Ihmisiä, vuosia, elämää: Varttuneimman tutkijakeskipolven näkökulma

Lukuaika: 5 min. 

Kun onnenpyörä viuhuu, kehkeytyy mp3-tutkijan maailma avautuvine ja sulkeutuvine mahdollisuuksineen, joihin voi tarttua vain jos havaitsee ne ajoissa ja jos ote pitää.

Jos tutkijapolven pituus on puolet ihmispolvesta, 15 vuotta, edustan tutkijanuraansa puntaroineeseen Osmo Apuseen nähden seuraavaa polvea. Moniin Politiikasta-verkkolehden kirjoittajiin verrattuna kuulun ensimmäiseen tai toiseen ylenevään tutkijapolveen.

Miten niin mp3-polvea?

Apunen asemoi itsensä tutkijoiden LP-polveen ja Mika Luoma-ahoCD-tutkijoihin”. Tämä kirjoitus sai alkunsa kommenteistani Luoma-ahon kirjoitukseen. Niissä paikansin itseni mp3-polveen, en kalenterin kannalta mutta muussa mielessä.

Onnenpyörän viuhuessa kehkeytyy mp3-tutkijan maailma avautuvine ja sulkeutuvine mahdollisuuksineen.

Luoma-aho kirjoittaa: ”Jos LP-tutkijan maailma oli selvä ja turvallinen, CD-tutkijan maailma oli globaali ja turvaton”. Onnenpyörän viuhuessa kehkeytyy mp3-tutkijan maailma avautuvine ja sulkeutuvine mahdollisuuksineen, joihin voi tarttua vain jos havaitsee ne ajoissa ja jos ote pitää. Luonnehdinnan olen tietysti omaksunut Niccolò Machiavellilta.

Tutkijanvaellukseni alkutaipaleella minulta puuttui se varustus, joka oli käytettävissä heti maisteroiduttuaan yliopistoon juurtuneille. Menettelytapani tavallaan ennakoivat mp3-teknologiaa 20–30 vuotta ennen sen yleistymistä.

Käytin viitetietokantoja aikoja ennen verkkosovelluksia. Sovelsin kansainvälisiä oppaita väitöskirjantekijöille 40 vuotta ennen Tohtoritakuu-teosta. Imin tiedon suodattamisen, valikoinnin, tiivistämisen ja pakkaamisen menettelytapoja. Kysymys ei toki ollut hyveistä, vaan välineistä, joiden tuella syntyi kuin syntyikin aiottu tulos.

Joku arveli kuulteni, että pyrkyni tieteelliselle uralle olisi ollut kova. Väite ei vastaa kokemustani. Nostetta sen sijaan sain.

”Älä yritä tätä itse”

Somessa kiertelee kuvia uhkayrityksistä, joista vain osa onnistuu. Tavallista on varoitella yleisöä koettamasta itse samaa. Oma riskihankkeeni koostui kuuden vuoden väitöskirjatyöstä pääasiassa iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Edelleenkin ihmettelen, että olen aikuisten lasteni kanssa lämpimissä väleissä.

Yhdysvaltoihin oli väitöskirjatyön aikana pakko päästä fulbrighterina. Matkaan ja jälkihoitoon kannustivat paitsi professori Ilkka Heiskanen, myös pääjohtaja Esko Niskanen ja virastovaltuutettu Seppo Salminen. En saanut helpotuksia virkatehtäviini, mutta ymmärtävää henkistä tukea.

Edeltäviltä valtio-oppineiden polvilta perin valtaan ja kaikkiin – aivan kaikkiin – vallankäyttäjiin kohdistuvan skepsiksen

Niin sanotun sukupolvisosiaalistumisen mallin mukaan aikuisen maailma kiteytyy 20 ikävuoden paikkeilla. Kuuluin ensimmäisiin globaaliin nuorisokulttuuriin kasvaneisiin ikäluokkiin. Nuorisoradikalismin merkeissä sodan kokeneen polven arvot toivotettiin syvimpään romukoppaan. ”Vuoteni nolla” lukemat ovat 1968. Nuoruuteni näky on välillä himmentynyt, mutta aina uudelleen kirkastunut.

Edeltäviltä valtio-oppineiden polvilta perin valtaan ja kaikkiin – aivan kaikkiin – vallankäyttäjiin kohdistuvan skepsiksen. Sukupolvisidonnaisesta kokemuksestani juontuu äärikäsitysten karttelu sekä odotukset siitä, että monikin uutuus jää vain muoti-ilmiöksi.

Kuulunen niin Carl Schmittin kuin Urho Kekkosen parjaamiin vapaamielisiin, jotka epäröivät pystyttää barrikadeja pahankaan leviämiselle.

