Euroopan suunta vaalien jälkeen

EU-lippu

Eurovaalit päättyivät sittenkin keskustaoikeiston torjuntavoittoon. Eurokriittinen äärioikeisto osoitti voimansa, mutta ryhmien väliset ristiriidat vaikeuttavat yhteistyötä. Euroopalta puuttuu yhteinen suunta, kirjoittaa Timo Miettinen.

”This is the way the world ends / not with a bang but a whimper”, päättää T. S. Eliot runonsa The Hollow Men (1925). Kai Mäkisen suomennos (Ontot miehet, Otava, 1949) kääntää kohdan seuraavasti: “Tällä tavoin maailma loppuu / ei paukahtaen vaan kitisten”.

Säkeet kuvaavat varsin hyvin toukokuun 2014 eurovaaleja. Ei tullut jytkyä vaan tussahdus, ja Eurooppa itse on pakotettu etsimään suuntansa uudelleen.

Vaalihypoteesit ja tulokset

Tutkijoiden ja median keskuudessa vaaleihin lähdettiin kahden olettamuksen varassa. Yhtäältä Eurooppaa neljän vuoden ajan ravistellut talouskriisi tulisi näkymään poliittisen kentän polarisoitumisena, protestipuolueiden ja ääriryhmien suosiona. Nykyisistä parlamenttiryhmistä lisäpaikkoja uumoiltiin varsinkin eurokriittiselle oikeistolle (ECR, EFD) sekä kuripolitiikkaa vastustavalle Euroopan yhtyneelle vasemmistolle (GUE/NGL). Toisaalta keskustaoikeistolaisen EPP:n raju tappio suhteessa edellisiin vaaleihin näytti kevään mittaan kääntyvän torjuntavoitoksi. Alkuvuoden gallupeissa sosiaalidemokraattiselle ryhmälle povattiin vahvempaa kannatusta.

Hypoteesit pitivät paikkansa, ainakin osittain. Jos vaalitulosta tarkastellaan olemassa olevien parlamenttiryhmittymien valossa, Britannian konservatiivipuolueen ympärille järjestäytynyt Euroopan konservatiivit ja reformistit (ECR) pudotti hieman kannatustaan (2009: 57 paikkaa, 2014: 44 paikkaa), mutta ryhmä vahvistuu todennäköisesti ainakin Saksan uudella eurokriittisellä AfD-puolueella (2014: 7 paikkaa) ja mahdollisesti muilla maltillisiksi itsensä profiloivilla protestipuolueilla. UKIP-puolueen vahva menestys Britanniassa (alustavien ennusteiden mukaan 22 paikkaa) varmisti, että kuluneella parlamenttikaudella myös perussuomalaisten edustama Vapaa ja demokraattinen Eurooppa (EFD) nosti hieman paikkamääräänsä (2009: 31, 2014: 38). Euroopan yhtyneen vasemmiston (GUE/NGL) tulos oli hyvä (2009: 35, 2014: n. 50), mutta varsinkin vaalia edeltäviin ennakkokaavailuihin nähden pienoinen pettymys. Luvut toki elävät uusia ryhmiä muodostettaessa.

Vaikka Euroopan kansanpuolueen ryhmä EPP kärsi eräänlaisen murskatappion (2009: 274 paikkaa, 2014: 214 paikkaa), voidaan tulosta pitää jonkinlaisena torjuntavoittona. Keväällä gallupien kärjessä olleet sosiaalidemokraatit (S&D) eivät pystyneet Martin Schulzin johdolla pysäyttämään EPP:n jo kolmen vaalikauden mittaiseksi kasvanutta voittokulkua (2009: 196 paikkaa, 2014: n. 190 paikkaa). Talouskuripolitiikka, Euroopan status quo sai sittenkin hiljaisen hyväksynnän Irlannin ja Portugalin irtauduttua komission tukiohjelmista.

