskustelulle suotuisat. Vaikka hybridipuolustuskeskustelu on vasta aluillaan, on EU:ssa aiheeseen jo tartuttu.

Hybridi uudenlaisena, laajana käsitteenä antaa puolustuskeskustelulle uutta virtaa. Käsitteen vahvuus onkin siinä, että turvallisuutta parantaville monenlaisille elementeille, osille, voimille, toimille ja tavoille on hybridipuolustuksessa tilaa.

Vaihtoehtoiset voimanlähteet ja erilaisuus antavat hybridille voimaa. Hybridisodankäynnin keskeisin oppi onkin mahdollisuus ajatella turvallisuuskysymyksistä toisin.

Uudet käsitteet, kuten hybridipuolustus, antavat mahdollisuuden ratkaista aikamme turvallisuusongelmia – jos niihin halutaan ajatus uhrata. Hybridipuolustuksen kehittäminen mitataan siinä, kyetäänkö Euroopassa ja Suomessa näkemään maailma uusin silmin ja uudistumaan.

Pienestä innostuksesta huolimatta vaarana on se, että keskustelu hybridipuolustuksesta hautautuu hiljalleen hiekkalaatikoiden uumeniin. Lupaava ajatus ei välttämättä kanna turvallisuuspoliittisessa kulttuurissa, jossa totutusti ylläpidetään perinteitä.

Hybridipuolustukselle on tilaus

Eittämättä hybridipuolustukselle on EU:ssa tilaus. EU on tahtomattaan joutunut osalliseksi Ukrainan sotaan. Hybridisodankäynti tuli tilaamatta, ja kuin huomaamatta se rynnisti EU:n arkeen yhteisön ulkopuolelta.

EU on hybridikriisissä: talouskriisit, pakolaiset, ihmissalakuljetus, kyberuhat, terrorismi ja Venäjä koettelevat yhtenäisyyttä. Samalla Yhdysvaltojen huomio suuntautuu Aasiaan.

Hybridisodassa EU on puolustanut yhteisiä arvojaan hybridin tavalla käyttämällä erilaisia voiman elementtejä. Diplomatian käytävillä on kuhissut, kun poliittisia voimia on liikuteltu Ukrainan sodan taltuttamiseksi. EU on asettanut taloudellisia pakotteita Venäjää kohtaan. EU on myös informaatiosotinut poliittisen yhtenäisyyden puolesta, pääosin strategisen viestinnän keinoin.

Vähemmälle julkisuudessa on jäänyt kyberpuolustuksen kehittäminen, mutta sen on arveltu olevan tulevaisuudessa yhä merkittävämpi osa EU:n puolustusta. Kaikki nämä toimet ovat jo arkipäivää, ja ne ovat osa EU:n puolustamista. Yhdessä ne muodostavat hybridipuolustuksen. Eurooppa vastaa yhä enemmän omasta puolustuksestaan.

Hybridipuolustuksen käsite istuu luonnostaan EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan käytäntöihin huolimatta EU:n monista turvallisuuspoliittisista kulttuureista ja puolustukseen liittyvistä käytännön ongelmista. Hybridipuolustus kuvaa laajemmin eurooppalaista turvallisuutta. Esimerkiksi valtiokeskeisten organisaatioiden tasolla on Eurooppaa turvaamassa eri aloilla YK, ETYJ, Nato ja EU – melkoinen hybridi – puhumattakaan eurooppalaisten valtioiden turvallisuusratkaisuista tai monenkirjavista uhkahybrideistä.

Puolustuskeskusteluun vauhtia

Kovin vähäiselle – jos ei olemattomalle – on jäänyt keskustelu Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunannon kohta: ”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin.” Sopimusta kun ei ole tulkittu askeleena integroidumpaan eurooppalaiseen puolustusjärjestelmään.

Voisiko ajatus hybridipuolustuksesta edistää EU:n puolustuskeskustelua, sitä mitä sopimusvelvoitteiden täyttäminen merkitsisi uudenlaisessa turvallisuusympäristössä? Kyllä, mutta uudistuva keskustelu edellyttää keskustelijoilta uteliaisuutta nähdä uusia mahdollisuuksia ja tahtoa yhdessä kehittää turvallisuutta.

