Helén: Biopolitiikkaa myöhäismodernissa yhteiskunnassa

Kuva: Tutkijaliitto

Arvio: Ilpo Helén: Elämän politiikat. Yhteiskuntatutkimus Foucault’n jälkeen. Tutkijaliitto, 2016.

Elämän politiikat kokoaa ranskalaisen filosofin Michel Foucault’n 1970- ja 1980-luvun alun tuotannon keskeiset teemat yhteen Ilpo Helénin hellässä käsittelyssä. Kirja jatkaa siitä Nikolas Rosen, Mitchell Deanin ja Carlos Novasin kaltaisten Foucault-tutkijoiden viitoittamalla tiellä kohti myöhäismodernien biopolitiikan ilmenemismuotojen analyysia.

Kirja on Helénin pyrkimys kirjoittaa itsensä ulos – kuten hän itse asian ilmaisi teosta käsitelleessä tilaisuudessa – ”tuosta kaljupäästä”. Se sisältää myös kysymyksen: onko Foucault’ssa enää kriittistä potentiaalia?

Foucault’n kolme kautta

Foucault’a voi pitää 1900-luvun merkittävimpänä yhteiskuntateoreetikkona ja filosofina. Hän väitteli vuonna 1960 hulluuden historiasta, mutta hänen läpimurtoteoksensa ranskalaisen opiskelevan nuorison ja älymystön tietoisuuteen oli vuonna 1966 julkaistu Sanat ja asiat, jota pidetään myös hänen arkeologisen kauden pääteoksenaan.

Teoksen keskeinen teoreettinen käsite oli épisteme, jolla Foucault tarkasteli niitä ehtoja, joilla tieto voi tulla objektiksi. Se erosi Immanuel Kantin transsendentaalista  siinä, että se on historiallinen a priori ja näin ollen muuttuva poliittisten voimasuhteiden mukaan.

Toinen Foucault’n arkeologisen kauden keskeisistä teemoista oli positiivinen tiedostamaton, jolla hän tarkoitti tiedon ulkopuolelle jäävää aluetta, joka kuitenkin tulee osaksi diskurssia ja mahdollistaa näin näkyvän tai käsitteellistetyn tiedon.

Foucault’n vallan genealogisen kauden käynnisti vuonna 1975 julkaistu teos Tarkkailla ja rangaista. Hän siirsi polttopisteen diskurssien sisäisten rakenteiden tutkimuksesta diskursiivisten ja ei-diskursiivisten välisiin valtasuhteisiin ja käytäntöihin.

Vallan genealogia tutkii nykyisyyden historiaa arvioiden tiedon ja vallan kytköksiä.

Genealogialla Foucault viittasi Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä esipuheeseen, jossa tämä tekee eron alkuperän etsimisen ja polveutumisen välillä. Nietzschelle ainoa mahdollinen kritiikin muoto oli genealogia, koska siinä myös kriittinen järki asettui kriittisen järjen kohteeksi. Vallan genealogia tutkii nykyisyyden historiaa arvioiden tiedon ja vallan kytköksiä.

Vuonna 1976 julkaistussa teoksessa Seksuaalisuuden historia Foucault käyttää ensimmäistä kertaa käsitettä biovalta. Seuraavien vuosien luennoissa hän korvaa biovallan käsitteen biopolitiikalla sekä ottaa käyttöön hallinnan ja hallinnollisuuden käsitteet, mitkä ovat myös Helénin teoksen punainen lanka.

Genealogisella kaudella Foucault’lle keskeiseksi käsitteeksi tuli dispositiivi, joka kuvaa strategista tilannetta tai koneistoa, jossa épisteme (rationaalisuus) ja valta (tekniikat) kytkeytyvät yhteen mahdollistaen subjektin muodostumisen ja toiminnan.

Foucault’n viimeiset kirjoitukset ennen hänen ennenaikaista kuolemaansa vuonna 1984 käsittelivät minäteknologioita. Niiden voidaan katsoa muodostavan joko riitasoinnun aikaisempaan tuotantoon tai tulleen kolmanneksi ulottuvuudeksi tieteellisten diskurssien tai épistemen ja kurinpidollisen vallan rinnalle.

Foucault politiikan teoreetikkona: valtio käyttöliittymänä

Helén kirjoittaa Foucault’n ajattelun lähtökohdan olleen tieto-oppi, ja hän oli kiinnostunut tiedosta ja totuudesta. Foucault oli ennen kaikkea filosofi, ei yhteiskuntatieteilijä tai politiikan teoreetikko. Toisaalta tieto-oppi ”suhteutui Foucault’lla siihen, mitä Kant kutsui käytännölliseksi järjeksi, eli moraaliajatteluun, jota Foucault piti erottamattomana poliittisesta järjestä”.

