Kuka on saamelainen? Alkuperäiskansan määrittelyn paradoksit

Saamelaisperhe perinteisissä asuissaan 1900-luvun alussa. Kuva: Wikimedia Commons
Lukuaika: 5 min. 

Kun alkuperäiskansan kategoriasta on tullut houkutteleva johtuen siihen liittyvistä oletetuista oikeuksista, on osalle Pohjois-Suomen paikallisväestöstä tullut tarve kuulua perinteisesti Suomessa jäsennettyyn alkuperäiskansaan eli saamelaisiin. Tämä on tarkoittanut, että päästäkseen osaksi alkuperäiskansaoikeuksia, on henkilön osoitettava kuulumisensa saamelaisuuteen ja siten päästävä saamelaisen ryhmän jäseneksi. Kun saamelaisina tunnistetuksi tuleminen ei kuitenkaan ole onnistunut, on pyritty sekä kiistämään saamelaisen ryhmän olemassaolon perustat että rakentamaan uusia etnisiä ryhmäkategorioita, joiden on väitetty olevan todellisia ryhmiä, Jarno Valkonen, Sanna Valkonen ja Timo Koivurova kirjoittavat.

Suomen valtion toimet keskeisen alkuperäiskansojen oikeuksia turvaavan kansainvälisen sopimuksen, eli Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimuksen nro 169, ratifioimiseksi ovat synnyttäneet kärjekkään poliittisen konfliktin, joka kulminoituu alkuperäiskansan määrittelyn problemaattisuuteen. Suomessa saamelaisen alkuperäiskansan kulttuuri-itsehallinnon perustava laki saamelaiskäräjistä (1995/974) tuli voimaan lähes 20 vuotta sitten. Saamelaiskäräjälain saamelaisen määritelmään ja myös saamelaiskäräjien toimintaan on alusta lähtien kohdistunut voimakasta paikallista kritiikkiä. Saamelaisella tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen:

1.         että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenä; tai

2.         että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä-, tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka

3.         että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. (Laki saamelaiskäräjistä 1995/974.)

Saamelaisten näkökulmasta määritelmän toinen momentti, niin sanottu lappalaispykälä, joka hakee saamelaisuutta historiallisista verokirjoista, ei määritä etnistä saamelaista. Se ei siis vastaa saamelaisen ryhmän perinteistä ymmärrystä siitä, ketkä ovat saamelaisia. Toisaalta juuri lappalaispykälä on antanut mahdollisuuden aiemmin saamelaisen ryhmän näkökulmasta suomalaiseksi ymmärretylle paikallisväestölle rakentaa omanlaistaan alkuperäiskansaidentiteettiä tai alkuperäiskansaisuutta.

Pohjois-Suomessa onkin syntynyt saamelaisuutta ja alkuperäiskansaisuutta rakentamaan, määrittelemään ja haastamaan pyrkiviä, osin toisiinsa kiinnittyviä ja sulautuvia etnopoliittisia liikkeitä. Tällaisia ovat niin kutsuttu (uus)lappalaisliike erilaisine järjestäytymisen muotoineen sekä tuoreempana niin sanottujen statuksettomien saamelaisten järjestäytyminen. Suomen saamelaisten virallinen edustaja saamelaiskäräjät on taas pitänyt tiukkaa, joskus mielivaltaiseltakin näyttävää linjaa, kuka hyväksytään saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ja näin saamelaisen ryhmän jäseneksi. Perusteluna tälle on ennen muuta se, että alkuperäiskansakysymyksen politisoituminen uhkaa saamelaisten itsemääräämisoikeutta ja hallintoa, mikä voi johtaa saamelaisten sulauttamiseen valtaväestöön. Näin on kehkeytynyt ainakin näennäisesti etnopoliittinen konflikti kahden tai useamman etnisen ryhmän välille, joka kulminoituu siihen, kuka tai mikä voi edustaa ILO169-sopimuksen mukaista saamelaista ryhmää, siis alkuperäiskansaa, ja miten tämä asia pitää todentaa ja ymmärtää.

