Jäähyväiset turvallisuudelle?

Ison-Britannian resilienssivetoinen turvallisuuspolitiikka painottaa muun muassa yllättäviin luonnonkatastrofeihin varautumista. Kuvassa vuoden 2007 tulvat Oxfordissa (kuva: Wikimedia Commons: John Barker).

Kriisitietoisuus on nosteessa. Nopeasti silmäiltynä poliitikkojen kokema kriisiherännäisyys on jäljitettävissä ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten eurokriisiin ja sitä luotaavaan talousvetoiseen poliittiseen keskusteluun, sekä yhteiskuntapolitiikan suuriin kysymyksiin, kuten hyvinvointivaltion esitettyyn rakenteelliseen murrokseen. Turvallisuuspoliittiseen keskusteluun kriisitietoisuus heijastuu riskilähtöisen maailmankuvan vahvistumisena. Riskilähtöisen turvallisuusajattelun taustalta paljastuu myös syvempiä kerroksia, joista saattaa kehittyä laajakantoisia vaikutuksia kansalaisten ja valtiovallan väliseen suhteeseen sekä käsitykseemme turvallisuuden luonteesta ja sen politiikasta, kirjoittaa Tapio Juntunen.

Kohti aktivoivaa riskitietoisuutta

Suomessakin hiljattain turvallisuuspoliittiseen keskusteluun iskostunut resilienssin käsite – erityisesti sen taustalta avautuvat poliittisesti johdannaiset merkitykset turvallisuudesta ja sen hallinnasta – havainnollistaa riskilähtöisen turvallisuusajattelun ilmentämää murrosta. Kehityspsykologiasta ja ekologisesta systeemiajattelusta välittynyt resilienssi on kiistanalaisuudessaan tyypillinen uudiskäsite; se kaihtaa selkeitä määritelmiä ollen täten politiikkaa ohjaavaksi strategiseksi käsitteeksi varsin kehittymätön. Toisaalta tämä tekee siitä joustavan erilaisista poliittista lähtökohdista nouseville tulkinnoille.

Hieman laveammin pensselöitynä resilienssi muistuttaa huoltovarmuusajattelusta tuttua kriisinsieto- ja toipumiskykyä. Käsitteen alkuperälle uskollisemman ja tarkemman määritelmän mukaan resilienssi viittaa yksilön tai systeemin (sittemmin myös yhteiskunnan, yhteisön ja esimerkiksi infrastruktuurin) kapasiteettiin ylläpitää toimintakykyään sekä valmiuteen kehittää vahvuuksiaan väistämättömiä ja ennustamattomia kriisitilanteita ja epävarmuuksia kohdattaessa. Määritelmän taustalta on tärkeää haravoida resilienssin aiheuttamia seurauksia turvallisuusajattelulle. Ensinnäkin resilienssin välityksellä riskitietoisuuden leimaama tulevaisuuskuva iskostuu turvallisuusajattelun ytimeen. Toisekseen resilienssi viittaa piilevään, kriisien myötä aktivoituvaan ominaisuuteen, jonka myötä vastuu turvattomuuksien kohtaamisesta on siirtymässä kasvavasti valtiolta kansalaisille.

Resilientin kansalaisen haavoittuvainen elämä

Epäselvyydestä ja akateemisesta alkuperästään huolimatta resilienssi on saavuttanut merkittävän aseman esimerkiksi Ison-Britannian turvallisuuspolitiikassa, jossa käsite nousi keskeiseen rooliin viimeistään vuonna 2010 julkaistun kansallisen turvallisuusstrategian myötä. Ison-Britannian resilienssivetoista turvallisuuspolitiikkaa on sittemmin tarkennettu yhteisöturvallisuuden kansallisessa ohjelmassa (2011), kriittistä infrastruktuuria ja luonnonkatastrofeja käsittelevissä strategioissa (2011 ja 2013) sekä kansainvälisen kehitysapupolitiikan ja humanitaristisen ulkopolitiikan (2011) yhteydessä. Resilienssillä on vahva asema, joskin hieman erilaisin painotuksin, myös Yhdysvaltojen sisäisessä turvallisuudessa. Tämän lisäksi käsite on kovassa nosteessa kansainvälisessä humanitaristisessa ajattelussa sekä kehityspolitiikassa.

Suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa resilienssi on verraten tuore tulokas. Virallisista asiakirjoista sen voi löytää esimerkiksi alkuvuodesta 2013 julkaistusta ensimmäisestä kyberturvallisuusstrategiasta.  Resilienssi on keskeisessä roolissa syksyllä 2013 käynnistyneessä Sitran organisoimassa uusi turvallisuus -foorumissa, jossa käsitteen on katsottu ilmentävän uutta kansalaisten, paikallisyhteisöjen ja yksityisen sektorin tasolle hajautuvaa kriisinsietokykyä sekä aloitteellisuutta ja kriiseistä vahvistumista tavoittelevaa turvallisuusajattelua. Kuten foorumin esittelymateriaalissa todetaan, ”[t]urvallisuutta ei foorumilla nähdä vain viranomaisten, vaan jokaisen asiana – yksilöstä yhteisöihin ja yrityksiin. Uusi turvallisuus ei muodostu vain uhkien torjunnasta tai niihin varautumisesta. Kompleksissa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa muutoskyky luo turvallisuutta, ei muuttumattomuus. Siksi uusi turvallisuus on myös uhkien sietokykyä, niihin sopeutumista ja kriiseistä vahvistumista.” (Sitra 2013)

Kuvauksessa toistuu Britannian turvallisuusstrategioissa esiintyneitä piirteitä: yksilöiden ja yhteisöjen turvallisuusvastuun korostuminen; turvallisuushallinnan reaktiivisuus sietokyvyn ja sopeutumisen muodossa; haavoittuvaisuuden näkeminen mahdollisesti positiivisena, yhteisöllisenä ja voimaannuttavana kokemuksena. Turvattomuutta ja riskejä korostava toimintaympäristökuvaus puolestaan perustuu käsitykseen globalisoituvan maailman keskinäisriippuvuuden ja kompleksisuuden tuottamasta ennustamattomuudesta, tästä seuraavasta epävarmuudesta sekä näitä vasten asettuvasta kulutus- ja tietoyhteiskunnan haavoittuvaisuudesta. Politiikka on menettämässä otteensa sitä ympäröivästä maailmasta. Samalla uusi, turvattomuuteen ja hallitsemattomuuteen perustuva maailmankuva vaatii kansalaisilta henkistä venymiskykyä – kykyä käsitellä haavoittuvaisuutta hallitsemattomien uhkakuvien ja vaarallisen elämän varjossa. Bradley Evansin ja Julian Reidin (2013, 84) mukaan resilienssin perimmäinen olemus kiinnittyy juuri haavoittuvaisuuden kokemukseen.

Resilienssi etäältä hallintana

Useat tutkijat ovat yhdistäneet resilienssin doktriinin uusliberaalin hallintamentaliteetin vahvistumiseen. Laajimmassa merkityksessään hallintamentaliteetti viittaa valtion ja kansalaisen välisen suhteen sekä näihin liittyvien valtahierarkioiden pitkän aikavälin muutokseen. Turvallisuuden kohdalla muutos näkyy jaetun julkisen ja poliittisen tilan kaventumisena yksilön vastuuta korostavan selviytymiskamppailun tieltä. Valtion hierarkkinen ohjaus, valvonta ja jähmeä kontrolli eivät enää kykene resilienssin doktriinin mukaisesti vastaamaan kompleksisen todellisuuden mukanaan tuomiin turvallisuushaasteisiin. Turvallisuus sidotaan vahvan valtiovallan sijasta resilienttien kansalaisten toimintaan, joiden toivotaan yhdistävän väistämättömien riskien keskellä elämisen, riskinoton ja kokeilun – jatkuvan ympäristöön mukautumisen tarpeen – osaksi positiivista omakuvaa ja elämänhallinnan projektiaan. Vastaavanlainen jännite näkyy myös muilla yhteiskunnan alueilla, esimerkiksi työelämän pirstaloitumisen ja pätkätöiden lisääntymisen aiheuttamana epävarmuutena.

Resilientit kansalaiset eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Heidät tulee ensin, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, hallita etäältä vapaiksi ja vastuullisiksi. Valtahierarkioiden merkitys ei siis tyystin poistu. Perinteinen valtion hallinto- ja käskyvalta jakautuu tällöin hienovaraisemmiksi vallan käytänteiksi. Esimerkiksi Britanniassa hallinto pyrkii edistämään kansalaisten resilienssi- ja riskitietoisuutta ohjaamalla paikallisyhteisöjä resilienssitiimien, asiantuntijajärjestelmien ja paikallisten riskinhallintakomiteoiden perustamiseen. Paikallistason resilienssivalmiuksien saavuttamiseksi yhteisöjä kannustetaan omien haavoittuvaisten osiensa tunnistamiseen. Alueellisen resilienssivalmiuden ensimmäinen askel on näin ollen yhteisön itsensä uudelleenmuodostaminen ja yhteisön sisäisten roolien määrittely.

