Krimin kriisin ongelmalliset Georgia-analogiat

Kuva: Mikko Palonkorpi
Lukuaika: 6 min. 

Ukrainan kriisille on haettu selityksiä Georgian ja Venäjän välisestä vuoden 2008 sodasta. Ukrainan ja Georgian tapahtumien välillä on kuitenkin vähän todellisia yhtäläisyyksiä. Siinä missä Venäjän sotilaalliset toimet Georgiassa olivat tiettyyn pisteeseen ymmärrettäviä, Ukraina ei ole syyllistynyt mihinkään vastaavaan. Tämä tekee Venäjän toiminnan ymmärtämisestä vaikeaa, Mikko Palonkorpi kirjoittaa.

Ukrainan kriisi eskaloitui nopeasti sodan partaalle maaliskuun alussa 2014, kun Venäjän asevoimiin kuuluviksi arvioidut joukot ottivat haltuunsa Ukrainalle kuuluvia alueita Krimin niemimaalla. Tätä edelsi Maidanin aukion mielenosoittajien voitto Ukrainan venäjämielisestä presidentistä Viktor Janukovitshista, joka erotettiin virastaan Ukrainan parlamentin päätöksellä. Mielenosoittajien ja presidentin välisen verisen voimainkoitoksen lopputuloksena Janukovitsh joutui lopulta pakenemaan Venäjälle.

Viimeaikaisessa Ukraina-keskustelussa ja Krimin kriisin uutisoinnissa sekä tutkijat että toimittajat ovat nähneet Venäjän retoriikassa ja toimissa analogian Georgian ja Venäjän viisipäiväiseen sotaan elokuussa 2008. Olli Kivinen nosti Helsingin Sanomissa 4. maaliskuuta 2014 julkaistussa kolumnissa esiin seikan, joka useissa analyyseissa on unohtunut: ”Ukrainan ja Georgian välinen ero on selvä”.

Tietyistä samankaltaisuuksistaan huolimatta näiden kahden kriisin sisä- ja ulkopoliittiset kontekstit ovat lähemmin tarkasteltuna hyvin erilaiset. Erilaiset ovat myös tavat, joilla Georgia ja Ukraina toimivat konfliktitilanteessa. Viiden päivän sota alkoi Georgian hyökkäyksellä Etelä-Ossetiaan, mihin Venäjä vastasi sotilaallisesti. Ukrainassa Venäjän toimet alkoivat yksipuolisesti ilman ukrainalaista provokaatiota.

Se, että Venäjä käyttää Krimin intervention yhteydessä samankaltaista omien kansalaistensa suojelemisen retoriikkaa kuin ”viiden päivän sodassa” vuonna 2008, ei tarkoita sitä, että Georgia-esimerkeissä olisi muita samankaltaisuuksia. Päinvastoin, erot kriisien välillä ovat huomattavasti suuremmat kuin yhtäläisyydet. Ukraina-keskustelussa Georgia-analogia on ongelmallinen useasta syystä.

Viittä vaille passikolonna

Monet Ukraina-keskusteluun osallistuneet ovat tehneet Georgia-analogiasta johtopäätöksen, että Venäjällä oli toimintasabluuna, jota se kokeili ensin viiden päivän sodassa Georgiaa vastaan, ja jota se monistaa nyt Krimillä. Samankaltaisuus jää kuitenkin yhtäläisyyksiin Venäjän käyttämissä retorisissa keinoissa, erityisesti Venäjän tapaan esittää toimillensa oikeutus.

Georgian sodan aikana Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev ja pääministeri Vladimir Putin julistivat Venäjän suojelevan kansalaisiaan Etelä-Ossetiassa ja ehkäisevän heihin kohdistuvaa väitettyä kansanmurhaa. Venäjä yritti piirtää kuvan Etelä-Ossetian sotilasoperaatiosta humanitaarisena interventiona ja rauhaan pakottamisena.