Hannah Arendt kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa siitä, että se surkastuttaa poliittisen toiminnan varaamalla politiikan eli yhteisten asioiden asialistan biologisille tarpeille, välttämättömyydelle ja ja elämän uusintamiselle eli työlle. Foucault ja hänen seuraajansa korostavat nimenomaan elämän politiikan olevan luovaa toimintaa: vita activaa.

Niin ikään Foucault’n voi katsoa irtisanoutuneen Niccolò Machiavellista polveutuneesta politiikkakäsityksestä, jossa politiikan taito ymmärrettiin suvereenin valtion ulkosuhteiden hoitamisena, eli diplomatiana, tai sitten sisäpoliittisen kamppailuna hallitusvallasta.

Foucault’laisittain modernin valtion historia on valtion käyttöliittymän kehittymisen historiaa.

Sen sijaan Helén kirjoittaa Foucault’n ja hänen seuraajiensa mielenkiinnon kohdistuneen ja kohdistuvan valtion sisäiseen hallitsemisen taitoon ja teknologiaan. Foucault’laisittain modernin valtion historia on valtion käyttöliittymän kehittymisen historiaa: moninaisten ihmisryhmien ja -yksilöiden, prosessien ja suhteiden hallintaa yhteiskunnassa.

Foucault käytti tästä käsitettä hallinnallistuminen, joka Helénin mukaan on ollut erityisen ominaista hyvinvointivaltiolle.

Mitä on biopolitiikka?

Biopolitiikan käsitteen Foucault lanseeraasi luennoillaan 1970-luvun lopulla. Esimoderni suvereenivalta hallitsi näkyvyyden, pelottavuuden ja armeijan avulla kuoleman voimia. Uuden ajan alusta lähtien väestönkasvu, maatalouden kehittyminen, kapitalistisen tuotannon muutokset sekä biologian ja lääketieteiden synty mahdollistivat elämänvoimien hallinnan.

Biopolitiikka on politiikkaa, ”jonka kiintopiste on elämä biologisena asiana, olemassaolon kysymyksenä tai elämäntapana, elämänkertana tai elämänhallintana”.

Helén tiivistää biopolitiikan politiikaksi, ”jonka kiintopiste on elämä biologisena asiana, olemassaolon kysymyksenä tai elämäntapana, elämänkertana tai elämänhallintana”. Foucault’lla biovalta tai -politiikka jakautui yksilöön kohdistuvaan kurinpidolliseen valtaan ja väestön hallintaan.

Väestön idea nykyaikaisessa merkityksessä keksittiin 1600- ja 1700-luvun Euroopassa. Seuraava askel oli  väestön normalisointi. Foucault esittää, että länsimaisen hallintamentaliteetin taustalla on paimenvalta; ajatus hyvästä paimenesta, joka kaitsee laumaansa.

Biopolitiikka ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan paimentamista, vaan elämän tekemistä hyödylliseksi taloudellisesti tai väestöpoliittisesti – tai molempia.

1800-luvulta alkaen osana biopolitiikkaa väestöä on pyritty normalisoimaan. Se on vaatinut ensin normaalin määrittelemistä ja mittaamista, jotta olisi mahdollista erotella niin sanotusti jyvät akanoista. Normalisoinnista Helén siirtyy Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan käsitteeseen: nykyään mitataan ja hallinnoidaan elämää arvioimalla riskejä terveydenhuollon ja vakuutustoimen yhdistyessä.

Teos käsittelee etupäässä biopolitiikan ilmiöitä, jotka ovat ilmestyneet vasta Foucault’n kuoleman jälkeen tiedon objektiksi.

Helénin teos käsittelee etupäässä biopolitiikan ilmiöitä, jotka ovat ilmestyneet vasta Foucault’n kuoleman jälkeen tiedon objektiksi. Näin hän haluaa tuoda foucault’laiseen keskusteluun uudenlaisen painotuksen: modernien elävien ihmisolentoja tutkivien tieteiden sijaan Helén puhuu ”teknologioiden kentästä, joka koostuu biologis-lääketieteellisestä, psykoteknologisesta ja sosiaaliteknologisesta muodostumasta”. Ne muodostavat elämän tieteellis-teknisenä hybridinä.