Väitämme, että ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytynyt etnopoliittinen konflikti Suomessa selittyy yhdeltä osin ryhmäkeskeisen ajattelun eli groupismin ongelmilla ja seurauksilla. Alkuperäiskansojen oikeudellisesta asemasta keskusteltaessa, sitä tutkittaessa ja siitä päätettäessä ei ole toista niin keskeistä käsitettä kuin ryhmä. Jotta alkuperäiskansoille voidaan myöntää esimerkiksi kansainvälisellä sopimuksella erityisiä ryhmäoikeuksia, täytyy näiden oikeuksien subjektit pystyä määrittelemään. Alkuperäiskansan täytyy siis tällä tavalla ajatellen olla tietynlainen, objektiivisin kriteerein määriteltävissä oleva ryhmä. Ryhmä on siten se subjekti, jonka oikeuksia sopimus säätelee.

Ryhmien kautta ajattelu ilmenee alkuperäiskansaoikeuksissa sekä siitä käytävässä keskustelussa, politiikassa ja tutkimuksessa siten, että ryhmä otetaan usein täysin ongelmattomana, itsestään selvänä ja annettuna asiana, jota ei tarvitse mitenkään erityisesti purkaa tai perustella. Vaikka ryhmä itsessään on ongelmallinen käsite, se on merkittävässä asemassa vähemmistöoikeuksien toteutumisessa, ja tähän ongelmaan palautuu myös ILO169-sopimuksen subjektiuden ympärille kietoutunut konfliktoitunut tilanne Suomessa.

Suomen alkuperäiskansakonfliktilla on pitkä historia, joka alun perin näyttäytyi lähinnä saamelaisen ryhmän oikeuksia koskevana kiistakysymyksenä. Konflikti kärjistyi 1990-luvulla, kun Suomessa alettiin valmistella lakiehdotusta, joka mahdollistaisi ILO169-sopimuksen ratifioinnin Suomessa. Konfliktin kärjistymiseen on ollut vaikuttamassa se, että lakiehdotus herätti aikaisemmin suomalaiseksi paikallisväestöksi luokitellut ihmiset toimimaan ja puhumaan itsestään etnisinä ryhminä, joiden oikeuksista alkuperäiskansasopimuksessa olisi kyse. Näin on muodostunut joukko uusia etnisiä kategorioita saamelaisen kategorian rinnalle eli lappalaisen, statuksettoman saamelaisen ja metsäsaamelaisen kategoriat.

Kyseenalaista kuitenkin on, ovatko nämä ”ryhmät” ristiriidan päätekijöitä ja ovatko nämä kategoriat ylipäätään nyt tai koskaan olleet yhteenkuuluvuutta tuntevia yhteisöjä. Suomen ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytyneelle konfliktille on kuitenkin ominaista, että puhe pyrkii kääntymään kategorioista ryhmiin. Voidaan esimerkiksi esittää, että lappalaisten, statuksettomien saamelaisten tai metsäsaamelaisten tulisi saada edustus ryhminä saamelaiskäräjien vaalilautakuntaan Siksi onkin tärkeää tarkastella, kuinka kategorioiden nimeämiin ”ryhmiin” pyritään tuottamaan ryhmämuotoisuutta. Se, miten alkuperäisyys ymmärretään, on merkityksellinen tekijä. Konfliktissa ryhmämuotoisuutta pyritään tuottamaan kategorioiden sisälle määrittelemällä alkuperäisyys kolmella tavalla eli tulkitsemalla polveutuminen, alueellisuus ja identifikaatio vaihtelevin tavoin.

ILO169-sopimuksen ratifioimisen ympärille kehkeytynyt etnopoliittinen konflikti Suomessa juontuu ryhmän ja kategorian samaistamisesta toisiinsa. Keskustelussa alkuperäiskansaisuudesta pidetään itsestään selvinä konfliktin osapuolina rajattuja ryhmiä, joilla nähdään olevan yhteinen tahto, tavoite ja päämäärä. Analyysimme kuitenkin osoittaa, ettei alkuperäiskansaisuus ole etnokulttuurinen, objektiivisesti olemassa oleva tosiasia vaan kehystävä näkemys ja poliittinen vaatimus. Kun alkuperäiskansan kategoriasta on tullut houkutteleva johtuen siihen liittyvistä oletetuista oikeuksista, on osalle Pohjois-Suomen paikallisväestöstä tullut tarve kuulua perinteisesti Suomessa jäsennettyyn alkuperäiskansaan eli saamelaisiin.