Oikeiston vaikea yhtälö

EU-kriittisen oikeiston voimannäyte ei toki jää pelkäksi protestiksi. Teknistä sisämarkkinoiden säätelyä lukuun ottamatta ryhmittymien painoarvo tulee todennäköisesti vaikeuttamaan lähes kaikkea EU-tason sääntelyä, yhteistä talous- ja sosiaalipolitiikkaa, rahoitusmarkkinoiden suitsemista ja ilmastopoliittisia toimia. Kasvavaa vastustusta tulevat kohtaamaan myös sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät aloitteet. Kuluneella vaalikaudella keskustavasemmistolainen koalitio pystyi EPP:n liberaalisiiven tuella viemään läpi esimerkiksi lainmuutoksen palkallisen äitiysloman pidentämisestä 14 viikosta 20 viikkoon. Uudessa parlamentissa vastaavat aloitteet ovat hankalia toteuttaa.

Ryhmien keskinäinen jako on vielä avoin, ja esimerkiksi perussuomalaiset saattavat hyvinkin löytää kotinsa maltillisemmasta porukasta. UKIP-puolueen profiloituminen brittikonservatiivien haastajana kuitenkin varmistaa, ettei kumpikaan EU-kriittisistä ryhmistä todennäköisesti nouse haastamaan liberaalin ALDEn asemaa kolmanneksi suurimpana ryhmittymänä (2009: 83, 2014: n. 65). Euroopan parlamentissa poliittisen ryhmän muodostamiseen tarvitaan vähintään 25 edustajaa neljäsosasta jäsenvaltioita.

Vaalien yllättäjän, Ranskan äärioikeistolaisen Front national -puolueen 22 paikkaa takaavat, että maltilliset EU-kriitikot (nykyiset ECR ja EFD) saavat luultavasti rinnalleen kolmannen ja radikaalimman vaihtoehdon. Uuteen ryhmään liittyvät FN:n ohella ainakin Itävallan FPÖ (4 paikkaa) ja Hollannin PVV (3 paikkaa) sekä yksittäisiä edustajia muista Euroopan maista.

EU-kriittisen oikeiston ”voitto” kätkee siis alleen varsin monimuotoisen joukon ja ristiriitaisen poliittisen viestin.  Siinä missä FN:n voitto näyttää jytkyltä Ranskan sisäpolitiikassa, on se europarlamentin tasolla poliittinen tussahdus. Esimerkiksi UKIP ja FN ovat kuluneella vaalikaudella äänestäneet samalla tavalla alle puolessa (47 %) EU-parlamentin äänestyksistä. Sisämarkkina- ja kuluttajansuoja-asioissa yhtenäisyys näiden puolueiden välillä on ollut vieläkin heikompaa (32 %). Uusi ryhmä tulee todennäköisesti olemaan sisäisesti myös varsin ristiriitainen.

Äärioikeiston voitolla on silti merkittävä symbolinen ulottuvuus, johon konservatiivit ja työväenpuolueet joutuvat ottamaan kantaa.

Vasemmiston asetelma ennallaan

Varsinkin kevään mielipidemittauksissa tyytymättömyys eurokriisin hoitoon näytti nostavan myös eurooppalaisen vasemmiston kannatusta. Euroopan yhtynyt vasemmisto (GUE/NGL) näytti ryhmittyvän poikkeuksellisen yhtenäisesti Kreikan Syriza-puolueen Alexis Tsipraksen taakse ja alkukevään ennusteet lupailivat jopa 60 paikan ylitystä. Tässä suhteessa lopputulos – noin 50 paikkaa jos espanjalainen Podemos tulee mukaan – oli vasemmalla laidalla pienoinen pettymys. Onnistuneen kampanjan tehnyt vasemmistoliitto teki odotetun paluun europarlamenttiin 9,3 prosentin kannatuksella, mutta vaali-illan puheet Euroopan laajuisesta vasemmistoaallosta ovat liioittelua.