Joka tapauksessa eurooppalaisten maiden puolustusratkaisujen hybridimäisyys sopii ajatukseen hybridipuolustuksesta. Itse asiassa EU:n jäsenmaat edustavat jo nyt turvallisuus- ja puolustusratkaisuillaan hybridiä.

On hybridiajatuksen mukaista, että EU tekee yhteistyötä eri tahojen kanssa. Voidaankin kysyä, tulisiko EU:n varautua hybridiuhkiin yhdessä Naton kanssa. Ainakin se sopii ajatukseen hybridipuolustuksesta.

EU:n yhtenäisyys ja resilienssi

Mitä hybridipuolustus sitten voisi merkitä? Kun EU:n yhtenäisyyttä on koeteltu ja koetellaan, lienee selvää, että yhdessä EU:n maat ovat vahvempia kuin yksin.

Mitä useampia erilaisia EU:n ja Euroopassa vaikuttavia myönteisiä voimia nivotaan yhteen hybridiksi, sitä yhtenäisempi ja voimakkaampi EU on. Tämä lisäisi myös puolustuskykyä ja samalla puolustuksen pelotetta.

Jo sinänsä puolustuksen kestokyvyn kehittäminen on itseisarvo. Aikamme sodat ovat sittenkin kulutussotia, joiden luonne on poliittista, taloudellista ja henkistä kykyä käydä ja kestää pitkäaikaisia konfrontaatioita, kuten informaatiosotaa.

Ajatus pitkästä rauhanajasta tai nopeista sotilaallisista ratkaisuista on jäänyt historiaan. Tilalle ovat tulleet kompleksiset monisäikeiset konfliktit, joissa vellovat rihmastot kietoutuvat yhteen tavalla, jossa vastatoimenpiteinä korostuvat toisaalta sekä nopeus että kesto ja toisaalta selkeys ja monipuolisuus.

EU:n turvallisuusongelmien ratkaisuun sopii ajatus hybridistä, jossa on useita kerroksia – aivan kuten suomalaisessa puolustusratkaisussa on totuttu ajattelemaan. Kerroksellisuus lisää resilienssiä.

Ongelmaksi vain nousee vanha perinteinen kysymys siitä, kuka kokonaisuutta johtaa ja mitä hybridipuolustuksen johtaminen tarkoittaa. Hybridipuolustuksen suurin haaste saattaakin olla kysymys johtamisesta ja sen kehittämisestä. Johtamista on syytä tutkia ja siitä on syytä keskustella, kun hybridisodankäynnin tyyppisiin ongelmiin etsitään ratkaisuja.

Kokonaisturvallisuuden mallin kehittäminen

Suomella on hyvät edellytykset innostua ja antaa osaltaan potkua hyytyneeseen eurooppalaisen puolustuksen kehittämiseen. Suomi etsii parhaillaan rooliaan EU:n hybridipuolustuksen kehittämisessä.

Lissabonin hengessä ja hybridisodankäynnin tilaisuutta käyttämällä voisi Suomi purjehtia myötätuulessa ja esittää jotain pientä mutta samalla merkittävää hybridipuolustuksen kehittämiseksi. Eikä tarvitse ajatella kuin suomalaista kokonaisturvallisuuden konseptia, viranomaisten välistä yhteistyömallia tai puolustusratkaisua, niin Suomelta löytyy kokemusperäisiä ideoita eurooppalaisen puolustuksen kehittämiseksi.

Kokonaisturvallisuuden malli on hyveistään huolimatta kuitenkin hybridisodankäynnille haavoittuva. Hybridisodankäynti iskee harmaille raja-alueille ja viranomaisten vastuuväleihin. Näistä vastuuttomista väleistä nousee vakavia johtamisen mandaattiin ja vastavoimien koordinoimiseen liittyviä ongelmia.