Tämä on tarkoittanut, että päästäkseen osaksi alkuperäiskansaoikeuksia, on henkilön osoitettava kuulumisensa saamelaisuuteen ja siten päästävä saamelaisen ryhmän jäseneksi. Kun identifikaatio saamelaiseksi ei kuitenkaan ole onnistunut, on sekä kiistetty saamelaisen ryhmän olemassaolon perustat että rakennettu uusia etnisiä ryhmäkategorioita, joiden on väitetty olevan ryhmiä sen todellisessa merkityksessä.

Lappalaisuus, metsäsaamelaisuus ja statukseton saamelaisuus ovat ryhmäkategorioita, joiden kautta etnopoliittiset yrittäjät kokevat osallisuuttaan ja esittävät vaatimuksiaan suhteessa saamelaisuuteen ja/tai ILO169-sopimuksen määrittämään alkuperäiskansaan. Näille ryhmäkategorioille löytyy perusteet, kun alkuperäiskansan määritelmää tulkitaan kansallisissa yhteyksissä. Kuitenkaan nämä perustelut eli polveutuminen, alueellisuus tai identifikaatio eivät sinällään riitä osoittamaan, että kategoriat kuvaisivat tässä päivässä läsnä olevia etnisiä ryhmiä, joista ILO169-sopimuksen tarkoittama Suomen alkuperäiskansaisuus rakentuu.

Alkuperäisväestö ei ole sama kuin alkuperäiskansa. Alkuperäiskansan kategoria kuitenkin mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan alkuperäiskansan muodostaa kyseisen valtion alueella asuva väestönosa, jolla on osoittaa pitkäkestoinen suhde maahan ja jonka viranomaiset ovat luokitelleet eri syistä lappalaisiksi. Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen, sillä polveutuminen tekee alkuperäiskansalaisuudesta ikään kuin ”perittyä”, eikä se sisällä erityisiä vaatimuksia kulttuurisesta olemisesta. Näin alkuperäiskansalaisuus lähentelee merkityksiltään rotua.

Saamelaiset on taas perinteisesti ja virallisesti totuttu näkemään ylirajaisena etnisenä ryhmänä, jolla on vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Vaikka useissa yhteyksissä on todettu, kuten Veli-Pekka Lehtola kirjoittaa, että ”saamelaisten kulttuuria ja historiaa koskevista yleistyksistä harhaanjohtavimpia on nähdä heidät yhtenäisenä väestönä ja kulttuurimuotona” (Lehtola 2012, 446), on saamelaisten rajat ylittävä solidaarisuus ja yhteenkuuluvuus mahdollistanut saamelaisten poliittisen organisoitumisen omana kansana, jolla on omat kansalliset symbolit ja instituutiot. Uudet ryhmäkategoriat eivät riitä tätä asiantilaa purkamaan, mutta nostavat toki esille kysymyksiä, kuinka saamelainen ryhmä säilyttäisi perinteisen moninaisuutensa, eikä sulkeutuisi rajatuksi ja rajoiltaan tiukasti vartioiduksi ryhmäksi.

Emme väitä, etteivätkö uudet ryhmäkategoriat voisi sisältää jonkinasteista ryhmäisyyttä tai etteivätkö ne jatkossa voisi johtaa yhden tai useamman etnisen ryhmän muodostumiseen. Sen sijaan katsomme, että ryhmäkeskeisyyden purkaminen on välttämätöntä, sillä vasta näin voidaan nähdä, millaisia intressejä, vaatimuksia ja tarpeita konfliktin osapuolilla on. Vaatimusten pukeminen etnisyyden kaapuun on tapa, jolla etnopoliittiset yrittäjät pyrkivät saamaan vaateilleen poliittista painoarvoa, eikä heitä siitä pidä syyttää.

Jarno Valkonen, YTT, dosentti, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto

Sanna Valkonen, YTT, apulaisprofessori, Lapin yliopisto

Timo Koivurova, OTT, tutkimusprofessori, Lapin yliopisto

Viitteet

Lehtola, Veli-Pekka. 2012. Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953. Helsinki: SKS.

Kirjoitus perustuu Jarno Valkosen, Sanna Valkosen ja Timo Koivurovan artikkeliin ”Groupismi alkuperäiskansan määrittelyssä: tapaustutkimus Suomen alkuperäiskansakonfliktista”, Politiikka, 3/2014.

 

 

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*