Vaikka radikaalivasemmisto menestyi hyvin erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa – Kreikassa, Espanjassa ja Kyproksella – ei suosio yltänyt samoihin lukemiin protestanttisessa pohjoisessa. Syitä on luultavasti monia. Itä-Euroopan entiset kansantasavallat ovat perinteisesti karsastaneet entisten kommunistipuolueiden varaan rakennettuja ryhmiä, ja esimerkiksi Romaniassa sosiaalinen tyytymättömyys näkyi sosiaalidemokraattisen koalition (PSD+PC+UNPR) murskavoittona (16 paikkaa). Italiassa sosiaalidemokraatit ottivat Renzin johdolla loisteliaan voiton, ja Ruotsissa puolestaan demareiden momentum game riitti 6 paikkaan vihreitä (3 paikkaa) ja vasemmistoa (1 paikka) vastaan.

Ehkä radikaalin vasemmiston kohdalla osittain kyse oli myös liian radikaaleista vaatimuksista. Tsipraksen yhtyneen vasemmiston vaatimukset Euroopan keskuspankin mandaatin muuttamisesta lähemmäksi Yhdysvaltain keskuspankki Fediä olivat johdonmukaisia ja hyvin perusteltuja, mutta niiden toteuttaminen olisi vaatinut muutoksia EU:n perussopimuksiin. Parlamentti saa toki tietoa EKP:n toiminnasta, mutta sen aktuaalinen rahapoliittinen toimivalta on ordoliberalistisen perinteen mukaisesti varsin rajattu.

Kun talouspolitiikan mediaseksikkäimmät teemat kuten kriisimaiden lainapaketit siirtyvät yhä vahvemmin hallitustenvälisen yhteistyön piiriin – Eurooppa-neuvostoon ja ministerineuvostoon – jää parlamentin talouspoliittinen vaikutusvalta varsin laihaksi.

Status quon voitto?

Olivatko vuoden 2014 eurovaalit siis kuitenkin synninpäästö vallitsevalle EU-politiikalle? Alexander Stubbin sanoin: so far, so good?

Suuret linjat säilyvät ennallaan. Todennäköistä on, että suurin osa europarlamentin lainsäädännöstä keskittyy yhä edelleen EPP:n ja S&D:n muodostaman ”suuren koalition” varaan. Niiden reilut 400 paikkaa riittävät yhä muodostamaan enemmistön parlamentin 751 paikasta, varsinkin kun välimatka parlamentin pienempiin ryhmiin kuten liberaaleihin ja vihreisiin oikeastaan kasvoi (S&D:n ja ALDEn ero 2009: 113 paikkaa, 2014: n. 120 paikkaa). On muistettava, että kuluneella parlamenttikaudella EPP ja S&D äänestivät yhtenäisesti noin 80 prosentissa äänestyksissä.

Ryhmien tasaisuudesta johtuen kompromissien teko on luultavasti entistä vaikeampaa. Esimerkiksi S&D:n Schulz ei ole ainakaan vielä suostunut hyväksymään tappiotaan EPP:n Jean-Claude Junckerille taistelussa komission puheenjohtajuudesta. Komission luonteesta ja yhteispäätösmenettelystä johtuen suurimmat erot EU-lainsäädännössä tulevatkin esiin yleensä pienissä yksityiskohdissa, ei suurissa linjanvedoissa. Sisämarkkinoiden tehostamisessa suuri koalitio saa varmasti tukea laajalta rintamalta, mutta yhteiseurooppalaisen sosiaalipolitiikan, työlainsäädännön ja ilmastopolitiikan kysymyksissä yhteisen näkemyksen löytäminen on luultavasti entistä vaikeampaa.

Liittovaltiokehityksen vastustajat voivat huokaista helpotuksesta: Euroopalta puuttuu poliittinen ja sosiaalinen visio. Se on palaamassa juurilleen markkinaliberaaliksi projektiksi, tällä kertaa koko globaalin talouden mittakaavassa. EU:n ja USA:n välinen vapaakauppasopimus TTIP on yksi seuraavan vaalikauden keskeisiä kysymyksiä, joka saa suurten ryhmien lisäksi kannatusta myös EU-kriittisessä oikeistossa.