Hybridisodankäynti ei erottele ulkoisia ja sisäisiä uhkia, kuten hallinnoissa on tapana. Tämä on myös EU:n yhteisen turvallisuuspolitiikan heikkous, se kun koskee vain EU:n ulkopuolisia uhkia. Ulkoiset ongelmat ovat kuitenkin yhä enemmän myös sisäisiä, jolloin niiden erottaminen toisistaan on vaikeaa. Esimerkiksi erilaisten rajojen välisten ongelmakohtien ratkaisujen löytäminen kertoo tarpeesta kehittää hybridipuolustusta.

Kokonaisvaltaisen lähestymistavan kehittäminen voisi olla se hybridipuolustuksen anti, josta Suomi hyötyisi. Hybridipuolustuksen kehittämisessä virittäisimme omaa lippulaivaamme, kokonaisturvallisuusmallia, yhä toimivammaksi yhdessä eurooppalaisten kanssa.

Kun Suomi antaa, se samalla saa. On Suomen etu edistää eurooppalaista hybridipuolustusta, ja samalla koko Euroopan.

Hybridi ominaisinta Eurooppaa

Turvallisuuden myrskytuulet puhaltavat eurooppalaisen puolustuksen kehittämisen puolesta työnimellä ”hybridipuolustus”. Myötätuulessa on helpompi kehittää mekanismeja ja määrittää yhteisiä ratkaisuja kuin vastatuulessa.

Hybridipuolustus antaa mahdollisuuden kenen tahansa EU:n jäsenmaan osallistua, kunhan ajattelulle ja osaamiselle annetaan tilaa. Myös alueellisen yhteistyön kehittäminen sopii ajatukseen puolustuksen kehittämisestä, huolimatta ja nimenomaan erilaisista sotilaallisista ratkaisuista.

Osaamiselle on tilaus. Virossa on kyberkeskus, Latviassa strategisen viestinnän keskus ja Liettuassa energiaturvallisuuden keskus. Hybridi on ominaisinta Eurooppaa, suorastaan eurooppalainen luonteenpiirre.

Hybridiä on se, että puolustus on sekä puheita että tekoja. Puheissa käsitteet ovat avainasemassa. Käsitteet ajatteluttavat, avaavat, luovat näkökulmaa ja myös rajaavat, mutta ne saattavat ennen kaikkea tarjota jotain uutta.

Hybridikäsitteen hyvä piirre on se, että se ei juuri rajaa, vaan se antaa tilaa osallistua monien aikamme uhkien hahmottamiseen sekä samalla niiden ehkäisemiseen, vastaamiseen ja puolustuksen kehittämiseen.

Kun EU:n turvallisuusstrategiaa päivitetään, keskeistä on peruskäsitteiden avaaminen, sillä nykymääritelmät eivät toimi uudenlaisessa hybridipuolustuksessa. Mikäli uusille käsitteille antautuu, saa mahdollisuuden ajatella. Turvallisuusympäristön muutos on osoittanut, että vanhat käsitteet ja toimintatavat eivät välttämättä vastaa eurooppalaisen turvallisuuden tulevaisuuden haasteisiin. Euroopan puolustuksen tulevaisuus löytyy kielestä ja ajatuksista.

Poliittinen tahto ratkaisee

Se, miten EU:n hybridipuolustukselle käy, riippuu poliittisesta tahdosta, kaikista EU:n jäsenistä. Helppoa kaikesta lupaavuudesta huolimatta tuskin tulee olemaan. Termit saattavat mennä ja tulla, mutta sen ei kannata antaa liiaksi häiritä, sillä sisällöt pysyvät. Keskustelu EU:n puolustuksesta on hyvin konkreettisesti käsissämme.

Kun Suomessa usein korostetaan tekoja puhumisen sijaan, olisi suomalainen jalat maassa tehty esitys eurooppalaisen hybridipuolustuksen kehittämiseksi tervetullut.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. ”Hybridikäsitteen hyvä piirre on se, että se ei juuri rajaa, vaan se antaa tilaa osallistua monien aikamme uhkien hahmottamiseen sekä samalla niiden ehkäisemiseen, vastaamiseen ja puolustuksen kehittämiseen.”

