Kenen yhteisöt? Kriisit ja muuttuva maailma

Heinäkuussa Venäjän Ufaan kokoontuneet BRICS-, SCO- ja Euraasian talousunionin valtioiden johtajat edustavat puolta maailman väestöstä. Kuva: www.kremlin.ru

Kun tarkastelee parhaillaan menossa olevia kriisejä ja läntisen maailman asennetta niihin, ei voi välttyä ajatukselta, että länsi elää menneessä maailmassa tai itse rakentamassaan sadussa ihanteellisesta maailmasta. Tuossa sadussa se yhä edelleen yrittää pakottaa sadun pahikset elämään oman universaaliksi kuvittelemansa arvomaailman mukaisesti.

Tuon maailman toimintaperiaatteet luotiin Euroopassa 1600-luvulla. Nykyisen kansainvälisen järjestelmän keskeiset hallintainstituutiot rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajien ja silloisten suurvaltojen ehdoilla. Niinpä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpano vastaa hyvin heikosti tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta ja vielä vähemmän rakentumassa olevaa maailmanjärjestystä.

Länsi ei kuitenkaan ole halukas luopumaan asemistaan ja uudistamaan järjestelmän hallintainstituutioita paremmin todellisuutta vastaaviksi.

Lännen ylimielisyys (arrogance of power) tuli hyvin esiin Helsingissä pidetyn ETYJin kokouksessa, jolla juhlistettiin 40 vuotta aiemmin pidettyä ETYK-kokousta Euroopan ja maailman turvallisuuden edistämiseksi. Kokous kuitenkin joutui lännen pakotepolitiikan uhriksi.

Suomi ei EU:n omaksuman linjauksen mukaan voinut päästää maahan Venäjän parlamentaarisen delegaation suurinta osaa, koska siihen kuuluvat henkilöt olivat EU:n matkustuskieltolistalla.

Kokouksen yksi merkittävä aihe oli Ukrainan kriisi ja pyrkimykset sen ratkaisemiseksi rauhanomaisesti. Venäjä on tuon kriisin yksi osapuoli, ja sen sulkeminen keskustelujen ulkopuolelle tuskin edistää kriisin ratkaisua.

Lännen omaksuma pakotepolitiikka edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti. Se on myös edellytys, jotta Venäjä voisi palata kansainvälisen yhteisön jäseneksi.

Tällainen näkökulma ei kuitenkaan toimi enää muuttuvassa maailmassa, missä länsi edustaa vain 12 prosenttia maailmasta eikä tuo loppu 88 prosenttia välttämättä jaa kiistatta lännen näkemystä oikeudenmukaisesta ja legitiimistä kansainvälisestä järjestyksestä.

Eristetty Venäjä?

Lännen tavoitteena Ukrainan kriisissä on ollut Venäjän eristäminen ja sitä kautta sen pakottaminen palaamaan siihen kansainväliseen yhteisöön, jota se pitää legitiiminä. Venäjän eristäminen ei kuitenkaan ole onnistunut.

Näyttää todennäköiseltä, että lännen edustaman järjestyksen rinnalle on rakentumassa vaihtoehtoinen tai rinnakkainen kansainvälinen järjestelmä, mihin kiinnittyvät sellaiset nousevat valtiot, jotka ovat tyytymättömiä lännen kyvyttömyyteen uudistaa vallitsevan järjestyksen hallintainstituutioita.

Heinäkuun alussa Ufassa, Venäjällä kokoontui eri foorumeilla 15 valtion johtajat, jotka edustavat lähes puolta maapallon väestöstä. Tässä valossa Venäjän eristäminen ei näytä kovin onnistuneelta eikä välttämättä edistä Ukrainan kriisin ratkaisua sen paremmin kuin Iraninkaan eristäminen on edesauttanut Lähi-idän kriisien ratkaisua.

Ufassa BRICS-ryhmän maat kokoontuivat seitsemänteen huippukokoukseensa ja Shanghain yhteistyöorganisaation (SCO) johtajat 15. huippukokoukseensa. Lisäksi Venäjän rakentaman Euraasian talousunionin edustajat kokoontuivat Ufassa.

Venäjän kannalta Ufan kokous ei ehkä ollut aivan täydellinen menestys. Yhteisessä julkilausumassa BRICS-maat eivät osoita suoraa tukea Venäjän Ukrainan-politiikalle, mutta toisaalta sitä ei myöskään tuomita. Tosin julkilausuma lievästi paheksuu lännen omaksumaa Venäjän vastaista pakotepolitiikkaa ja asettuu tukemaan Minskin kokouksen tavoitteita Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.

