Kolbe: Eurooppalaisen porvarin ylistys

Arviot

Arvio: Laura Kolbe: Yläluokka: Olemisen sietämätön vaikeus (Kirjapaja, 2014)

Samoihin aikoihin kun tartun Laura Kolben teokseen Yläluokka: Olemisen sietämätön vaikeus, Messukeskukseen virtaa kasvuyritys- ja teknologiatapahtuma Slushin kävijöitä.

Ajankohta on varsin osuva, sillä Kolbe näkee tietoyhteiskunnan, teknologian kehityksen ja sosiaalisen median nimeen vannovan Slush-sukupolven mahdollisena uutena eliittinä: ”Uusi yläluokka syntyy siellä, missä uusia ajatuksia synnytetään”.

Messukeskuksessa vanha eliitti paiskaa kättä muotoutumassa olevan uuden eliitin kanssa, kun Jorma Ollila ohjeistaa nuorta yleisöä: ”Lue hieman, mutta älä kuitenkaan liikaa tai muuten sinusta tulee akateeminen.” Kolben mukaan suomalaista yläluokkaisuutta ei ole perinteisesti määritellyt money making vaan koulutususko, mutta Messukeskuksessa perinteet saavat kyytiä. Ollila ei puolusta oman aikansa meritokraattista ajatusta koulutuksen tärkeydestä vaan puhuu nuorille heidän kielellään, jossa self-made edustaa korkeinta arvoa.

Kolbe puolestaan haikailee eurooppalaisen porvarillisuuden perään. Hänen ihannoimansa porvaristo oli edustettuna myös vuosisadan vaihteen Helsingissä: ”Tämä Kämpin kansoittanut itsevarma ryhmä tuntui säröttömän puoleensavetävältä. Sillä oli laadukasta makua, huumoria ja rentoutta elämän ja arjen edessä. En voinut olla rakastumatta.” Eurooppalainen porvarillisuus on Kolben mukaan sittemmin murentunut Helsingissä, vaikka muissa eurooppalaisissa pääkaupungeissa – Pariisin kahviloissa, Lontoon klubeissa sekä Rooman, Tukholman ja Berliinin kaduilla – se voi edelleen hyvin.

Kaipuu takaisin eurooppalaiseen porvarilliseen elämäntyyliin on teoksen vallitseva henki. Se on Kolbelle todellista, ansaittua yläluokkaisuutta. Hän avaa kiitettävällä tavalla omaa suhtautumistaan aiheeseen niin luokkataustansa kuin moraalisten ja esteettisten mieltymystensä osalta. Näin mahdoton pyrkimys asettua aiheen ulkopuolelle ja kuvailla sitä neutraalisti – mihin historioitsijat joskus sortuvat – ei muodostu ongelmaksi. Kirjaa on varsin viihdyttävää lukea, koska Kolbe heittäytyy rohkeasti mukaan koko persoonallaan.

Kolbe voisi kuitenkin vielä vahvemmin tuoda esiin, että kirja ei pelkästään kuvaile ja analysoi vaan myös luo yläluokkaisuuden rajoja. Useassa kohdassa käy esimerkiksi selväksi, että Kolbelle todellinen yläluokkaisuus on helsinkiläistä. Ajoittain rajanveto pääkaupungin ja muun maan välillä on varsin härskiä.

Kolbe kertoo Helsingin kaupunginhallituksen muutaman vuoden takaisesta opintomatkasta Pohjois-Suomeen. Vierailu oli hänen mukaan ”paikallisille tietenkin iso asia”, mutta rennolla tuulella olleita, rentoihin kesäasuihin pukeutuneita ”reippaita stadilaisia” olikin vastassa pukukoodia ymmärtämättömät rahvaat: ”paikalliset tekivät kuten kunnon hallintoalamaiset tapaavat vastaavissa tilanteissa tehdä: he saapuivat arvokkaasti tummissa puvuissa ja suuret kunniamerkit rinnassa.” Nämä ”paikalliset”, joiden asema, koulutustaso, asuinpaikka tai varallisuus eivät ole kirjan muusta linjasta poiketen mainitsemisen arvoisia, rajataan reippaalla otteella eliitin ulkopuolelle.

Kolbe myös puhuu älykköpiirien Suomi-inhosta, jota hän eräilläkin ”paremman väen illallisilla” yritti parhaansa mukaan kääntää puheeksi isänmaan hyvistä puolista. Yhteisymmärrystä ei kuitenkaan löytynyt. Koulutetun eliitin, kriittisen älymystön ja henkisen yläluokan kriittinen suhtautuminen Suomeen on juurtunut syvään. Tämä näkyy aika ajoin myös Kolben kirjoituksessa, vaikka hän pyrkii asemoimaan itsensä isänmaan puolustajaksi.

Amsterdamissa asuessaan hän järjesti muiden vanhempien kanssa omien sanojensa mukaan hauskoja viini- ja juustojuhlia avoimessa, vuorovaikutteisessa ja lasten kasvatusta tukevassa sekä tunnelmaltaan leppoisassa koulussa. Isänmaan ilottomuus, jäykkyys ja sääntöjen poikkeukseton noudattaminen iskivät vasten kasvoja, kun Kolbe Suomeen palattuaan ehdotti ”innostuneena alankomaalaisittain” epämuodollista viini-iltaa koululla: ”Kokoushuoneeseen laskeutui syvä ja kiusallinen hiljaisuus, jonka rehtori katkaisi napakasti: ’Koulun tiloissa ei tarjoilla alkoholia!’” Alankomaalaisten keveä habitus oli sittenkin lähempänä Kolben ihannoimaa eurooppalaista porvarillisuutta. Rento stadilaisuus oli tiessään.

Kirja tarjoaa kiinnostavia pohdintoja yläluokkaisuuden historiasta, olemuksesta ja tulevaisuudesta. Niiden kautta pystyy peilaamaan arvomaailmojen ja moraalikäsitysten muuttumista. Suomessa hätkähdyttävin kehityskulku on ollut koulutususkon asteittainen murentuminen ja suoranainen akateemisuuden alasajo. Kolbe tekee parhaansa puolustaakseen lukemista, mutta uusi arvomaailma on jo levittäytynyt Messukeskusta laajemmalle.

Kolbe ei lopulta vastaa esittämäänsä kysymykseen siitä, mitä yläluokka on. Teos kertoo paremminkin siitä, mitä sen pitäisi olla.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*