Vallankäyttö ei ole nollasummapeliä

Presidentinvaalien jälkeen eurovaalit ovat perinteisesti olleet henkilökeskeisimpiä vaaleja. Mutta arvojen ja poliittisten visioiden sijaan huomio on ollut yhä enemmän ehdokkaan henkilökohtaisissa ominaisuuksissa kuten EU-tietämyksessä, ”verkostoissa”, kielitaidossa ja niin edelleen. Alexander Stubbin ja Olli Rehnin suosio osoittaa, että äänestämme EU-parlamenttiin ensi sijassa asiantuntijoita – emme poliitikkoja.

Ehkä meidän pitäisi puhua asiantuntijuuden sijaan enemmän vallasta.

EU-skeptikot usein unohtavat, ettei poliittinen ja taloudellinen valta ei ole Euroopassa enää nollasummapeliä. Pelkkä Brysselin vastustaminen ei johda vallan siirtymiseen takaisin kansallisvaltioihin. Kun työn, pääoman, palvelujen ja tavaroiden vapaa liikkuvuus on avattu, kaventuu myös kansallisvaltioiden poliittinen liikkumavara. Kun sosiaaliturvan tai veropolitiikan minimitasoista ei sovita yhteisesti, peliä pelataan yhä enemmän niiden maiden säännöillä, joissa standardit ovat matalimmat.

Eurooppalaisen finanssipolitiikan puuttuessa mallia tarjoavat esimerkiksi Saksassa toteutetut Hartzin työmarkkinareformit, jotka ovat lisänneet työmarkkinoiden ”joustoja” varsinkin erilaisten matalapalkka- ja osa-aikatöiden kautta. Kriisimaissa toteutetut uudistukset osoittavat, että Eurooppa – yhteisen politiikan puuttuessa – on menossa kohti Saksan luomaa uutta normaalitilaa.

* * *

Politiikan filosofiassa törmäämme usein kiistoihin siitä, onko politiikassa viime kädessä kyse ideoista vai käsitteiden määrittelyistä, vallasta vai talouden rakenteista. Saksalais-amerikkalaisen filosofin Hannah Arendtin mukaan nämä kannat usein sivuuttavat politiikan todellisen ennakkoehdon: yhteisen maailman. Politiikka toteutuu toki keskustelussa, joka sallii näkemysten ja mielipiteiden moninaisuuden näyttäytyä, mutta todellinen erimielisyys edellyttää aina taustakseen jonkin jaetun todellisuuden.

Euroopan todellinen ahdinko on tämän yhteisen maailman katoamisessa. Siinä missä Maastrichtin sopimuksen (1992) jälkeinen aikakausi merkitsi tämän maailman löytämistä uudelleen – ajatusta, jonka mukaan itäryhmän maat palaavat jälleen osaksi suurta eurooppalaista perhettä – tämä maailma on jälleen vaarassa kadota. Vuodesta 2010 lähtien olemme astuneet jälleen Max Weberin aikakauteen, jossa Euroopan todellinen jakolinja näyttää kulkevan jälleen protestanttisen ja katolisen Euroopan välillä. Mutta toisin kuin kylmän sodan tapauksessa, tällä kertaa kyse ei ole kahden poliittisen järjestelmän kohtaamisesta vaan syvemmästä kuilusta kahden maailman, kahden ”työetiikan” ja yhteiskuntahengen välillä. Laiskan ja veroja välttelevän kreikkalaisen metsurin maailma ei ole sama kuin meidän.

Ja tällä tavoin tarina loppuu, ei paukahtaen vaan kitisten.

PS. Italiassa 17 paikkaa saavuttanut Beppe Grillon johtama Viiden tähden liike M5S suhtautuu Euroopan unioniin kriittisesti, mutta kompromisseihin taipumaton puolue tuskin löytää yhteistyökumppaneita yhdestäkään ryhmästä. Eurooppalaiset äänestäjät pääsevät kuitenkin seuraamaan Grillon poliittista teatteria myös EU-tasolla.

[Edit 28.5.2014 klo 15:30 – paikkamääriä täsmennetty tulosten tarkennettua]

 

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to Top