Huomioita suomalaisesta vaalikansalaisuudesta

Vaalien näytteillepanoa kauppakeskuksessa. Yleisön huomio keskittyy vaalipanelisteihin, jolloin suhde vaaliehdokkaiden ja kansalaisten välillä typistyy nykyajalle tyypillisen esiintyjä-katsoja-asetelman toisintamiseen. Kuva: Katariina Sällylä

Suomalaista poliittista julkisuutta sävyttivät kevään 2015 eduskuntavaalien alla puheet politiikan ”rikkoutumisesta” hallituspuolueiden farssiksi muuttuneen keskinäisen nokittelun ja eduskuntakäyttäytymisen seurauksena.

Alexander Stubbin johtaman hallituksen suosio oli vajonnut ennätyksellisen alas, Suomen talous oli monien arvioiden mukaan kuralla, ja eduskuntavaaleissa oli odotettavissa oppositiossa olleen keskustapuolueen vaalivoitto.

Toiseksi suurimman puolueen asemasta sen sijaan kilpailtiin kiivaasti, ja vaalikampanjointia käytiin välillä kiihkeissä tunnelmissa. Kansalaisten näkökulmasta poliittinen tilanne vaalien alla oli kiinnostava ja jopa jännittävä.

Vaalit ovat demokratian keskeisimpiä instituutioita ja kansalaisten vaaliosallistuminen niin poliitikoiden kuin tutkijoidenkin jatkuvan kiinnostuksen kohde. Ylin vallankäyttö tarvitsee valtuutuksensa kansalta, ja vaalien alla jos koskaan puolueilta ja ehdokkailta odotetaan korvan kallistamista kansalaisten huolenaiheille ja toiveille. Vaalit ovat monella tapaa keskeinen kansalaisten poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen paikka, ainakin periaatteessa.

Tutkimme Tampereen yliopiston Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelman järjestämällä kurssilla kevään 2015 vaaleja siitä näkökulmasta, miten kansalaiset ottivat – tai jättivät ottamatta – julkisen poliittisen tilan haltuunsa. Puhumme vaalikulttuurista ja vaalikansalaisuudesta, joilla viittaamme vakiintuneisiin normeihin ja tapoihin, jotka määrittävät, miten kansalaiset voivat, ja miten heidän odotetaan, osallistuvan vaaleihin.

Vaalikansalaisuuden muotoja ovat esimerkiksi ehdokkaaksi asettuminen, ehdokkaiden kampanjoiden tukeminen, kampanjoiden seuraaminen medioista ja äänestäminen. Tässä tutkimuksessa olimme kiinnostuneita erityisesti siitä, miten vaalikansalaisuus näkyy ja miten sitä rakennetaan julkisissa tiloissa.

Vaalityötä tekevien ehdokkaiden ja ohikulkijoiden välillä on kuilu, jota on hankalaa ylittää. Toisaalta uusi viestintäteknologia tarjoaa uusia mahdollisuuksia välittää ja lähentää ehdokkaiden ja kansalaisten suhdetta, Kuva: Katariina Sällylä

Vaalityötä tekevien ehdokkaiden ja ohikulkijoiden välillä on kuilu, jota on hankalaa ylittää. Toisaalta uusi
viestintäteknologia tarjoaa uusia mahdollisuuksia välittää ja lähentää ehdokkaiden ja kansalaisten suhdetta, Kuva: Katariina Sällylä

Vaalikulttuuria rakennetaan julkisissa tiloissa

Julkinen poliittinen toiminta on demokratian elinehtoja. Normatiivisesti ajatellen kansalaisten julkinen kokoontuminen ja keskustelu ovat keskeinen osa demokraattista prosessia ja vallankäytön legitimointia.

Kyse ei ole vain puolueiden rekrytoimien ehdokkaiden julkisesta näyttäytymisestä vaan tavoista, joilla eri osapuolet (ehdokaskansalaiset, äänestäjäkansalaiset, puolueet, mediat jne.) julkisesti kohtaavat ja kommunikoivat, ja siitä, miten näiden toimijoiden keskinäiset suhteet asemoituvat. Kuka saa esittää julkisesti mielipiteitään, ketä kuunnellaan, kuka jää julkisen huomion ja keskustelun katveeseen? Nämä kohtaamiset ja asemoinnit rakentavat vaalikansalaisuuden käytäntöjä ja mahdollisuuksia, ja toisaalta mahdottomuuksia.

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkijaryhmän ottamista valokuvista sekä sen toteuttamista katuhaastatteluista Tampereen keskustassa huhtikuun alussa 2015. Yhdeltä paikkakunnalta kerätyllä aineistolla ei ole pyritty tilastolliseen edustavuuteen, vaan kuvien ja haastattelujen kautta on haluttu saada laadullista otetta suomalaista vaalikansalaisuutta määrittävistä poliittis-kulttuurisista piirteistä ja merkityksistä.