Kuitenkin jo aikaisemmin – viimeistään Beslanin koulukaappauksen jälkeen vuonna 2004 – Venäjä oli lanseerannut Yhdysvaltain esimerkkiä imitoivan ennaltaehkäisevän iskun opin. Venäjän asevoimien komentaja Juri Balujevski ilmoitti vuonna 2004, että Venäjän armeijalla olisi oikeus suorittaa ennaltaehkäiseviä iskuja missä tahansa maailmassa. Iskuilla viitattiin tuolloin terrorismin vastaisiin operaatioihin ulkomailla. Prosessi kulminoitui Georgian sodan päättymisen jälkeen. Syksyllä 2009 Venäjän duuma hyväksyi lain, jonka nojalla maan armeijaa voidaan käyttää sen rajojen ulkopuolella paitsi Venäjän kansalaisten tai sotilaiden suojelemiseen, myös tilanteissa, joissa ystävälliset suhteet Venäjään omaava valtio tarvitsee Venäjän asevoimien apua puolustuksessaan.

Venäjä käytti viiden päivän sodan aikaisessa retoriikassaan omien kansalaistensa suojelemista yhtenä sotilaallisen väliintulonsa perusteluista.  Tässä auttoi se seikka, että vuonna 2002 uudistetun Venäjän kansalaisuuslain nojalla Georgialle kuuluvien Etelä-Ossetian ja Abhasian alueiden asukkaat olivat usean vuoden ajan voineet hankkia Venäjän passeja. Venäjän passien myöntäminen toisen valtion alueella, toisen valtion kansalaisille ilman kyseisen valtion suostumusta loukkasi kuitenkin jo lähtökohtaisesti Georgian suvereniteettia ja oli siten sekaantumista Georgian sisäisiin asioihin.

Analogiahakuisuus tiedonsiirron vääristäjänä Ukrainan kriisissä?

Georgian sodan ja Ukrainan kriisin analogialla on viisi keskeistä heikkoutta.

Ensinnäkin Georgian joukot aloittivat viiden päivän sodan 7. elokuuta 2008 tulittamalla tykistöllä ja raskailla raketinheittimillä summittaisesti Etelä-Ossetian Tskhinvalia sekä hyökkäämällä maavoimin Etelä-Ossetian puolelle tarkoituksenaan ”palauttaa perustuslaillinen järjestys koko (Etelä-Ossetian) alueelle”, kuten Georgian rauhanturvajoukkojen komentaja Mamuka Kurashvili operaation tavoitetta tuolloin kuvaili. Kurashvilin tarkoituksena oli ilmeisesti mukailla Boris Jeltsinin vuonna 1994 antamaa määräystä, joka sysäsi liikkeelle ensimmäisen Tshetshenian sodan.

Toiseksi, sodan alkuvaiheessa Georgian tulituksen kohteiksi joutui myös Tshinkvaliin sijoitettu Venäjän rauhanturvaajapataljoona, joka kärsi tappioita.

Kolmanneksi, Georgia oli elokuun alkupäivinä 2008 keskittänyt huomattavan määrän joukkoja ja kalustoa Etelä-Ossetian rajan läheisyyteen.

Neljänneksi, sotaa edeltäneen vuoden aikana Saakashvilin hallinto käytti kovenevaa retoriikkaa, jossa se varoitteli Georgian kärsivällisyyden olevan loppumassa konfliktien ratkaisun suhteen.

Viidenneksi, Georgian sotilasmenot moninkertaistuivat vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeisinä vuosina, ja Georgian sotilaat keskittyivät harjoittelemaan lähinnä hyökkäyssodankäyntiä.

Georgia-analogia ontuu Krimin kriisissä pahasti, koska Ukraina ei ole syyllistynyt mihinkään näistä viidestä.

Verrattaessa Georgian sotaa Ukrainan kriisiin on toissijaista, oliko Venäjällä tuolloin ennalta laadittu suunnitelma Etelä-Ossetian miehittämiseksi. Tilanne olisi toinen ainoastaan mikäli pystyttäisiin yksiselitteisesti näyttämään toteen, että venäläisiä joukkoja oli siirtynyt Etelä-Ossetian puolelle ennen Georgian ensilaukauksia. Tätä kirjoittaessa Ukrainan asevoimat eivät ole avanneet tulta ”itsepuolustusjoukkoja” tai Venäjän kansalaisia vastaan Krimin niemimaalla tai muualla Ukrainassa.

Uusi konflikti Itä-Euroopan geopoliittiseen pakastimeen?

Georgian kontekstissa Abhaasia ja Etelä-Ossetia olivat vuonna 2008 ja ovat yhä toistakymmentä vuotta vanhoja ”pitkittyneitä” tai ”jäätyneitä” konflikteja. Krimille puolestaan ollaan tietoisesti luomassa uusi, separatistinen ja kaikella todennäköisyydellä pitkittyvä konflikti edellä mainittujen Abhasian ja Etelä-Ossetian, sekä Vuoristo-Karabakhin ja Transnistrian rinnalle.