Parhaimmuuden sijasta suhteellinen etu

Aikanaan panostin paljon poliittiseen talouteen perehtymiseen. David Ricardon suhteellisen edun teoriaa mukaillen on riittänyt, että on ollut vähiten kelvoton siitä joukosta, jonka jäsenet ovat tavoitelleet samaa. Samoin on riittänyt, että on tehnyt mitä on vähiten huonosti osannut olematta paras.

Suhteellisen edun teorian mukaisesti voin soveltaa itseeni laulun sanoja ”muuten hän oli niin kuin yksi heistä vain”. Jos silmäilen Google Scholar -pohjalta h-viiteindeksini arvoa, havaitsen samantasoisen lukeman kuin vertailukelpoisilla professorikollegoilla. Sukupolvirasitteella tätä ei voi selittää, ja vähemmän onnistuneilla tutkimusalavalinnoillakin vain joiltakin osin.

On riittänyt, että on tehnyt mitä on vähiten huonosti osannut olematta paras.

Olen hakenut professorintehtäviä kahdeksasti, tullut valituksi viidesti ja ottanut neljästi tehtävän vastaan. Hakemastani arvoltaan 100 miljoonan euron ulkoisesta rahoituksesta olen saanut 10 miljoonaa. Osuus ylittää keskimääräisen ”voitto-osuuden” alani Suomen Akatemian toimikunnalta, kahdeksan prosenttia, saati eräiltä säätiöiltä, viisi prosenttia.

Minkä valtio-opin lajin tutkija?

Lienen varhain sosiaalistunut haluttomaksi sijoittumaan poliittisiin tai tieteellisiin ghettoihin. Puoluepoliittiset lähentymiseni ovat päättyneet lähes alkuunsa. Olen tuntenut kiinnostusta tieteenfilosofioihin, mutta ottanut etäisyyttä niiden oikeaoppisuuteen. Sovellan erilaisia teorioita, mutta yhtä kerrallaan jos suinkin voin.

Oppimista en ole kokenut vaikeaksi vaan poisoppimisen. ”Tutkijan kuivat kaudet” ovat sijoittuneet aikaisemman virikkeiden väljähtymisen ja uusien virikkeiden soveltamisen väliseen aikaan.

Oppimista en ole kokenut vaikeaksi vaan poisoppimisen.

Opiskellessani oli vielä voimissaan ”positivismi” kvantitatiivisine menetelmineen. Niiden käyttö oli kuin pyhän Johannes Krysostomoksen jumalallisen liturgian toimeenpano maallikolle – kylmiltään. Samaan aikaan kun noiden menetelmien käyttö oleellisesti helpottui niiden CD-jakelun myötä, ne kummallista kyllä harvinaistuvat monilla yhteiskuntatutkimuksen aloilla.

Monen muunkin tieteenfilosofisen suuntauksen ympärille on muodostunut teoreettinen ja tutkimustekninen kaanon, jota pitävät yllä ankarat portinvartijat. Heidän ohitseen vääräoppinen tuskin livahtaa artikkelillaan suuntauksen hallitsemaan tieteelliseen lehteen.

Eräiden valtio-opin aiheiden tutkija en ole koskaan ollut. Vaalitutkijaksi en päätynyt, joskin tutkimusaiheisiini kuuluvat puolueohjelmat ja hallitusohjelmat.

Sosiaalistuin valtio-oppiin silloin, kun policyanalyysi koettiin lupaukseksi. Koskaan sitä ei lunastettu. Sosiaali-, yhteiskunta-, ympäristö- ja terveyspolitiikan erikoisalat eivät jättäneet valtio-oppineille tilaa. Pikemmin kuin policyanalyysia olenkin harjoittanut – ja tutkinut – policyjen arviointia eli evaluaatiota.

Ensimmäinen tehtäväni valtio-opissa sijoittui hallinto-oppiin. Erikoisalan maine oli alhainen. Kun palasin seuraaja-alalle vuonna 2010, stigma oli hälvennyt. Vannoutuneet vihaajansa erikoisalalla silti oli.

Toimin 20 vuotta hallintotieteellisellä alalla Helsingin ulkopuolella. Kun luontainen poistuma nosti minut erääksi senioreista, minulle lakattiin esittämästä ”hallintotiedettä” tuon tutkimusalan ytimeksi. Jos yritettiin, esitin painokkaan vastalauseeni. Piankaan ei juuri yritetty.

Pitkäaikaisin metodinen intressini koostuu valtio-opillisesta tekstien analyysista semioottisilla, retorisilla, laskennallisilla ja muilla tekniikoilla.

