Jäähyväiset uutissatiireille?

Lukuaika: 5 min. 

Viime viikolla lähetettiin viimeinen varsinainen jakso Ylen Noin viikon uutisista. Aiemmin heinäkuussa loppui, ainakin toistaiseksi, myös Helsingin Sanomien Uutisraportin videomuotoiset jaksot. Ohjelmat olivat poikkeuksellisia Suomen televisiohistoriassa siinä mielessä, että niiden pääjutut yhdistivät ajankohtaisen satiirin laajaan journalistiseen taustoitukseen.

Vuonna 2014 juontaja-pääkäsikirjoittajat Tuomas Peltomäki (Uutisraportti) ja Jukka Lindström (Noin viikon uutiset) saivat toisistaan tietämättä saman idean: Suomeen on saatava oma The Daily Show.

The Daily Show on pohjoisamerikkalainen Comedy Centralilla vuodesta 1996 esitetty viihteellinen ajankohtaisohjelma, joka nousi maailmankuuluksi juontaja Jon Stewartin kaudella 1999–2015. Tuolloin ohjelmassa alettiin käsitellä yhä enemmän politiikkaa ja sen luonne muuttui satiirisemmaksi.

Stewartin aikana The Daily Show voitti muun muassa 23 Emmyä ja kolme arvostettua Peabody-palkintoa, joista viimeisin oli ohjelman perintöä kuvaava ”institutionaalinen palkinto”. Palkintoperusteiden mukaan Stewart tiimeineen jätti pysyvän jäljen satiirin ja komedian ohella myös amerikkalaiseen politiikkaan.

Stewartin The Daily Show poikkesi muista aiemmista komediallisista talk show -ohjelmista siten, että sen pääosiossa keskityttiin yhteen aiheeseen syvällisesti ja kriittisesti. Itse asiassa ohjelman pääjutut sisälsivät usein saman verran informaatiota kuin samasta aiheesta tehdyt uutisjutut.

Pääjutuissa juontaja Stewart kävi käsikirjoitettua ”keskustelua” uutisvideopätkien ja kuvien kanssa. Komiikka syntyi usein ristiriidasta todellisuuden ja ihanteen välillä: poliitikko puhui toista mitä teki tai media keskittyi epäolennaisuuksiin.

Sittemmin ohjelmatyyppi on levinnyt ympäri maailmaa, ja muun muassa Saksassa, Alankomaissa, Kanadassa, Irakissa ja Syyriassa on tai on ollut omat versionsa The Daily Show’sta.

Soljuvan satiirin taustalla paljon työtä

Olen haastatellut väitöskirjaani varten Peltomäkeä ja Lindströmiä sekä muita keskeisiä Uutisraportin ja Noin viikon uutisten tekijöitä.

Peltomäki ja Lindström kertovat, etteivät vuonna 2014 tienneet tarkasti, miten The Daily Show -tyyppisen ohjelman teko Suomessa onnistuu. Molemmat haalivat tekijöitä työryhmiinsä kriteereillä helvetin hauska ja tuntee suomalaisen politiikan pitkän kaaren.

Potentiaalisten tekijöiden lista ei ollut pitkä. Peltomäki päätyi pyytämään ohjelmaansa pääosin Helsingin Sanomien toimittajia. Lindström taas kutsui tiimiinsä Ylen toimittajien lisäksi tuttujaan stand up -piireistä.

Ensimmäisenä vuotena työryhmät ja ohjelman osiot hakivat muotoaan. Osa Noin viikon uutisten tekijätiimistä vieraili Yhdysvalloissa vuonna 2015 alkaneen HBO:n Last Week Tonight with John Oliver -ohjelman (The Daily Show’n spin off -sarja) tuotannossa hakemassa vaikutteita. Uutisraportin dramaturgiaa taas kävi kirittämässä teatteriohjaaja Juha Jokela.