Kuvia analysoitiin Roland Barthesin semioottisten käsitteiden, erityisesti denotaation ja konnotaation, avulla ja haastatteluita kokemuksellisen tiedon näkökulmasta. Kuva- ja haastatteluanalyysin havaintoja ristiinvalotettiin keskenään. Tuloksia tulkittiin Benjamin Barberin teoksesta Strong Democracy (1984) lainatuilla ”ohuen” ja ”vahvan” kansalaisuuden käsitteillä ja peilattiin poliittista osallistumista koskevaan aiempaan tutkimuskirjallisuuteen.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja politiikan tutkimuksessa on jo pitkään kannettu huolta edustuksellisen demokratian ja poliittisen osallistumisen tilasta, esimerkiksi alhaisesta äänestysaktiivisuudesta ja vähäisestä poliittisesta luottamuksesta (Kestilä-Kekkonen 2014). Syitä ongelmiin on etsitty niin yhteiskuntarakenteen muutoksista kuin politiikan henkilöitymisestä ja medioitumisestakin. Toisaalta tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota vaihtoehtoisten poliittisen osallistumisen muotojen suosion kasvuun.

Poliittisen osallistumisen tutkimuksissa ei kuitenkaan ole ollut tapana pohtia, mitä merkitystä julkisten tilojen ”kansalaiskäytöillä” on osallistumiselle. Voidaan hyvin ajatella, että julkiset kokoontumiset tuottavat sellaisia keho-mieli-kokemuksia, joilla on merkitystä osallistumisen mielekkyydelle.

Hannah Arendt muistutti klassikkoteoksessaan The Human Condition (1958), että politiikkaa ei voida ajatella ilman julkista sfääriä ja ihmisten julkisia kohtaamisia. ”Kansa” voi löytää ja identifioida itsensä vain näkemällä itsensä sellaisena.

Myös viimeaikainen yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimus on korostanut poliittisen toiminnan kokemuksellisuutta ja affektien tärkeyttä. Näin voidaan olettaa, että kiinnostus poliittiseen toimintaan laskee sitä mukaa, kun julkisen yhdessä toimimisen paikat ja käytännöt kuihtuvat.

Kuvien ja haastatteluiden perusteella suomalaisen vaalikansalaisuuden käytännöt ovat ohuita. Vaaleilla ei ole kansalaisille juuri minkäänlaista henkilökohtaista merkitystä. Kuva: Maiju Rekola

Kuvien ja haastatteluiden perusteella suomalaisen vaalikansalaisuuden käytännöt ovat ohuita. Vaaleilla ei ole kansalaisille juuri minkäänlaista henkilökohtaista merkitystä. Kuva: Maiju Rekola

Vaaliosallistumisen kulttuuri

Benjamin Barberin tunnetun kritiikin mukaan liberaalin demokratian perinteeseen ei sisälly selkeää kuvaa kansalaisuudesta, osallistumisesta eikä yhteisestä hyvästä.

Liberaali demokratia, jota Barber pitää ”ohuena” demokratiamallina, näkee ihmiset rationaalisina yksilöinä, joiden tehtävä kansalaisina rajoittuu äänestämiseen ja vallankäytön mandaatin luovuttamiseen puolueiden valitsemille eliiteille. Barber kannattaa liberaalin demokratian ”vahvistamista”, jolloin kansalaiset eivät enää ole pelkkiä äänestäjiä ja hallinnan kohteita vaan aktiivisia toimijoita.

Vahvan demokratian rakennuspuita ovat kansalaiskasvatus, tunne ja kokemus kansalaisena toimimisesta sekä osallistuvan demokratian mukaiset instituutiot, joissa kansalaiset saavat mahdollisuuden osallistua asialistojen muotoiluun, julkiseen keskusteluun ja lakien säätämiseen. Vahvassa demokratiassa yhteiskunnan arvoja ei oteta annettuna, vaan ne määritellään yhteisen julkisen keskustelun kautta.

Tutkimuksessa lähestyimme eduskuntavaaleja vaalikulttuurin ja ohuen ja vahvan vaalikansalaisuuden käsitteiden kautta. Vaalikulttuurilla tarkoitamme vakiintuneita normeja, tapoja ja odotuksia, jotka määrittävät, miten vaaleja käydään ja miten eri toimijat asemoituvat suhteessa niihin ja toisiinsa. Vaalikansalaisuudella viittaamme siihen, millaisia mahdollisuuksia ja malleja vaalikulttuuri tarjoaa kansalaisten osallistumiselle.

Vaalikulttuuria ja -kansalaisuutta rakennetaan myös julkisissa tiloissa ja julkisessa keskustelussa. Ne saavat näkyvän muotonsa toreilla, kaduilla, nykyajan kauppakeskuksissa ja medioiden käsikirjoittamilla areenoilla.