    Tämä on myös hybridikäsitteen heikkous. Kun sanotaan paljon kaikesta, ei sanota mitään mistään. Hahmottumassa olevista ideoista sanotaan usein, että ne kaipaavat lihaa luidensa ympärille. Omasta mielestäni hybridipuolustus on ideana ja käsitteenä vielä niin alkutekijöissään, että siitä puuttuvat ne luutkin.

    Käsite kaipaa terävöittämistä. Se on kuitenkin ongelmallista kun edes hybridisodankäynnin käsitteestä – sen määritelmästä – ei vallitse yksimielisyyttä lukuunottamatta joitain rajattuja piirejä (MPPK?).

    Molemmat, sekä puolustautuminen hybridisodankäyntiä vastaan että hybridipuolustus kirjoittajan esittämässä mielessä vaativat rahoituksen josta päätöksiä tekevät pitkälti poliitikot. Toisinsanoen, molemmat hybridikäsitteet olisi kyettävä artikuloimaan ja perustelemaan myös heidän kielellään. Tämä on erityisen vaikeaa hybridisodankäynnin luonteen vuoksi. Poliittinen tarkoituksenmukaisuus kun tulee helposti esteeksi kun arvioidaan mitkä toimet ovat hybridisodankäyntiä ja mitkä eivät.

    Suomalaisessa keskustelussa tämä näkyy mm. siten, että hybridisodankäynti mielletään joksikin mitä Ukrainassa tapahtuu. Hybridisotaa pidetään epämääräisesti jonkinlaisena uudentyyppisenä sotana. Toisinsanoen, ajatellaan, että asevoima tai sillä uhkaaminen ovat sen keskeisiä elementtejä; Ilman vihreitä miehiä, kranaatteja ja luoteja ei ole sotaakaan.

    Samalla jätetään huomiotta se, kuinka Venäjällä ajatellaan hybridisodankäynnistä. Esim. Venäjän asevoimen yleisesikunnan päällikkö kenraali Gerasimov määrittelee sitä näin:

    ”Itse sodan säännöt ovat muuttuneet. Ei-sotilaallisten keinojen rooli poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamisessa on kasvanut, ja monissa tapauksissa ne ylittävät tehokkuudessaan asevoiman käytön.”

    ”Konfliktissa käytettyjen menetelmien fokus on siirtynyt poliittisten, ekonomisten, informaation, humanitaaristen ja muiden ei-sotilaallisten keinojen suuntaan ja niitä sovelletaan koordinoidusti väestön protestipotentiaalin kanssa.”

    Jos tarkastelemme Venäjän toimintaa länsimaissa em. määritelmän kautta, niin ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että Venäjä katsoo jo olevansa konfliktissa lännen kanssa. Epäilen suuresti poliitikkojen valmiutta nähdä asia näin. Harva asiantuntija – poliitikoista nyt puhumattakaan – osaa nähdä esim. Itämeren kiristyneen tilanteen olevan hybridisodankäynnin seurausta. Vastaava ongelma koskee esim. energiaprojekteja joilla pyritään rakentamaan riippuvuussuhteita jne.

    Kysymys kuuluukin, kuinka voimme puolustautua jotain sellaista vastaan, jota ei pidetä sodankäyntinä ensinkään?

    Omasta mielestäni asioita pitäisi priorisoida tiukasti. Juuri nyt emme kaipaa epämääräistä hybridipuolustuskeskustelua. Eniten kaipaamme huomattavasti nykyistä laajempaa tietoisuutta ja ymmärrystä itse hybridisodan luonteesta, menetelmistä jne. Se on välttämätön perusta ja edellytys järkevälle keskustelulle hybridipuolustuksesta.

    Alla vielä aiheeseen liittyvä linkki:

    http://understandingwar.org/sites/default/files/Russian%20Report%201%20Putin%27s%20Information%20Warfare%20in%20Ukraine-%20Soviet%20Origins%20of%20Russias%20Hybrid%20Warfare.pdf

Leave a comment

Your email address will not be published.


*