Ohjelmien onnistumisessa keskeistä oli Suomessa ainutlaatuinen toimittajien ja stand up -koomikoiden osaamisten yhdistäminen.

Peltomäen ja Lindströmin omien työpanosten lisäksi ohjelmien onnistumisessa keskeistä oli Suomessa ainutlaatuinen toimittajien ja stand up -koomikoiden osaamisten yhdistäminen. Uutisraportissa stand up -koomikko Henry Lehto kirjoitti toimittajien käsikirjoitukseen lisää vitsejä. Noin viikon uutisissa taas viikoittainen käsikirjoitusprosessi jaettiin maanantaisten ideointisessioiden jälkeen toimittajien ja koomikoiden leireihin.

Uutisraportin suurin haaste oli krooninen resurssipula. Välillä Peltomäki teki käytännössä ohjelmat Lehdon kanssa kahdestaan.

Vaikka Noin viikon uutisilla oli huomattavasti enemmän työntekijöitä, myös Ylellä tehtiin pitkää päivää. Käsikirjoitusta saatettiin viilata joskus aamun pikkutunneille saakka.

Erilaiset palkintokategoriat kuvaavat hyvin ohjelmien moniulotteista luonnetta – kyse on sekä viihteestä että asiasta.

Kriitikot huomasivat alusta alkaen ohjelmien potentiaalit. Uutisraportti oli ehdolla Bonnierien palkintogaalassa vuoden 2015 Journalistinen teko -kategoriassa. Noin viikon uutiset taas oli Venla-ehdokkaana 2015 Vuoden komedia- ja sketsiohjelma -kategoriassa. Viime vuonna ohjelma voitti kyseisen palkinnon. Erilaiset palkintokategoriat kuvaavat hyvin ohjelmien moniulotteista luonnetta – kyse on sekä viihteestä että asiasta.

Uutta politiikan journalismia?

Koko The Daily Show -kautensa ajan Stewart painotti, ettei heidän ohjelmansa ole oikeaa journalismia. Pikemminkin hän näki itsensä yhteiskunnallisena keskustelijana.

Stewart saattoi esimerkiksi sanoa, ettei hän ole siirtynyt koomikon laatikosta uutislaatikkoon, vaan uutislaatikko on lähentynyt häntä. Silti Time-lehden vuoden 2009 nettikyselyssä amerikkalaiset äänestivät Stewartin luotetuimmaksi uutistenvälittäjäksi.

Myös amerikkalaiset toimittajat ja tutkijat ovat pohtineet The Daily Show’n luonnetta. Toimittajien parissa Stewartin maine muuttui vuosien varrella tuntemattomasta ulkopuolisesta poliittiseksi kommentoijaksi, journalistien kentälle tunkeilijaksi ja loputa kulttuuriseksi auktoriteetiksi.

Monet amerikkalaistutkijat taas ovat pitäneet The Daily Show’ta uudenlaisen journalismin muotona. Erityisesti journalistiseksi The Daily Show’ssa on nähty aiheiden laaja kontekstualisointi, pinnallisesta objektiivisuudesta luopuminen, valtaapitävien ”kuulustelu” ristiriitaisten videolähteiden kautta, valtamedian kritiikki ja aitoon dialogiin pyrkivä haastattelutekniikka.

Valtaapitävien tarkkailu ja aiheiden poliittisuuden osoittaminen on yksi journalismin ydintehtävistä. Vallan vahtikoirana toimiminen onkin satiiria ja journalismia yhdistävä piirre.

The Daily Show’n aiheuttaman hämmennyksen ytimessä on kysymys, mitä ”journalismilla” ymmärretään.

The Daily Show’n huumoria ja asiaa yhdistävä hybridi tyyli loi hämmennystä. Hämmennyksen ytimessä on kysymys, mitä ”journalismilla” ymmärretään. Jos journalismiksi halutaan ymmärtää vain mahdollisimman neutraali tiedonvälitys, jota uutisgenren usein katsotaan puhtaimmillaan edustavan, The Daily Show ei ole journalismia. Tekijät eivät ole mukana päivittäisessä uutiskilpailussa, ja ohjelmien esitystapa on uutisiin verrattuna enemmän tulkitseva.