Vaalikulttuuri määrittelee vaaliosallistumisen mahdollisuudet ja rajat; rajoja voidaan myös kyseenalaistaa ja rikkoa, mutta Suomessa vallitsevan vaalikulttuurin haastaminen on toistaiseksi ollut hyvin marginaalista.

Suomalainen vaalikulttuuri sulkee ulos ison osan maahanmuuttajataustaisesta väestöstä. Vaali-instituutioon kohdistuu tulevaisuudessa väistämättä suuria muutospaineita. Kuva: Jenni Laurila

Suomalainen vaalikulttuuri sulkee ulos ison osan maahanmuuttajataustaisesta väestöstä. Vaali-instituutioon kohdistuu tulevaisuudessa väistämättä suuria muutospaineita. Kuva: Jenni Laurila

Ohuesta vahvempaan vaalikansalaisuuteen?

Tutkimusryhmän jäsenet kuvasivat eduskuntavaalien näkymistä julkisissa tiloissa ja haastattelivat vaalitapahtumien lähellä liikkuneita ihmisiä. Ryhmäläiset ottivat kuvia itsenäisesti useana päivänä ja eri aikoina, niitä vertailtiin ja tarkemman analyysin kohteeksi valittiin kuvia, joissa toistui samansisältöinen tematiikka.

Tutkimuksellista kuvaamista ajateltiin ”moniaistillisena osallistumisena” (Pyyry 2013) ja kuvia tarttumapintana johonkin arkiseen ja ohikiitävään. Kaduilla tehdyt haastattelut olivat lyhyitä ja fenomenologisesti ajatellen ne edustavat välitöntä kokemustietoa siitä, mitä vaalit merkitsivät vastaajille henkilökohtaisesti.

Kuvissa vaalit näyttäytyvät kolmenlaisina julkisina esillepanoina: vaalipaneelikeskusteluina, joissa yleisön huomio kohdistuu ”näyttämöllä” esiintyviin juontajiin ja ehdokkaisiin; kaupunkimaisemana, jota on koristeltu vaalirekvisiitalla mutta johon ohikulkijat kiinnittävät vain vähän huomiota; ja ehdokkaiden vaalityönä julkisilla paikoilla.

Kuvissa pistää silmään etenkin se, mikä niistä usein puuttuu: ehdokkaiden ja kansalaisten väliset tai kansalaisten keskinäiset aktiiviset kohtaamiset.

Elämä julkisilla paikoilla noudattaa vaalienkin alla arkisia rutiineja, kaduilla ei juurikaan näyttäydytä yhdessä, keskustella, juhlita tai protestoida. Ehdokkaiden ja ohikulkijoiden välillä on etäisyys, jota vaikuttaisi olevan vaikea ylittää. Kansalaiset jäävät tai jättäytyvät helposti passiiviseen yleisön tai sivuun vetäytyjän rooliin, sen sijaan että he valtaisivat julkisen tilan omaan ”vaalityöhönsä”.

Kuvien kautta tulkittuna suomalainen vaalikulttuuri on hiljaista ja näkymätöntä ja vaalikansalaisuus väsähtäneen oloista. Vaalitilaisuudet eivät saa otetta kansalaisista ja houkuttele heitä kokoontumaan ja keskustelemaan julkisona (the public).

Julkisille paikoille pystytetyt vaalimainostelineet näyttävät niin ikään visualisesti ankeilta; mainokset eivät innosta kansalaisia tutkimaan niitä, keskustelemaan ja ottamaan kantaa.

Haastatteluvastaukset tukevat kuvien vaikutelmaa vaalikulttuurin ohuudesta. Haastateltavien mukaan vaalit merkitsevät vain pientä periaatteellista mahdollisuutta vaikuttaa asioihin. Vastaajat eivät osallistu vaaleihin muuten kuin äänestämällä eivätkä tuo esiin kannatustaan puolueille tai ehdokkaille julkisesti. Vain kaksi vastaajaa kuudestatoista kertoi tukevansa tutun ehdokkaan kampanjaa. Vastausten perusteella kansalaisten suhde ainakin eduskuntavaaleihin on etäinen ja viileä.

Vaalimainokset julkisilla paikoilla näyttävät ankeilta eivätkä innosta ohikulkijoita pysähtymään, tutkimaan ja keskustelemaan niistä. Kuva: Jenni Laurila

Vaalimainokset julkisilla paikoilla näyttävät ankeilta eivätkä innosta ohikulkijoita pysähtymään, tutkimaan ja keskustelemaan niistä. Kuva: Jenni Laurila

Kohti vahvistuvaa vaalikansalaisuutta?

