Humanitarismi toimii ydinaseriisunnan välineenä

Ydinkokeiden aiheuttama sienipilvi leijui Las Vegasin yllä 1950-luvulla. Lähde: US Department of Energy.

Ydinaseisiin liittyvät riskit ovat suurempia kuin tiedotusvälineiden välittämät uhkakuvat antavat ymmärtää. On tärkeää herätellä uinuvaa tietoisuutta ydinaseiden vaaroista.

Parin viime vuosikymmenen aikana on yleistynyt harhakäsitys, että ydinaseet ovat vaarallisia vain vääriin käsiin joutuessaan. Kuluneena vuonna ydinaseiden uhkaa on korostettu etenkin Venäjään liittyen. Tämä on pitkälti seurausta siitä, että tiedotusvälineet kiinnittävät huomiota sellaisiin ajankohtaisiin tapahtumiin, joilla on välitöntä uutisarvoa.

Tosiasiassa ydinaseiden riskit ovat paljon suurempia ja perustavanlaatuisempia kuin valtamediat antavat ymmärtää. Ydinaseet ovat ainoa teknologia, joka voi hetkessä tuhota suuren osan kaikesta maanpäällisestä elämästä. Ongelmallisia eivät ole ainoastaan yksittäiset ydinaseita omistavat tai niitä mahdollisesti havittelevat valtiot, vaan tämän sanoinkuvaamattomaan hävitykseen pystyvän teknologian olemassaolo ja levinneisyys ylipäänsä. Elämme yhä ydinaseiden armoilla, vaikka tietoisuus tästä on heikentynyt huomattavasti kylmän sodan jälkeen.

Yksi ydinaseriisunnan haasteista onkin se, että ydinaseiden muodostama uhka on näkymätön siihen asti kun se materialisoituu. Uinuvaa tietoisuutta ydinaseiden vaaroista on kuitenkin pyrittävä herättelemään, sillä ydinaseriisunta näyttää etenevän pääasiassa ydinaseettomien valtioiden ja ruohonjuuritason toimijoiden jatkuvan aktiivisuuden ja painostuksen kautta.

Norjan hallitus aloitti vuonna 2013 diplomaattitason konferensseille perustuvan prosessin, jonka tarkoituksena on saada aikaan tällainen herätys valtiollisella tasolla. Oslossa ja sittemmin Meksikossa ja Itävallassa vuonna 2014 pidettyjen konferenssien teemana on ollut ydinaseiden humanitääriset vaikutukset.

Osallistuin Wienissä 8.–9. joulukuuta 2014 järjestettyyn konferenssiin sekä sitä edeltäneeseen ICANin (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) kansalaisjärjestötapahtumaan. Mukanaolo lujitti uskoani siihen, että humanitääristä näkökulmaa korostavalla prosessilla voi olla merkittäviä käytännön seurauksia ydinaseriisunnalle.

Ydinasepuhe on skitsofrenistä

Humanitaarinen näkökulma ydinaseisiin ei ensi alkuun kuulosta järin omaperäiseltä. Onhan näkemys ihmiselämän pyhyydestä ollut ydinaseiden vastaisen liikkeen ytimessä alusta lähtien. Eikö tämä ole itsestään selvää? Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevan prosessin tavoitteena ei olekaan tuoda esiin jotain täysin uutta ja yllättävää tietoa. Se pyrkii haastamaan vallitsevaa puhetapaa, joka naamioi ydinaseiden vaarat niiden oletettujen hyötyjen alle.

Ydinaseita koskeva diskurssi eli puhetapa on perinteisesti ollut viiden virallisesti tunnustetun ydinasevallan – Yhdysvaltain, Venäjän, Ranskan, Iso-Britannian ja Kiinan – dominoima. Nämä YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat (ns. P5) ovat vuosikymmenten ajan perustaneet turvallisuutensa ydinasepelotteeseen eli jatkuvaan valmiuteen käyttää ydinaseita toisiaan ja, Kiinaa lukuun ottamatta, myös ydinaseettomia valtioita vastaan. Vaikka ne tunnustavat ydinaseriisunnan tärkeyden periaatteessa, käytännössä eteneminen tätä tavoitetta kohti on aina ollut toissijaista pelotepolitiikkaan verrattuna.

Tällainen arvomaailma on sisäänrakennettu ydinaseita koskevaan skitsofreeniseen diskurssiin. Ydinasevaltojen arsenaaleista useimmiten vaietaan, mutta asian tullessa puheeksi korostetaan ydinaseiden tuoman oletetun turvallisuuden ja strategisen tasapainon merkitystä. Tässä yhteydessä käytetään strategis-teknistä sanastoa, josta inhimilliset näkökohdat on etäännytetty.