Jos taas journalismi ymmärretään löyhemmin erilaisista alagenreistä koostuvaksi jatkuvasti kehittyväksi kulttuuriseksi käytännöksi, journalistista taustoitusta hyödyntävä ajankohtaissatiiri voidaan hyvin nähdä uudenlaisena kehkeytyvänä journalismin muotona.

Haastatteluissani Uutisraportin ja Noin viikon uutisten tekijät vertaavat ohjelmaansa usein kolumniin tai pakinaan. Nämä vertaukset kuvaavatkin hyvin ohjelmien oivaltavuutta ja tulkinnallisuutta, mutta ehkä väheksyvät pääjuttuihin tehdyn taustoituksen määrää. Myös viihteen tekemisessä voidaan soveltaa journalistia toimintatapoja, eikä toisinpäin, kuten usein korostetaan.

Ajankohtaissatiiri Suomen televisiossa

Ivaavan kritiikin tyylilajilla on vuosituhantinen perinne länsimaisessa historiassa. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, myös Suomessa on satiirin perinne, joka ulottuu ainakin 1600-luvulle.

Nykyään seinäkirjoitukset, pilakuvat ja ivarunot ovat saaneet seurakseen uusia satiirisia muotoja stand up -komiikasta meemeihin ja vastamainoksiin.

Televisioon poliittinen satiiri kotiutui Suomessa ja Yhdysvalloissa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, vasta 1980-luvulla. Taustalla oli TV-pomojen pelko poliitikkojen ja myöhemmin mainostajien suututtamisesta. Kaapelitelevision ja kaupallistumisen myötä selvisi, että myös ronskimpi ja ”älykkäämpi” ruutuviihde uppoaa yleisöihin. Suositut ohjelmat Monty Pythonista Simpsoneihin totuttivat televisioyleisöjä haastavampaan komediailmaisuun myös televisiossa.

Ensimmäinen suomalaisen television politiikkaa käsitellyt ajankohtaissatiiri lienee toimittajataustaisen Pentti Järvisen luoma Hukkaputki (Yle, 1981–1983). Kahden kanavan aikana miljoonayleisöt keränneen hupailun irvailun kohteet käsittelivät kaikkea julkkiksista suurvaltapolitiikkaan.

Sittemmin poliittisen ajankohtaissatiirin perinne on jatkunut sellaisissa ohjelmissa kuin Hyvät herrat (1990–1996, Kolmoskanava, MTV3), Iltalypsy (1993–2001, Yle TV1), Uutisvuoto (1998–, Yle TV1), Itse valtiaat (2001–2008, Yle TV1), Ihmisten puolue (2008–2010, Yle TV1,) Presidentin kanslia (2008–2011, Yle TV1), YleLeaks (2011–2016, TV1) ja Pelimies (2016–, MTV3).

Mikään aiemmista suomalaisista television ajankohtaissatiireista ei ole yhdistänyt informatiivista taustoitusta ja yhteiskuntakritiikkiä yhtä laajasti kuin Noin viikon uutiset ja Uutisraportti.

Yhteistä näille ohjelmille on ollut, että niissä on käsitelty poliitikkoja ja ajankohtaisia asioita satiirisesti, joskin niiden todellisuussuhteet, huumorin keinot ja kritiikin sävy ja substanssi ovat vaihdelleet huomattavasti.

Mikään aiemmista suomalaisista television ajankohtaissatiireista ei kuitenkaan ole yhdistänyt informatiivista taustoitusta ja yhteiskuntakritiikkiä yhtä laajasti kuin Noin viikon uutiset ja Uutisraportti ovat pääjutuissaan tehneet.

Kyynistävää vai aktivoivaa?

