Jäälle rakennettu: Teknopolitiikka ja Suomen arktinen toimijuus

Kuva: Juha Lakaniemi / Unsplash (CC 0)
Lukuaika: 5 min. 

Teknologiset ratkaisut ja niiden hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen vaikuttavat olennaisesti arktisten alueiden tulevaisuuteen. Turvallisuuden, hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kannalta teknologiat voivat olla hyviä tai pahoja, mutta ne eivät ole koskaan neutraaleja. Ei riitä, että julkisuudessa esitetyt argumentit päätösten perusteluiksi vain kuulostavat hyvältä.  

Suomi on arktisena maana ja arktisena teknologiaosaajana luontainen toimija, todetaan Suomen arktisissa strategioissa. Kun asian väitetään olevan ”luontaista”, tutkija valpastuu tarkastelemaan kriittisesti sekä sanan esittäjää että sitä, mitä yritetään esittää ”luonnollisena” tai vääjäämättömänä. Historiantutkimuksen tehtävä on tarkastella luonnolliselta vaikuttavia kehityskulkuja kriittisesti myös silloin, kun puhutaan tulevaisuudesta.

Miten arktisuus on toimijuutta ja teknologia poliittista? Kuinka katse menneisyyteen auttaa arvioimaan tulevaisuuden päätöksiä?

Arktinen teknologia muuttaa maantiedettä

Polaarialueet ovat viimeisen vuosisadan aikana muuttuneet syrjäisestä periferiasta maailmanpolitiikan areenoiksi. Pohjoinen Jäämeri on lupaus hyödyntämättömistä luonnonvaroista ja maantieteellisesti lyhyistä yhteyksistä. Samalla se sisältää uhkauksen ilmastonmuutoksen katastrofaalisista vaikutuksista.

Arktinen toimijuus – läsnäolo, suojelu, hyödyntäminen, liikennöinti, tutkimus –­ vaatii erikoistunutta teknologiaa. Jäätämurtavat alukset, tutkimussatelliitit, kaikuluotaukset ja tietoliikennekaapelit tekevät uusia alueita saavutettaviksi. Ne muuttavat alueen maantiedettä, ominaisuuksia ja geopoliittisia asetelmia.

Turvallisuuden, hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kannalta arktiset teknologiat voivat olla hyviä tai pahoja, mutta ne eivät ole, kuten Melvin Kranzberg on kuuluisasti todennut, koskaan neutraaleja.

Suomi insinöörinä arktisessa valtapelissä

Suurvaltojen pehmeän tai terävän vallankäytön muodot arktisilla alueilla on hyvin tunnistettu. Esimerkiksi Kiinan arktiset risteilijät tai tieteelliset yhteistyöprojektit eivät toteudu vain turismin ja tutkimuksen edistämiseksi.

Arktinen maa määritellään maantieteellisesti. On selvää, että Kiina, joka ei ole arktinen maa, vahvistaa teknologiaprojektien avulla arktista vaikutusvaltaansa.

Suurvaltojen nykyisten valtapyrkimysten itsestään selvään poliittisuuteen verrattuna pienen arktisen sisämaavaltion, kuten vaikkapa Suomen, toiminta arktisilla alueilla näyttäytyy luonnollisena, taloudellis-rationaalisena alueellisena vaikuttamisena.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Arktisuus ja arktinen osaaminen kietoutuvat julkisessa keskustelussa Suomen arktiset strategiat mukaan lukien maantieteelliseksi determinismiksi. Viimeksi helmikuussa Esko Aho ja Paavo Lipponen vetosivat entisten pääministereiden arvovallalla Suomen maantieteellisestä sijainnista johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi. He viittasivat muun muassa Suomen muistuttavan maantieteellisesti syrjäistä saarta, jonka hyvinvointi on riippuvaista osallistumisesta arktisen yhteistyön tarjoamiin liikennehankkeisiin.

Teknopolitiikka (technopolitics) viittaa teknologioiden ja politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen, joka muokkaa sekä yhteiskunnan poliittisia keinoja ja tavoitteita että teknologian materiaalisia ominaisuuksia. Tekniikan historioitsija Gabrielle Hecht määritteli käsitteen osana analyysiaan Ranskan ydinenergiaohjelman ja poliittisen kulttuurin suhteesta. Näennäisesti taloudelliset ja tekniset ratkaisut olennaisesti vaikuttivat poliittisen päätöksentekijöiden mahdollisuuksiin.

Arktisen politiikan kontekstissa teknopolitiikan käsite auttaa analysoimaan arktisuuden, arktisen toimijuuden ja arktisen osaamisen suhdetta Suomen historiassa.

Arktiseksi osaajaksi

Talvisin jäätyvästä Suomenlahdesta ei automaattisesti syntynyt talvimerenkulkua. Suomen talvimerenkulun järjestelmän kehittämiseksi 1880-luvulta alkaen tehdyt julkiset investoinnit eivät olleet luonnonmaantieteestä seuraavia vaihtoehdottomia välttämättömyyksiä.

Sen sijaan merenkulun talviseisokin murtaminen tunnistettiin Suomen vientisuuntautuneen teollisuuden ja nuorten fennomaanien piirissä teknopoliittiseksi välineeksi lisätä taloudellisia yhteyksiä länteen ja vähentää poliittista riippuvuutta idästä.