Ottaen huomioon kuinka vaikeita jo olemassa olevien pitkittyneiden konfliktien ratkaisuyritykset ovat olleet, on vaikea käsittää sitä logiikkaa, joka Venäjän toimia ohjaa: Venäjän federaatio on multietninen, ja separatismipotentiaalia on myös muissa kuin edelleen kuohuvissa Pohjois-Kaukasian tasavalloissa. Ehkä Venäjän motiivina on Ukrainan Nato-jäsenyyden estäminen pitkälle tulevaisuuteen uuden alueellisen konfliktin avulla?

Jos Georgia-analogiaa kuitenkin halutaan soveltaa Krimin kontekstissa, samalla on tarkasteltava myös elokuun 2008 sotaan oleellisesti taustatekijänä kuulunutta Kosovon kriisiä. Pakottaako Venäjä Ukrainan polvilleen aseylivoimaa käyttämällä, kuten Nato pakotti Serbian Kosovon sodassa? Onko Kosovo ennakkotapaus, jota sovelletaan lopulta myös Krimin oikeudellisesta asemasta päätettäessä?

Jos tämä haluttaisiin sisällyttää Georgia-analogiaan, pitäisi Krimin aluehallinnon julistautua kansanäänestyksen jälkeen itsenäiseksi, ja Venäjän tulisi tunnustaa itsenäisyys. Olisi kuitenkin vaikea kuvitella Venäjän saavan muita valtioita tunnustamaan Krimin itsenäisyyden kuin saman kourallisen pikkuvaltioita, jotka ovat tunnustaneet Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden. Niidenkin tunnustukset on tehty lähinnä Venäjän talousavun houkuttelemina.

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua (Ukraina-remix)

Entä analogia, jossa Ukrainan nykyistä kriisiä verrattaisiin laajempaan Georgian ruusuvallankumouksesta 2003 alkaneeseen kehitykseen? Siinä Georgian ulkopoliittinen kurssi käännettiin yksinomaan kohti länttä, Georgia haki jäsenyyttä sotilasliitto Natossa sekä läheisempää yhteistyötä EU:n kanssa, mutta ajautui lopulta sotaan Venäjän kanssa ilman, että Nato tai länsimaat tulivat sen avuksi.

Tällöin unohtuu Ukrainan oma vuoden 2004 oranssi vallankumous, joka toteutui Georgian ruusuvallankumouksen jälkeen. Analogia olisi osuvampi, jos Venäjä olisi puuttunut Georgian tilanteeseen heti ruusuvallankumouksen (tai Ukrainan oranssin vallankumouksen) jälkeen. Mutta näinhän se ei tehnyt, vaan pikemminkin päinvastoin. Venäjä vetäytyi Georgian alueella sijainneista tukikohdistaan Istanbulin sopimuksen mukaisesti vuonna 2007, luoden tosin samalla sotilaallisen tyhjiön yhdelle Etelä-Kaukasian räjähdysherkimmistä alueista.

Oranssin vallankumouksen jälkeen valtaan nousseen Viktor Jushenkon Ukrainalla ja Mihail Saakashvilin Georgialla oli toki tiettyjä yhtäläisyyksiä. Molemmat maat ovat jäseniä aikoinaan Venäjän vastapainoksi perustetussa GUAM/GUUAM -järjestössä, joka koostui valikoidusta joukosta Venäjän ympärysvaltoja entisen Neuvostoliiton alueella (Georgia, Ukraina, Uzbekistan, Azerbaidzhan ja Moldova). GUAM (ilman Uzbekistania) ei kuitenkaan ole ollut keskustelukerhoa kummempi organisaatio.

Lisäksi sekä Georgia että Ukraina ovat mukana Baltian maiden, Moldovan, Romanian sekä muutaman muun maan kanssa vieläkin löyhemmässä Demokraattisen valinnan yhteisö -maaliitossa (engl. Commonwealth of Democratic Choice, ven. Содружество демократического выбора), jota oli ehkä kaavailtu jonkinlaiseksi Naton odotushuoneeksi ja jonka nimessä tölvitään Venäjä-johtoisen Itsenäisten valtioiden yhteisön englanninkielistä nimeä Commonwealth of Independent States (CIS).