Jotta Foucault’n inspiroima lähestymistapa voisi vastata kysymykseen, mitä tapahtuu elämän politiikassa nyt (vai tapahtuuko mitään), on sitä Helénin mukaan selkeytettävä ja kehitettävä edelleen.

Tässä hän turvautuu ennen kaikkea Nikolas Rosen ja Mitchell Deanin kaltaisiin teoreetikoihin, jotka ovat tarkastelleet normalisoivan ja julkisen hyvinvointivaltion kriisiytymistä ja niin sanotun uusliberalistisen tai edistyneen liberalistisen hallintamentaliteetin ilmestymistä markkinoiden vapautumisen ja globalisaation myötä.

Rosen mukaan elämän politiikka on nykyään muokkaamassa kohteitaan eri tavoin kuin Foucault’n elinaikana. Biopolitiikka molekularisoituu ihmisten hallinnan siirtyessä solu- ja molekyylitasolle.

Normalisointi on jäämässä optimoinnin varjoon. Foucault’lle kurinpidollinen valta ei kohdistunut suoraan ruumiiseen vaan enemmän tilan sekä ajan kategorioiden hallitsemiseen ja sitä kautta ruumiin tekemiseen kuuliaiseksi ja hyödylliseksi. Sen sijaan 2000-luvulla ihmiset ovat subjektivoituneet; alkaneet suhtautua itseensä entistä enemmän biologisesti ja biolääketieteellisesti muokattavina olioina.

Viimeisintä, mutta ei vähäisintä, muutossuuntaa Rose kutsuu vitaalisuuksien taloudeksi. Talous- ja biopolitiikka nivoutuvat jälleen yhteen, minkä ”kehityksen myötä myös huippulääketieteellinen tutkimus sekä sen tarvitsema teknologia, kudosmateriaali ja tutkimusaineistot ovat tulleet kaupallisen vaihdon ja hyödyntämisen piiriin”.

Onko valtion luonne perustavanlaatuisesti muuttumassa?

Kokonaan oma kysymyksensä on se, mikä valtion käyttöliittymän ala tulee olemaan: onko valtion luonne perustavanlaatuisesti muuttumassa? Valtiosta on tulossa alusta markkinoille, mistä ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla sote-uudistus.

Minäteknologia ja deleuzelainen potentiaalisuus

Molekulaarisuuden, kontrollin ja viimeisessä luvussa käsitellyn potentiaalisuuden käsitteet tulevat toiselta ranskalaiselta filosofilta, Gilles Deleuzelta.

Potentiaalisuus viittaa Deleuzen antihegeliläiseen Baruch Spinoza -tulkintaan, jossa identiteettiä ei rakenneta suhteessa Toiseen, vaan esitetään – Spinozaa lainaten – huomautus: emme tiedä, mihin kaikkeen ruumis kykeneekään. Potentiaalisuus muodostuu siten itsen nykyisyyden ja itsen tulevaisuuden mahdollisuuksien välisestä sommitelmasta.

Helénin teoksen heikkouksia onkin se, ettei hän käsittele foucault’laisuuden ja deleuzelaisuuden välistä suhdetta.

Helénin teoksen heikkouksia onkin se, ettei hän – muuten varsin laajassa, joskin rönsyilevässä kirjassa – käsittele foucault’laisuuden ja deleuzelaisuuden välistä suhdetta, jonka on tehnyt sitäkin ytimekkäämmin Jussi Vähämäki teoksessaan Itsenalistus: Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa.

Se oli Deleuze, joka tulkitsi Foucault’n olleen ensimmäisiä, jotka ymmärsivät meidän olevan etääntymässä kuriyhteiskunnasta ja astumassa kohti kontrolliyhteiskuntaa, joissa sisä- ja ulkopuolisen raja on hämärtymässä.

Tämä ilmeni Foucault’n kiinnostuksena minätekniikkoihin 1980-luvun alussa, jolloin hän esitti, että länsimaisessa modernissa yhteiskunnassa ihmisten  tavat tunnistaa itsensä subjekteiksi olivat hyvin rajallisia  kurinpidollisissa instituutioissa.

Sen sijaan minätekniikoissa keskeisessä asemassan on niiden tapojen moninaisuus, joilla ihminen voi tunnistaa itsensä subjektiksi. Myöhäismoderneissa kontrolliyhteiskunnissa ihmisillä on näennäinen vapaus normalisoinnista.

YTT Jiri Nieminen on politiikan tutkija.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*