Kiinakaan ei saanut BRICS-yhteisön tukea omalle politiikalleen Etelä-Kiinan meren aluekiistan osalta, joskin julkilausuma tukee kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Venäjän tavoitteena oli rakentaa yhteyksiä kaikkien näiden Ufassa kokoontuneiden instituutioiden välille. Ainakin osittain tuo tavoite toteutuu. Ufan kokouksessa Intian ja Pakistanin täysjäsenyys SCO:ssa otettiin valmisteltavaksi. Niiden jäsenyys järjestössä olisi sen ensimmäinen laajennus.

Samalla Iran hyväksyttiin mahdolliseksi tulevaksi uudeksi jäseneksi. Intian jäsenyys SCO:ssa merkitsee sitä, että BRICSin euraasialaisten jäsenten keskinäinen vuorovaikutus tiivistyy.

Jakaantuva kansainvälinen yhteisö

Ufan kokoukset ja niiden tulokset antavat viitteitä maailman jakaantumisesta uudestaan kahteen blokkiin: suhteellisesti laskeviin ja toisaalta nouseviin valtioihin.

Tätä kahtiajakautumista tukevat BRICS-maiden yhteisen uuden kehityspankin toiminnan käynnistyminen sekä Kiina-vetoisen Aasian infrastruktuuri-investointipankin perustaminen, jotka molemmat luovat Bretton Woods -järjestelmälle vaihtoehtoisia rahoituskanavia kehittyvien maiden käyttöön. Tämä puolestaan heikentää lännen ylivaltaa kansainvälisessä yhteisössä. Toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot menettävät legitimiteettiään siksi, etteivät kykene uudistumaan.

On ehkä perusteltua todeta, että kansainvälinen järjestelmä on jakaantumassa kahtia, koska lännen rakentama poliittinen järjestys on halvaantunut samalla, kun historia kulkee nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Kiinan ja Intian modernisaatio on tapahtunut kymmenissä vuosissa, siinä missä se lännessä vaati parisataa vuotta. Toisin sanoen nousevissa maissa muutos, joka vei lännessä useita sukupolvia, tapahtuu nyt yhden sukupolven aikana.

Samalla nousevat maat ovat palaamassa omille henkisille juurilleen, mikä tekee niiden modernisaatiosta erilaisen suhteessa Euroopan ja Yhdysvaltain modernisaatioon. Kun länsi yhä edelleen näyttää uskovan omaan erinomaisuutensa, se mitä todennäköisimmin irtaantuu muusta maailmasta.

Samalla kun Eurooppa-keskeinen maailma on muuttumassa, on Euroopan unioni ajautunut kuilun reunalle. Euroopan disintegraatio on lähempänä kuin koskaan Rooman sopimuksen jälkeen.

Euroopan unionissa kysymys ei ole niinkään Kreikan kriisistä vaan koko unionin kriisistä. Samalla kysymys on vallan ylimielisyydestä tai siitä, että jotkut uskovat tietävänsä muita paremmin, kuinka ongelma täytyy hoitaa tai miten Kreikan ja laajemminkin välimerellisen Euroopan olisi muututtava samankaltaiseksi kuin pohjoinen Eurooppa.

Itse asiassa tässä kriisissä nousevat esiin vanhat eurooppalaiset jakolinjat: roomalainen ja barbaarinen Eurooppa, katolinen ja protestanttinen Eurooppa. Nyt tuo ei-roomalainen, protestanttinen Eurooppa yrittää pakottaa oman maailmankuvansa roomalaiselle, katoliselle Euroopalle.

Eurooppalainen integraatio ei ole onnistunut yhtenäistämään Eurooppaa kulttuurillisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin, vaan se, että Eurooppa ei ole oppinut ymmärtämään moninaisuutta.

Intialta lainattu iskulause ”unity in diversity” on jäänyt tyhjäksi fraasiksi. Nyt osa eurooppalaisen yhteisön jäsenistä haluaa Kreikan ulos yhteisestä valuutasta ja kenties myös koko yhteisöstä tajuamatta tuollaisen ratkaisun mahdollisia laajempia seuraamuksia, samalla kun Britannia valmistautuu kansanäänestykseen jatkostaan Euroopan unionin jäsenenä.

Kreikan sulkemisella yhteisön ulkopuolelle olisi mitä ilmeisimmin seuraamuksia koko Välimeren alueella, missä ilmenee tyytymättömyyttä unionin kyvyttömyyteen ratkaista erilaisia ongelmia. Sen sijaan, että ongelmat koettaisiin yhteisön ongelmina, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat yksittäisten jäsenmaiden ongelmia. Toisin sanoen ratkaisut siirretään yhteisöltä yksittäisille jäsenille, mikä tuskin edistää yhteisön rakentamista.