Tutkimuksen havainnoista käy ilmi, että suomalainen vaalikulttuuri ja -kansalaisuus näkyvät julkisesti suhteellisen ohuina käytäntöinä ja osallistumisena, varsinkin jos niitä verrataan vaikkapa monien Keski- ja Etelä-Euroopan maiden näyttävään, jopa karnevalistiseen vaalikulttuuriin.

Vuoden 2012 presidentinvaalit olivat mielenkiintoinen poikkeus suomalaisessa vaalikulttuurissa ja antoivat viitteitä siitä, että meilläkin vaaliosallistuminen voi jossakin kontekstissa saada uusia, performatiivisempia ja osallistuvampia muotoja. Kevään 2015 eduskuntavaaleissa samanlaista osallistumisen intohimoa ei kuitenkaan ollut näkyvillä.

Joitakin merkkejä uudenlaisen vaalikulttuurin noususta on, esimerkiksi puolijulkiset olohuonetentit ja kampanjoiden erilaiset visualisointitavat kaduilla ja toreilla (vaikkapa ehdokkaiden viestien ja äänestysnumeroiden piirtäminen katuun väriliiduilla), mutta valtaosin vaaliosallistuminen näkyy ja kuuluu julkisissa tiloissa vain vähän.

Tutkimuksen aineisto on rajallinen eikä ota huomioon vaalikulttuurin paikallisia vivahteita tai eroja erityyppisten vaalien ja vaalien ajankohtien välillä, mutta sen avulla voidaan kuitenkin nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä kansalaisten vaaliosallistumisen piirteistä.

On myös tärkeää muistaa, että poliittinen osallistuminen ei typisty vaalikansalaisuuteen. Poliittisella kansalaisuudella on vahvoja ilmaisuja toisaalla, esimerkiksi kansalaisliikkeissä, järjestöissä, some-verkostoissa ja paikallisessa asukasaktivismissa. Ehkä meidän pitäisikin välillä kysyä, ovatko kansalaiset itse kuihduttaneet oman vaalikansalaisuutensa, vai onko vika sittenkin vallitsevan vaalikulttuurin tavassa tuottaa ohuita vaaliosallistumisen käytäntöjä?

Vuoden 2011 eduskuntavaalitutkimuksesta käy mielenkiintoisesti ilmi, että vastaajista 71,8 prosenttia oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä väittämästä: ”Edustuksellisen demokratian tukena tulisi järjestää tavallisille kansalaisille tarkoitettuja poliittisia keskustelutilaisuuksia” (Borg & Grönlund 2011). Tämän havainnon luulisi soittavan kelloja niin poliitikoiden kuin tutkijoidenkin keskuudessa.

Jarno Iivonen, Henrik Jaakkola, Jenni Laurila, Maiju Rekola, Markus Silvennoinen, Katarina Sällylä, Tuukka Tonteri ja Tiina Rättilä. Kirjoittajat osallistuivat Tampereen yliopiston Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelmassa keväällä 2015 järjestetyn eduskuntavaalikurssin tutkimustyöpajaan, jota ohjasi YTT, tutkija Tiina Rättilä.

Lähteet

Arendt, Hannah (1958) The Human Condition. Chicago: University of Chicago Press.

Barber, Benjamin (1984) Strong Democracy. Berkeley: University of California Press.

Borg, Sami & Grönlund, Kimmo: Eduskuntavaalitutkimus 2011 [elektroninen aineisto]. FSD2653, versio 2.1 (2013-01-22). Helsinki: Taloustutkimus [aineistonkeruu], 2011. Vaalitutkimuskonsortio [tuottaja], 2011. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [jakaja], 2013.

Kestilä-Kekkonen, Elina (2014) Puoluedemokratian haasteet Euroopassa: Syrjäyttävätkö uudet poliittisen osallistumisen muodot edustuksellisen demokratian? Teoksessa T. Forsberg & T. Raunio (toim.) Politiikan muutos. Tampere: Vastapaino, 41-75.

Pyyry, Noora (2013) Valokuvaaminen moniaistillisena osallistumisena. Alue ja ympäristö 42:1, 79-80.

Shepard, Benjamin (2011) Play, Creativity, and Social Movements. If I Can’t Dance, It’s Not My Revolution. New York: Routledge.

 

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Juri Mykkänen 6.6.2015 at 01:43

    Kiinnostava harjoitus, jota voisi suositella kokeiltavaksi opetuksessa laajemminkin. Semiotiikan tiputtaisin pois. Barthesin denotaatio ja konnotaatio ovat käsitteitä kuvan tulkintaan, mutta tässä ei kai ollut tarkoitus analysoida tutkijoiden tapaa esittää vaaliosallistumisen kulttuuria visuaalisesti. Olkoon kuvat reilusti evidenssiä em. kulttuurista. Joka tapauksessa inspiroivaa opetusta.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*