Hämäläinen & Stubb: Hyvällä mutta pinnallisella sykkeellä

Kuva: Otava

Arvio: Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017.

Alexander Stubbin muistelmateos etenee hyvällä sykkeellä, mutta jättää lopuksi nälän: oliko tässä kaikki? Todennäköisesti ei, vaan jatkoa seuraa vielä. 

Toukokuussa 2017 pari päivää ennen Ranskan presidentinvaaleja Ylen Politiikkaradion Sakari Sirkkanen kysyy, ketä suomalaista poliitikkoa Ranskan Emmanuel Macron muistuttaa. ”Alexander Stubbia. Kansainvälinen, liberaali, Eurooppa-myönteinen”, perustelee Strasbourgin yliopiston professori Niilo Kauppi.

Molemmilla poliitikoilla on ollut kuherruskuukautensa median kanssa. Molempia on myös syytetty vauhtisokeudesta, opportunismista ja itsevaltaisuudesta. Kun Macronin on ollut vaikeuksia vakuuttaa olevansa koko kansan presidentti, Stubbilla oli ollut vaikeuksia vakuuttaa oma puolueensa.

Suomalaisten poliitikkomuistelmien genre

Karo Hämäläisen yhdessä Stubbin kanssa kirjoittamaa kirjaa Alex on vaikea sijoittaa suomalaiseen poliittiseen muistelmagenreen. Lasse Lehtisen kirja oli nimeltään Virolainen – Tasavallan isäntärenki, Eino Poutiaisen muistelmat Melkoisen kovaa leikkiä, Timo Soini kirjoitti svengaavasti Maisterisjätkän ja Veikko Vennamo vihjailevasti Kulissien takaa, mutta Hämäläisen kirja on yksinkertaisesti Alex.

Se ei kerro tarinaa työteliäistä tupailloista tai torikahveista, vaan siinä lenkkeillään Espoossa ja opiskellaan Yhdysvalloissa. Siellä opiskellessaan Stubb kokee EU-herätyksen, kun rautaesirippu on juuri väistymässä. Kun hän soittaa Suomessa opetusministeriöön kysyäkseen jatko-opintomahdollisuuksista, hän kohtaa Suomen tylyn arjen. Suuntana on Brugge.

Välillä koetaan hienoista dekadenssia Seinen rannoilla, eksytään Pompidou-keskuksessa homojen kuntosalille ja heitetään läppää poikien kanssa pukuhuoneissa. Paino on kuitenkin vallan kabineteissa.

Kiinnostavimmillaan kirja kuvaa nuoren virkamiehen EU-neuvotteluja ja Stubbin ulkoministeriaikaa.

Kiinnostavimmillaan kirja kuvaa nuoren virkamiehen EU-neuvotteluja ja Stubbin ulkoministeriaikaa. Vuodet Suomen politiikassa eivät jäsenny yhtä nopeasti. Niistä paistaa läpi aamuöinen ahdistus ja verenmaku, ikävät lehtiotsikot ja omat ylilyönnit, jotka osin tunnustetaan.

Entisen median lellikin on vaikea analysoida tätä. Paikoin on puolustelun makua. Jotkut asiat, kuten lehtijutut vuosikymmenien takaa, olisi voinut jättää väliin. Sympaattiseksi keskushenkilön tekee se, että vaikeissa kohdissa soitetaan aina papalle.

Sympaattiseksi keskushenkilön tekee se, että vaikeissa kohdissa soitetaan aina papalle.

Vastustajia ei lyödä edes kevyesti, joitakin saatetaan korkeintaan sivaltaa. Suosikit, kuten Angela Merkel, saavat kevyet poskisuudelmat, diplomaateille kuten Antti Satuli ja Martti Ahtisaari annetaan paljon tunnustusta.

Kirjassa Stubb nousee jälleen kerran lavalle ja saa vastaansa suosion myrskyn. Silloin, kun liikutaan minibussilla äänestyspaikoille tai ollaan perheen kanssa puolueristeilyllä, jossa taxfree-kassit kilisevät, ollaan selvästi epämukavuusalueella.

Media ja politiikka

Stubb on suomen kieliopin isän E. N. Setälän jälkeläinen. Olisi voinut odottaa, että kirjassa avattaisiin enemmän Stubbin suhdetta Suomeen ja suomalaisuuteen. Stubb kertoo olevansa ylpeä suomalaisuudestaan, mutta alleviivaa eniten kansainvälisyyttään ja kielitaitoaan.

Kirjassa mennään lujaa eikä lopulta päästä kovin syvälle.

Kirjassa mennään lujaa eikä lopulta päästä kovin syvälle. Pääministeriaikana hahmottuvat oman kropan rajat ja myös mielen jaksaminen.

Stubb näyttäytyy mielellään tsempparina ja tunnollisena opettelijana, joka valmistautuu asioihin kuin lopputentteihin. Takakannen mukaan Stubb kertoo kokemuksistaan ”itseään säästelemättä”.  Hän puolustelee omia valintojaan, kuten julkisuusdiplomatiaa, ja kertoo, kuinka jotkut tukehtuvat kahveihinsa kuultuaan hänen toimenpiteistään.

Onko kirja lopulta vain yksi suoritus muiden joukossa, yksi etappi ennen maratonia ja todellista maalia? Kirja jättää tämän avoimeksi. Hämäläisen kielen lause on eeppisen lyhyt ja jäntevä. Kirja on kuin Stubbin syömä proteiinipatukka, kepeä välipala, sen ahmii tuossa sivussa.

Teos etenee hyvällä sykkeellä, mutta harvemmin lukija on aivan liekeissä – kirjan sanastoa käyttäen. Lopuksi se jättää kuitenkin syvemmän nälän. Oliko tässä todellakin kaikki? Suomen sisäpolitiikkaa syvemmin tunteva varmasti haluaisi lisää. Todennäköisesti sitä vielä tulee.

Väyrysmäistä katkeraa tilitystä on turha odottaa.

Argumentointi tuo paikoitellen mieleen koulua vaihtaneen pojan, joka haluaa vakuuttaa uuden kaveripiirin. Minä olen näin hyvä, olenhan? Pettymys hieman kirvelee, kun odotettu ”stipendi”, komissaarin virka menee Jyrki Kataiselle. Väyrysmäistä katkeraa tilitystä on kuitenkaan turha odottaa.

EU-politiikan asiantuntijalta olisi kuullut mielellään enemmän ajatuksia nationalismista, identiteetistä, terrorismista ja populismista. Sen sijaan Alex kirjaa tarkasti leposykkeen ja painon.

Ranskassa lehdistö reflektoi itseään: mikä oli Macron-mania ja mitä tapahtui suosiolle? Suomessa Stubb tekee sitä itse.

VTM, FM Laura Parkkinen on vapaa toimittaja ja tutkija, joka on erikoistunut Ranskaan ja populismiin. 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*