Samaan aikaan ydinaseiden vaarat pelkistetään niiden leviämiseen. Oletuksena on, että ydinaseet voivat kylvää tuhoa ainoastaan Pohjois-Korean ja Iranin kaltaisten valtioiden käsissä, jotka eivät kunnioita demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Mainittakoon että Iranilla ei ole yhtään ydinpommia, kun taas Pohjois-Korealla niitä arvioidaan olevan kuudesta kahdeksaan. Yhdysvaltain ja Venäjän arsenaalit puolestaan lasketaan tuhansissa ja muiden P5-maiden sekä epävirallisten ydinasevaltojen – Intian, Pakistanin ja Israelin –  sadoissa.

Ydinaseet kuuluvat globaalien uhkien joukkoon

Ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia koskeva prosessi pyrkii kyseenalaistamaan pelotepolitiikan taustalla olevia olettamuksia. Yksi näistä olettamuksista on se, että ydinaseet olisivat turvallisia nimenomaan niitä eniten omistavien valtioiden käsissä.

Olemme tottuneet luottamaan miltei sokeasti siihen, etteivät ydinaseita omistavat valtiot ainakaan tahallisesti käyttäisi ydinaseita edes konfliktien kärjistyessä äärimmilleen. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita. Toimivathan ihmiset toisinaan epärationaalisesti ja tekevät virheitä. Vielä vähemmän takeita on ydinaseiden laukaisua säätelevien ja pitkälti automatisoitujen teknisten järjestelmien toimivuudesta.

Kuten Yhdysvaltain ydinaseisiin liittyviin läheltä-piti -tilanteisiin perehtynyt ja Wienin-konferenssissa mukana ollut Eric Schlosser muistutti, mikään tekninen järjestelmä ei ole täydellinen. Schlosser listaa hiljattain julkaistussa kirjassaan lukuisia esimerkkejä leväperäisyydestä ja vahingoista, jotka paljastavat ydinaseiden valvonta- ja komentojärjestelmien heikkoudet.

Vuonna 1961 yhdysvaltalaiskone tipautti vahingossa omalle maaperälleen kaksi tuhovoimaltaan 100-kertaisesti Hiroshimassa käytettyä pommia suurempaa ydinasetta. Ainoastaan yksi pieni sähkövioille altis katkaisija esti tuolloin miljoonien ihmisten kuoleman. Tuoreempi esimerkki on vuodelta 2007, jolloin Yhdysvaltain ilmavoimien lentokoneeseen lastattuihin ohjuksiin oli epähuomiossa unohtunut kuusi ydinkärkeä. Asia huomattiin vasta reilun vuorokauden kuluttua.

Vaikka valvonnan ja komentoketjujen ongelmista on aiemminkin tiedetty asiaan vihkiytyneiden joukossa, Schlosser pitää niihin liittyvän yleisen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden ja apatian määrää käsittämättömänä. Maailmassa on yhä 16 000 ydinasetta, joista osa on jatkuvassa laukaisuvalmiudessa. Luotammeko edelleen hyvän onnen jatkumiseen? Schosser ei ollut ainoa konferenssin puhuja, jonka mukaan ydinaseet tulisi nostaa ilmastonmuutoksen rinnalle globaalien uhkien joukkoon.

Schlosserin tutkimuksen mahdollisti aiemmin salaisina pidettyjen asiakirjojen muuttuminen julkisiksi Yhdysvalloissa. Muiden ydinasevaltojen kommelluksista emme kenties tule koskaan kuulemaan, sillä niiden lainsäädäntö ei edellytä vastaavaa läpinäkyvyyttä.

Yhdestä veret seisauttavasta entisessä Neuvostoliitossa tapahtuneesta tilanteesta kuitenkin tiedämme sen avaintodistajan kertomusten kautta. Vuonna 1983 neuvostoliittolainen everstiluutnantti Stanislav Petrov rikkoi sääntöjä ja päätti olla raportoimatta eteenpäin hälytystä, jonka näyttivät aiheuttaneen valvontajärjestelmässä näkyvät Yhdysvalloista lähestyvät ohjukset.

Petrovin päätös saattoi estää ydinsodan Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä. Pitkään tuntemattomaksi jääneestä sankarista kertova elokuva The Man Who Saved the World esitettiin ensimmäistä kertaa Wienissä valtiollisen konferenssin yhteydessä.

Kokemukset muistuttavat humanitaarisista seurauksista

Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset 70 vuotta sitten ovat ainoa ihmiskunnan psyyken tallentunut kokemus ydinaseiden käytön hirvittävistä seurauksista. Niistä selviytyneiden hibakushojen henkilökohtaiset kertomukset ovat olleet keskeisessä roolissa ydinaseiden humanitäärisiä seurauksia tarkastelevassa prosessissa.

Wienissä mukana ollut Setsuko Thurlow oli 13-vuotias kun ensimmäinen atomipommi elokuussa 1945 pyyhki pois hänen kotikaupunkinsa. Thurlowin makaaberiä kertomusta pommitusta seuranneesta maanpäällisestä helvetistä ei ole helppo kuunnella. Monen kohtalotoverinsa tavoin Thurlow kuitenkin pitää sen jakamista tärkeänä, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi kokea samaa. Thurlow ilmaisi kiitollisuutensa siitä, että vihdoin on alettu puhua inhimillisestä kärsimyksestä ydinaseisiin liittyen: toisen maailmansodan jälkeen aihe oli pitkään tabu, ja kaikki siihen viittaava materiaali sensuroitiin.