Kriisin seurauksena Eurooppa voi jakaantua kahtia, mikä entisestäänkin heikentää Euroopan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä. Samalla väkimäärältään paljon suuremmat Kiina ja Intia nousevat ja instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla ei juurikaan ole sanavaltaa, korvaavat toisen maailmansodan jälkiratkaisuissa syntyneet instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla on tuntuva yliedustus.

Tässä ei välttämättä ole kysymys vastakkainasettelusta vaan siitä, että lännen sokeus muutokselle johtaa painopisteen ja toiminnan liukumiseen vanhoilta uusille instituutioille.

Suomi hukassa

Kun Suomen hallituksen viimeaikaisia ratkaisuja ja linjauksia arvioidaan edellä esitetyssä kehyksessä, näyttää ilmeiseltä, että Suomi kansainvälisenä toimijana on hakoteillä. Se elää edelleen maailmassa, joka on jäämässä historiaan, eikä ole kyennyt asemoitumaan maailmaan, joka on kehkeytymässä.

Sen sijaan, että Suomi on valmis syyllistämään Kreikan vallitsevassa kriisissä, Suomen tulisi omankin edun nimissä tukea Euroopan yhtenäisyyttä, kehitystä kohti liittovaltiota. Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa meillä ei myöskään ole perusteita pullistella sillä, että me osaamme hoitaa asiat paremmin kuin Kreikka – ja kuten edellä on todettu, kysymys ei ole Kreikan, vaan Euroopan unionin ja markkinatalouden kriisistä.

Vanhan Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti Suomen pitäisi nytkin muuttuvassa maailmanjärjestyksessä edistää vuorovaikutusta eikä omaan tai lännen hiekkalaatikkoon linnoittautumista. Tuskin Suomen asemaa vahvistaa se, että Venäjää työnnetään erilleen Euroopasta ja Suomen itärajasta jälleen kerran kahden mahdollisen eri blokin välinen raja. Se tuskin edistää myöskään Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Globalisaatiosta globalisaatioihin

Jos maailma on nyt jakaantumassa uudestaan kahteen blokkiin, ei kysymys ole kylmän sodan paluusta vaan nousevien valtioiden ja hallitsevien valtioiden välisestä ristiriidasta. Tässä suhteessa Fukuyama oli totaalisesti väärässä nostaessaan esiin hegeliläisen ajatuksen historian lopusta.

Toisaalta kysymys ei myöskään ole historian paluusta, vaan nousevien maiden näkökulmasta Japanin Meiji-restauraation aloittamasta ja edelleen jatkuvasta kolonisaation ja Lännen ylivallan purkamisesta tai kansainvälisen järjestyksen demokratisaatiosta.

Maailman mahdollinen jakaantuminen avaa myös uuden näkökulman globalisaation ymmärtämiseen. Länsimaisissa tulkinnoissa globalisaatio on pääsääntöisesti ymmärretty maailman yhdenmukaistumisena, länsimaistumisena ja lännen maailmankuvan universalisoitumisena.

Nousevat maat ja niiden paluu omille juurilleen pakottavat kyseenalaistamaan tämän käsityksen.

Nousevat maat tuskin asettuvat globalisaatiota vastaan, sillä niiden taloudellinen ja mahdollisesti myös poliittinen nousu perustuvat juuri globalisaatiolle. Mutta niiden globalisaatio tulee tapahtumaan niiden omilla ehdoilla, mikä nostaa esiin kysymyksen kahdesta erilaisesta globalisaatiosta ja mahdollisesti niiden välisestä kamppailusta globalisaation sisällöstä.

Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.

Vallan ylimielisyys tuskin on oikea ratkaisu. Päinvastoin se tulee tuottamaan jatkuvasti uusia kriisejä, kunnes mahdolliset uudet hallinnan instituutiot ovat saavuttaneet legitimiteetin todellisen eikä vain lännen mieltämän kansainvälisen yhteisön silmissä. Samalla rauhanomaisen muutoksen edellytyksenä on moniarvoisen maailman hyväksyminen universalismin sijaan.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Pauli Räsänen 20.7.2015 at 09:54

    Hän on kurkistamassa viesinnällisen kuplamme ulkopuolelle,yhdessäkään tv uutisissa ei mainittu Ufan kokouksista mitään. Suurin este kirkaalle nykymaailman havainimiselle on varsinkin balttien traumojen patoutuma ,suhteessa venäjään,siksi etyk epäonnistui ja ennustan sen jäävänkin euroopan liberaalien omaksi keskustelukerhoksi ja ylvästä menneisyyttä ylläpitäväksi kuplaksi. Kehityksen suurimmaksi uhriksi on jäämässä periferisoituva maamme, varsinkin silloin jos ja kun venäjä oikeasti avautuu muulle maailmalle kuin hiipuvalle lännelle ja sen omahyväisille arvoille.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*