Sekä Saakashvilin Georgia että Jushenkon Ukraina hakivat sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Nato-maat lupasivatkin Bukarestin huippukokouksessa 2008 Georgialle ja Ukrainalle Nato-jäsenyyden, kuitenkin ilman jäsenyyteen valmistelevaa MAP-ohjelmaa tai selkeää aikataulua puolustusliiton täysjäseneksi hyväksymisestä. Sittemmin Janukovitshin valtakaudella Ukrainan ja Georgian Nato-tiet erkanivat, kun Janukovitsh pisti vuonna 2010 jäihin Ukrainan Nato-jäsenyyden tavoittelun.

Entä millaista palkitsemispolitiikkaa länsi on harjoittanut Georgian sodan jälkeen? Käytännössä Saakashvilin hallinto palkittiin syksyllä 2008 uuden eurooppalaisen sodan aloittamisesta lähes viiden miljardin dollarin jälleenrakennus- ja avustuspaketilla. Vähättelemättä avuntarvetta Georgiassa sodan jälkeen, missä edelleen on vaikea maansisäisten pakolaisten ongelma, lännen apumiljardeilla ostettiin samalla Saakashvilin hallinnolle lisäaikaa vallankahvassa. Tämä on jyrkästi ristiriidassa entisen Jugoslavian maiden johtajien kohtaloihin, joista moni istuu Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa vastaamassa teoistaan. Nämäkään yksityiskohdat ovat tuskin jääneet Putinin hallinnolta huomaamatta sen ennakoidessa nykyisen Krimin konfliktin eskaloimisen seurauksia.

Analogy is What States Make of It

Ukrainan kriisiä koskevassa diskurssissa on noussut esiin väittämä, että Venäjä kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi länsimaiden taholta ja ettei sen näkemyksiä ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää lännessä. Osittain tämä varmasti pitää paikkansa. Kuitenkin esimerkiksi ns. toisessa Tshetshenian sodassa 1999 Venäjän sotatoimien perusteluille löytyi kriitikkojen ohella lännessä myös ymmärtäjiä.

Vaikka lopullista totuutta Buinakskin, Moskovan ja Volgogradin kerrostaloräjäytysten tekijöistä tai tilaajista ei saataisi ikinä selville, on kuitenkin kiistatonta, että tshetsheenikenttäkomentaja Shamil Basajevin joukkioiden iskut silloin de facto -itsenäisen Tshetshenian alueelta naapuritasavalta Dagestaniin olivat eräs merkittävä syy toisen Tshetshenian sodan syttymiselle. Samoin yllä käsitellyistä syistä johtuen Venäjän toimet Georgian sodassa olivat tiettyyn pisteeseen saakka ymmärrettäviä. Sen sijaan tämänhetkisessä Ukrainan tilanteessa ja Krimin kriisissä on helpompaa siteerata venäläisrunoilija Tjutshevia ja todeta, että ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”.

Analogiapolitiikan vaarat

On tärkeää kysyä, miksi kahden erilaisen tapauksen yhdistäminen analogioiden kautta voi olla haitallista tai jopa vaarallista. Analogiat ovat kuin rikkinäinen puhelin. Viesti välittyy perille, mutta siitä puuttuu jotain olennaista tai siihen on lisätty jotain siihen alun perin kuulumatonta.

Kaukasian alueen tuhansia vuosia pitkä historia on ollut aivan erityisen otollista maaperään historiallisten analogioiden väärinkäytölle. Lähes kaikki alueen valtiot tai muut toimijat ovat voineet historiaa valikoidusti käyttäen perustella toimiensa oikeutusta.

Analogioissa piilee kuitenkin riski, että niiden muodostaminen sellaisten konfliktien välille, jotka ovat tapahtuneet eri maantieteellisessä, poliittisessa tai ajallisessa kontekstissa, pakottaa valikoimaan konflikteista enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti yksityiskohtia, jotka palvelevat poliittisia päämääriä. Mediasodankäynnin aikakaudella varsinaisen akuutin kriisin tiedotuksen taustalla käydäänkin usein analogioiden hegemoniakamppailua.

Analogioilla on myös oma ironiansa. Ukrainan kriisin keskellä on hyvä muistaa, että presidentti Putinin johtama valtio sai sekin alkunsa prosessissa, jossa Boris Jeltsin nousi panssarivaunun päälle vanhaan hallintoon kyllästyneiden mielenosoittajien hurratessa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*