Nykypäivän Suomessa, jossa valtion jäänmurtajat ovat käytännössä eliminoineet merenkulun kausivaihtelun ja raiteita pitkin pääsee Kiinaan, eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Nykypäivän Suomessa eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Tänä päivänä Suomi ei ole arktinen osaaja siksi, että se sijaitsee pohjoisessa. Arktisen meritekniikan kehitys maassa, jolla II maailmansodan jälkeen ei ollut ylivuotista merijäätä edes polaarialueiden murtajien testaamiseen, perustui kotimaisten tarpeiden sijaan Neuvostoliiton arktisten alueiden kysyntään.

Suomen ja Neuvostoliiton taloudellis-tieteelliseen yhteistyö kokonaisuudessaan voidaan ymmärtää teknopoliittiseksi osaksi maiden välisiä suhteita. Vähitellen pääasiallisesti yksityisten yritysten kehittämästä arktisesta osaamisesta tuli kansakunnan ominaisuus, jota valtion päämiehet mielellään markkinoivat ulkomailla. Se oli teknopoliittinen väline, jolla oli helppo vahvistaa Suomen imagoa maailmalla modernina teollisuusmaana.

Jää ei ole suomalaisille vieras elementti, mutta kilpailukykyisen meritekniikan kehittyminen vaati käytännön kokemuksen lisäksi tieteellistä ja teknologista tutkimusta, tiedonsiirtoa, kansainvälistä yhteistyötä ja kokeilua. Suomi on arktinen osaaja, koska se sijaitsi idän ja lännen välissä ja koska sen julkiset ja yksityiset toimijat ovat onnistuneesti panostaneet talvimerenkulun infrastruktuuriin, tutkimukseen, markkinointiin ja tuotekehitykseen viimeisen 140 vuoden aikana.

Viimeistään 1992 julkaistusta Suomen polaarialueiden ohjelmasta lähtien kaikki jäihin liittyvä tutkimus ja teknologia on pääsääntöisesti käsitetty arktiseksi, vaikka se liittyisikin polaarialueiden jääolosuhteista merkittävästi poikkeavaan Itämereen. ”Arktisuudesta” oli tullut perifeerisyyden sijaan merkki kilpailukyvystä.

Suomalaisen teollisuuden arktinen osaaminen ei ole myötäsyntyinen, vain maantieteellisestä sijainnista johtuva kyvykkyys. Se on kehitettävissä, myös muille kuin arktisille maille.

Arktiseksi maaksi

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta. Napapiiri, joka halkoo Suomen aluetta, ei ole kasvillisuuden tai elinkeinotoiminnan näkökulmasta arktisen raja. Se merkitsee rajaa, jonka pohjoispuolella aurinko ei aina nouse horisontin ylle. Arktisen alueen arktisuus on enemmän sosiaalisesti rakennettu kuin luonnonmaantieteellinen ominaisuus.

Kylmän sodan lopulla Suomella oli strategisia ja taloudellisia intressejä pohjoisilla lähialueilla, mutta ei pääsyä neuvottelupöytiin, joissa arktisuus määriteltiin rantaviivan perusteella. Arkistodokumenttien perusteella keskeinen syy Suomelle kutsua koolle Rovaniemen arktinen ympäristönsuojelukokous 1990-luvun taitteessa ei ollut huoli jääkarhuista vaan siitä, että polaarialueen sisämaavaltiot olivat jäämässä yhteistyön ulkopuolelle.

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta.

Rovaniemen prosessista alkoi kehitys, joka johti Arktisen neuvoston perustamiseen. Arktisen neuvoston jäsenenä koko maa, ei vain alueet Rovaniemestä pohjoiseen, on julistettu arktiseksi.

Arktisuudesta oli tullut Suomelle strateginen etu ja kutsukortti kansainväliseen yhteistyöhön, jossa eturivin paikat on jaettu maantieteellisesti, ei kansantulon tai väkiluvun perusteella.

Menneisyys ja tulevaisuus

Suomen arktista toimintaa perustellaan toistuvasti sillä, että Suomi on arktinen maa ja arktinen osaaja. Kansa, valtio ja yksityinen teollisuus menevät helposti sekaisin. Kenen ehdoilla politiikkaa silloin tehdään, on aiheellinen kysymys.

Historiantutkimuksen näkökulma auttaa hahmottamaan arktisen politiikan nykyisiä haasteita ainakin kahdella tavalla. Ensiksi se osoittaa, kuinka arktisuuden merkitys on muuttunut maantieteestä kansalliseksi kilpailutekijäksi ja miten se valmistaa meitä tulevaisuuteen, jossa arktinen toimijuus ei välttämättä ole sidottu maantieteeseen.

Menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Toiseksi menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Teknologia ja kansainvälinen yhteistyö on ollut Suomelle keino päästä osalliseksi arktisen taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia ja vaikuttaa arktisen uhkien toteutumiseen. Tässä ei ole välttämättä mitään väärää.

Teknologiset ratkaisut, kuten jäämerenrata tai Koillisväylän liikenneyhteydet, ja niiden hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen vaikuttavat olennaisesti siihen, millaisia uhkia tai mahdollisuuksia arktiset alueet tarjoavat. Näitä olisi syytä arvioida mahdollisimman avoimesti.

Avoimuus ja tietoon perustuva päätöksenteko vaatii juhlapuheiden ja taloudellisten selvitysten lisäksi monialaista, pitkiä muutoksia arvioivaa tutkimusta.

Kun laajavaikutteisia strategisia poliittisia linjauksia tai teknologiahankkeita perustellaan vain mielikuvilla tai välttämättömyyksillä, liikutaan heikoilla jäillä.

Saara Matala on teollistumisen historian väitöskirjatutkija Aalto-yliopistosta. Hänen tutkimuksensa käsittelee laivanrakennusteollisuutta kylmän sodan Suomessa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*