Johtamisenkaan tutkija en ole ollut enkä rajannut tutkimusaiheitani julkiseen hallintoon. Laajempaa julkista sektoria olen sen sijaan tutkinut. Pitkäaikaisin metodinen intressini koostuu valtio-opillisesta tekstien analyysista semioottisilla, retorisilla, laskennallisilla ja muilla tekniikoilla.

Sitoutumaton sitoutuneisuus

Mark Granovetter julkaisi vuonna 1973 artikkelin aiheesta”heikkojen sidosten vahvuus”. Maksiimina periaate voisi kuulua: ”Asemoidu monelle taholle äläkä yksipuolisesti millekään niistä ja muuntele sitoumuksiasi.” Entäpä jos vahvimpia ovat siteistä heikoimmat?

Olisin voinut päätyä jonkin puolueen vihkiytyneeksi julkiseksi jäseneksi. En osannut. Olisin voinut etsiä jonkin valtio-opillisen tutkimuksen valtavirroista ja lasketella sen runsasvetisissä pyörteissä karit vältellen. En löytänyt. Olisin voinut pysytellä samassa yliopistossa alalla, jolla olin väitellyt. Niinkään ei käynyt.

Entäpä jos vahvimpia ovat siteistä heikoimmat?

Vahvoista siteistä pidättäytyminen aiheuttaa haasteensa. Turvallisuus- saati mukavuusalue on kapea. On pakko kokeilla uutta.

Jo 30 vuotta sitten täyttöasiantuntija arvioi suuntautumiseni seuraavasti: ”Hakijalla on pakonomainen tarve uudistua”. Bart Simpsonin tapaan lisään: ”and proud of it”.

Pakollinen aikalaishuipennus: yliopistojen hallintatapojen puntarointia

Tutkijakohtalon puntaroijan on nykyisin välttämätöntä ottaa kantaa yliopistojen hallintatapaan. Professorinurani aikana olen toiminut kolmen yliopistoregiimin alaisena. Joskaan en ole tutkinut suorastaan niitä, tutkimustyöni antaa aineksia niiden tarkasteluun.

Ensimmäisen professorintasoisen tehtäväni aikana Helsingin yliopistossa vallitsi varsinaisten professorien yksinvalta. Apulaisprofessorina olin yhtä paljon vailla valtaa kuin nuorin vahtimestari ja heikommin vallassa kuin kokenut amanuenssi saati pedelli tai kvestori.

Toinen professorintasoinen tehtäväni osui kolmikantaneuvostojen valtakauteen. Kaksi muuta henkilöstöryhmää pyöritti showta, mikäli professorit olivat erimielisiä. Neuvostovalta ei estänyt suurten oppiaineryhmien ja oppiaineiden ylivaltaa suhteessa pienempiinsä. Kompetenssia ja aikaansaannoksia tärkeämpiin ansioihin saattoivat kuulua laitoksella työskentelyn pitkäaikaisuus tai määrättyjen kollegoiden yhteiset perus- tai tohtorikoulutuskokemukset.

Olen saanut kokea myös yliopistohallinnon ja -johtamisen yöpuolta, mutta uhkat ovat joka kerran lopulta väistyneet.

Aloitin viimeisimmässä professorintehtävässäni vuoden 2010 yliopistouudistuksen yhteydessä. Sekä toisessa että nykyisessä tehtävässäni olen saanut kokea myös yliopistohallinnon ja -johtamisen yöpuolta, mutta uhkat ovat joka kerran lopulta väistyneet. Juuri nyt voin tutkijana ja yliopisto-opettajana hengittää vapaammin kuin 25 vuoteen.

En kansainvaltaisen maan valtio-oppineena ole sitä mieltä, että varhaisempi tai viimeisin yliopistollinen harvojen valta olisi sinänsä suotavampi kuin sitä edeltävä neuvostovalta. Viittaan kuitenkin Aristoteleen käsitykseen siitä, että kukin hallintatapa esiintyy niin suotavampana muunnelmana kuin irvikuvana: yksinvalta monarkiana ja tyranniana, harvainvalta aristokratiana tai oligarkiana ja kaikkien valta aitona demokratiana tai rahvaanvaltana.

Pertti Ahonen on Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori vuodesta 2010. Sitä ennen hän oli vuodesta 1990 Tampereen yliopiston julkishallinnon, erityisesti finanssihallinnon professori ja Helsingin yliopiston hallinto-opin vs., vt. ja vakinainen apulaisprofessori 1984–1989.

Politiikan tutkijan vuodet on kirjoitussarja, jossa peilataan politiikan tutkimuksen ja tutkijan muutoksia Suomessa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*