Yhdysvalloissa poliittisen satiirin mahdolliset vaikutukset yleisöihin ovat nousseet julkiseen ja akateemiseen keskusteluun 2000-luvulla. Tutut huolet passivoituvasta nuorisosta, viihteen turmiollisuudesta ja satiirin kyynistävästä vaikutuksesta ovat nousseet toistuvasti pintaan.

Tutkimusten mukaan poliittisen huumorin yleisöt ovat kuitenkin keskimääräistä paremmin perillä yhteiskunnallisista asioista. Lisäksi viihteelliset ajankohtaisohjelmat, josta poliittinen huumori on merkittävä osa, vaikuttavat lisäävän yleisöjen huomiota politiikkaan ja näin epäsuorasti lisäävän tietoa politiikasta. Näin on erityisesti niiden joukossa, jotka alun perin olivat vähiten kiinnostuneita politiikasta.

The Daily Show’n katsojat osallistuvat politiikkaan enemmän ja keskustelevat todennäköisemmin politiikasta ystävien, perheen ja työkavereiden kesken kuin ne, jotka eivät katso ohjelmaa.

Pitkäaikaistutkimukset viittaavat siihen, että poliittisen huumorin seuraaminen ruokkii yllä mainittuja demokratialle keskeisiä prosesseja.

Vaikka kaikki tutkimukset eivät osoita suoraa kausaliteettia katsomisen ja poliittisen osallistumisen tai keskustelun välillä, kokeelliset ja pitkäaikaistutkimukset viittaavat siihen, että poliittisen huumorin seuraaminen ruokkii yllä mainittuja demokratialle keskeisiä prosesseja.

Niinpä yksinkertaistavat ja laajat väitteet passivoivasta ja kyynistävästä satiirista voidaan heittää romukoppaan.

Terve poliittinen kulttuuri koostuu tasapainosta erilaisten tarinatyyppien välillä. Suomalaisessa journalismissa korostuvat usein luottavaiset, katkerat ja kyyniset tarinaprofiilit. Ehkäpä Uutisraportin ja Noin viikon uutisten kepeä satiiri toimi hetken näiden sävyjen yhtenä vastapainona.

Tässä mielessä toivoa sopii, ettei tämä kirjoitus jää suomalaisen journalistisen ajankohtaissatiirin nekrologiksi.

YTM Joonas Koivukoski tekee väitöskirjaa poliittisesta huumorista Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa. Tällä hetkellä hän viimeistelee ajankohtaissatiiriin liittyvää artikkelikäsikirjoitusta, joka pohjautuu Uutisraportin ja Noin viikon uutisten keskeisten tekijöiden haastatteluihin.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Huumorin motiiveja ja ilmenemismuotoja löytyy paljon. Poliittisesti korrekti huumori voi olla räjähtävän hauskaa, jos vihan kohde on jo ennestään varmistettu kohtelun ansainneeksi. Jukka Lindströmin huumori ei edellytä muuta kuin projisoivaa vihaa. Tällainen huumori on vapauttavaa yksinkertaiselle ihmiselle lyhyen ajan ja kaipaa siksi toistamsta. Vihaamme Juha Sipilää. Siitä lähtee kaikki.

    Pirkka-Pekka Petelius, Kari Heiskanen, Aake Kalliala ja muut vastaavat tollot kokeilivat rajoja. Voiko olla niin, että näiden henkilöiden esittämät hahmot antoivat mahdollisuuden harkita omia käsityksiämme kaikesta, jopa vähemmistöistä, olipa kyse virkamiehestä, poliitikosta, tai etnisestä ryhmästä? Luottamus katsojan arvioon on saattanut olla tietoisen toiveen ja toivottomuudeen ilmentymä. Tähän väliin kun lukittuu ihmisen edellytykset. Nauru sattuu kuitenkin omaan nilkkaan ja kehittää ihmistä. Jukka Lindströmin kehittämä nauru sen sijaan vahvistaa jo yksinkertaisen ihmisen kylmää naurua.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*