Myös ydinkokeiden uhreja on kuultu viimeaikaisissa konferensseissa. Marshall-saarilla, Kazakstanissa ja Australiassa monet menettivät ydinkokeiden seurauksena maansa, elinkeinonsa ja terveytensä. Ongelmat ovat periytyneet uusille sukupolville, eivätkä ydinasevallat ole kantaneet vastuutaan vahinkojen korvaamisesta. Yhdysvaltalaisten koekaniinia toiminut ja testeistä laajimmin kärsinyt Marshall-saaret haastoi keväällä 2014 kaikki yhdeksän ydinasevaltaa oikeuteen kansainvälisessä tuomioistuimessa. Taloudellisten korvausvaatimusten sijaan syytteen perustana on, että ydinasevallat eivät ole edenneet ydinaseriisunnassa.

Testien vaikutuksilta eivät säästyneet edes ydinasevaltojen omat kansalaiset. Yhdysvaltain Utahissa lapsuutensa viettänyt Michelle Thomas kertoi katkerana katselleensa räjäytysten aiheuttamia sienipilviä, leikkineensä niiden levittämässä radioaktiivisessa tuhkassa ja juoneensa lähitiloilta peräisin olevaa, radiojodin saastuttamaa maitoa. Thomas on sairastanut koko elämänsä, ja hänen kotikaupungissaan St. Georgessa epämuodostumat ja syöpä- ja maksasairauksien aiheuttamat ennenaikaiset kuolemat ovat yhä arkipäivää.

Thomasilla oli kuitenkin myös kannustava viesti yleisölle. Kun Bushin hallinto päätti pitkän tauon jälkeen testata uudenlaista, maanalaisten bunkkereiden tuhoamiseen tarkoitettua ydinasetta, testi peruttiin viime hetkellä Thomasin aktiivisen kampanjoinnin tuloksena.

Ydinsodan vaikutukset olisivat maailmanlaajuiset

Yksi keskeinen teema Wienissä pidetyssä ja sitä edeltävissä konferensseissa on ollut ydinaseiden käytön mahdolliset seuraukset nykypäivänä. Ydinsodan vaikutukset eivät pysyisi paikallisina, vaan tuntuisivat maailmanlaajuisesti. Uusimpien tutkimusten mukaan mukaan rajoitetullakin ydinsodalla voisi miljoonien ihmisuhrien ja laajalle levittäytyvän ydinlaskeuman lisäksi olla mittavia ilmastovaikutuksia. Niiden seuraukset saattaisivat johtaa uuteen jääkauteen ja nälänhätään.  Laajamittainen ydinsota Yhdysvaltain ja Venäjän nykyisillä arsenaaleilla merkitsisi ihmiskunnan loppua.

On selvää, että mikään avustusorganisaatio ei kykenisi toteuttamaan tehtäväänsä ydinsodan jälkeisissä olosuhteissa. Ei olekaan yllättävää että nimenomaan kansainvälinen Punainen Risti on ollut keskeinen ydinaseiden humanitäärisiä vaikutuksia käsittelevän prosessin alulle paneva voima. Sen vuonna 2011 hyväksymässä päätöslauselmassa vedotaan kaikkiin maailman valtioihin, jotta ne pyrkisivät neuvottelemaan ydinaseiden käytön kieltämiseksi.

Ydinaseet ovat kansainvälisen oikeuden harmaata aluetta

Punaisen Ristin vetoomuksen taustalla on se, että ydinaseet sijoittuvat harmaalle alueelle kansainvälisessä oikeudessa. Ne ovat ainoa joukkotuhoaseiden kategoria, jonka käyttöä ei ole kielletty kansainvälisillä sopimuksilla. Vaikka biologiset ja kemialliset aseet, ja jopa maamiinat ja rypälepommitkin on kielletty, vaatimus ydinaseiden täyskiellosta on yhä hyvin arka aihe kansainvälisessä politiikassa.

Tämä näkyi myös Wienin konferenssiin osaa ottaneiden valtioiden kannanotoissa. Siinä missä 44 ydinaseetonta valtioita peräänkuulutti täyskieltoa, muut asettelivat sanansa varovaisemmin. Varovaisten joukkoon kuului ensimmäistä kertaa mukana ollut Yhdysvallat ja sen liittolaiset. Suomen ja Norjan kannanotot edustivat niin ikään varovaisempaa linjaa, kun taas Itävalta ilmaisi tukensa täyskiellolle. Iso-Britannian tökerö kommentti puolestaan toi esiin näennäisen yksimielisyyden taustalla olevan ammottavan kuilun ydinasevaltojen ja ydinaseettomien maiden välillä: Iso-Britannian mukaan ydinaseet auttavat turvaamaan kansainvälistä tasapainoa, minkä nopealla aikataululla sovittava täyskielto vaarantaisi.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*