Resilienssin ja etäältä hallinnan yhteys tulee selkeästi näkyviin myös globaalin kestävän kehityksen agendan sekä kansainvälisen kehityspolitiikan muutoksissa. Julian Reidin (2012, 75) mukaan kestävän kehityksen agendalla biosfäärin haavoittuvaisuutta ja sen tuottamia piileviä kriisejä on alettu pitää myös yhteisöjen ja yksilöiden taloudellisten mahdollisuuksien lähteenä. Haavoittuvaisimmassa ja köyhimmässä asemassa olevat ihmiset tarvitsevat näin kipeimmin resilienssitietoisuutta muodostaessaan ekologisesti tiedostamattomien suuren massan. Käytännössä köyhien ja vähäosaisten resilienssiä pyritään kasvattamaan tuomalla heidät vapaan talousjärjestelmän ja markkinamekanismien piiriin. Näin vähäosaisten resilienssitietoisuus voi herätä ja lopulta kasvaa.

Mark Duffield (2012) ja David Chandler (2013) ovat puolestaan hahmottaneet vastaavia muutoksia kansainvälisen kehityspolitiikan ja valtionrakennuksen (statebuilding) käytännöissä. Kehityspolitiikkaa suuntaavien uhkakuvien ja riskien sekä toisaalta kehitysapua toteuttavien tahojen henkilöstömäärien ja projektien kasvaessa samaiset toimijat joutuvat oman turvallisuutensa kasvattamiseksi etäännyttämään ja eristämään itseään ongelmia kokevista paikallisista yhteisöistä. Liberaali interventionismi on näin ajanut itsensä paradoksin äärelle – modernista suojelukäsityksestä siirrytään kohti postmodernia resilienssikäsitystä, jossa uhkakuvat ja riskit saatetaan uutta hallintomentaliteettia mukaillen katsoa paikallisten valinnanvapautta ja vahvistumista ruokkiviksi prosesseiksi.

Resilienssi osoittautuu itsessään verrattoman mukautumiskykyiseksi taipuessaan vaivatta kehittyneen liberaalin yhteiskunnan sisäisestä turvallisuusajattelusta kansainvälisen kehitysapupolitiikan yhteyteen. Vaikka resilienssi on verraten tuore ja siten vakiintumaton käsite turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme, lupailee sen taustalta paikannettava hallintomentaliteetti muutoksia perinteiseen valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vastuu turvallisuudesta on siirtymässä valtiolta vastuullisille kansalaisille, jotka kohtaavat ennustamattomaksi luonnehditun ulkoisen turvattomuuden yhteisönsä osana.

Yhteisöllisyyden, kansalaisten osallistumisen ja ruohonjuuritason aloitteellisuuden kasvu saattavat olla resilienssivetoisen turvallisuusajattelun positiivisia seurauksia. On kuitenkin syytä tiedustella vakavasti, miten tässä ajattelussa otetaan huomioon kansalaiset, joilla ei ole sosiaalista ja/tai taloudellista valmiutta omaksua sitä riskitietoisuutta, jonka varassa uusi varautumisen, haavoittuvaisuuden ja turvattomuuden kulttuuri olisi kohdattava. Vastaavasti tulisi pohtia, mitä pitkän aikavälin yhteiskunnallisia seurauksia aiheutuu ihmisten haavoittuvaisuutta hyväilevän turvallisuuskäsityksen vahvistumisesta.

Lähteet

Chandler, David (2013): “International Statebuilding and the Ideology of Resilience”, Politics, 33(4), 276–286.

Duffield, Mark (2012): “Challenging environments: Danger, resilience and the aid industry”, Security Dialogue, 43(5), 475–492.

Evans, Bradley – Julian Reid (2013): “Dangerously Exposed: The Life and Death of the Resilient Subject”, Resilience: International Policies, Practices and Discourses, 1(2), 83–98.

Reid, Julian (2012): “The Disastrous and Politically Debased Subject of Resilience”, Development Dialogue, April 2012, 66–79.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*