Kuvien jakamisen politiikka Pariisin iskujen jälkeen

Imgur on ”visuaalisen tarinankerronnan yhteisö”, jossa on päivittäin miljoonia käyttäjiä ja kuukausittain jopa 60 miljardia katselukertaa.

Pariisin terrori-iskujen jälkeiset reaktiot näkyivät myös kuvanjakopalvelu Imgurissa, joka täyttyi käyttäjiensä tuottamasta visuaalisesta politiikasta. Kuvat tarjoavat politiikkavaihtoehtoja ja niiden jakaminen on yksi kanava myötätunnon osoittamiseen, joka purkautuu näiden vaihtoehtojen kautta.

Jakamista

Ei ole kauaa siitä, kun Aylan Kurdin kuvan jakaminen sai miettimään visuaalisen politiikan merkitystä ja eettisyyttä sosiaalisen median ajassa. Palaan yhä uudelleen tutkija Swati Parasharin tekstiin, jossa hän huomauttaa taipumuksesta jakaa tarinoita, kuvia ja kommentteja osin omasta, ei toisen, tarpeesta käsin.

Parashar kehottaa kuuntelemaan tarinoita ja hiljentymään niiden äärelle. Minulle tämä kysymys on tärkeä, sillä jaan toisten tarinoita musiikin kautta, mikä on tutkijan näkökulmasta haastava lähestymistapa tieteelliseen tarinankerrontaan. Yhtä aikaa musiikin kautta jakaminen antaa tilaa tunteille mutta samalla tulkinnalliset vapaudet hiljentävät niitä ääniä, joita haluan jakaa.

Olenkin kiinnittänyt yhä enemmän huomiota siihen, kuinka ihmisten kokemukset jäävät asiantuntija-analyysien, mediamyllyn ja sosiaalisen median solidaarisuuden osoitusten alle.

Kertomisen ja jakamisen eettisyys on vaikea kysymys ja aiheellinen, koska jakamalla luodaan poliittisten mahdollisuuksien horisonttia. Pariisin tragedialle halutaan vastaus, me kaikki haluamme, koska tunnemme olevamme taitekohdassa. Jotain on murtunut, mennyt rikki, muuttunut – hämmennyksen, ihmetyksen, järkytyksen ja pahan olon täytyy johtaa johonkin.

Jakamisen politiikka tarttuu suoraan tähän: sosiaalisessa mediassa jaetaan vaihtoehtoja ja toimintamalleja jakamalla kertomuksia ja kuvia.

Johanna Vuorelma kirjoitti aikaisemmin tällä viikolla myötätunnon epäsymmetrisyydestä ja Noora Kotilainen viittaa myötätunnon kehollisuuteen, kulttuurisuuteen sekä ehtymättömyyteen. Lisätäksemme vielä yhden ulottuvuuden myötätuntokeskusteluun pohdin myötätunnon mahdollisia toimintataipumuksia sekä Pariisin iskujen jälkeisiä politiikkavaihtoehtoja tarkastelemalla visuaalista politiikkaa kuvanjakopalvelu Imgurissa.

Imguriin päädyin puolisoni kautta, joka näytti minulle kuvia, jotka saivat ihokarvani pystyyn. Imgur on ”visuaalisen tarinankerronnan yhteisö”, jossa on päivittäin miljoonia käyttäjiä ja kuukausittain jopa 60 miljardia katselukertaa.

Imgurista löytyy visuaalista jakamisen politiikkaa silmänkantamattomiin. Tein analyysin siitä, millaisia politiikkavaihtoehtoja kuvat tarjoavat Pariisin iskuihin noin kolmen päivän aikana heti iskujen jälkeen.

Solidaarisuus

Heti iskujen jälkeen kuvat ovat vahvasti solidaarisuutta ilmaisevia ja joukossa on kuvia myös itse tapahtumista. Monille reaktio Pariisin iskuihin tulee subliimina järkytyksenä, jossa mieli ei aivan käsitä, mitä sen ulkopuolisessa maailmassa on tapahtunut.

 

Vahva tunnereaktio, sanattomuus ja vaikeus uskoa jotakin todeksi ovat merkkejä subliimista kokemuksesta, kuten Roland Bleiker ja Martin Leet selittävät. Tätä voi seurata tunne siitä, että haluaa jollakin tavalla julkisesti ilmaista myötätuntoa ja ”kanssakokea” ei vain välittömien uhrien kärsimystä vaan kuviteltua kollektiivista tai kansallista kärsimystä.

Näin myös valtiot ilmaisivat kanssatuntemista värittämällä julkisia tiloja Ranskan lipun värein, joista jaettiin kuvia laajasti myös Imgurissa. Tätä valtiollista jakamisen politiikkaa ei juurikaan ole kritisoitu, toisin kuin yksityisten Facebook-profiilikuvien muuttamista Ranskan lipun väreihin.

Subliimi kokemus tuottaa myös vahvan tunnereaktion, joka voi edesauttaa väkivaltaista vastausta koettuun kärsimykseen. Imgurin kuvissa näkyy myös symboliikka, sanaton solidaarisuuden kuvitus, jonka avulla yhteiset arvot ja jaettu historia on välittömästi nähtävissä.

Sotilaan keho

Solidaarisuuden pasifistinen siipi – se, joka reagoi pelkällä kanssatuntemisella tai ehdottaen rauhanomaista vastausta – saa pian seurakseen militaristisen vaihtoehdon.

Martha Nussbaum kutsuu tätä myötätunnon kaksiteräiseksi miekaksi: myötätunto voi kanavoitua myös väkivaltaan ja kostoon. Myötätunto ei kuitenkaan itsessään ole syy väkivallalle tai väkivaltaisen vaihtoehdon suosimiselle vaan pikemminkin maskuliinisen militarisoituneen kulttuurin vaikutusta. Myötätunto ei nimittäin mitenkään määritelmällisesti johda tiettyihin toimintataipumuksiin.

Militaristinen, maskuliininen kuvapolitiikka Imgurissa keskittyy uhoamiseen, jossa terroristeille suunnataan kuvia tosimiehistä, jotka ovat sodankäynnin ammattilaisia ja väsymättömiä sotureita. Rukoilu ei ole tarpeen, kun Ranskaa suojelevat aseistautuneet sotilaat, mukaan lukien liittoutuneiden maiden parhaimmisto. ”Nämä jätkät eivät ole mitään patonginmussuttajia”.

Sotilaat ovat kuvissa tappokoneita, jotka eivät jätä jälkeensä todistajia. Sota kuvattuna sotilaiden kehojen kautta asettaa etusijalle hypermaskuliinisen identiteetin ja käyttäytymisen – voiman politiikan. Muut keinot vastata terroriin ovat näin feminiinisiä, heikkoja ja jopa naurettavia.

 

”Kick-ass”-ratkaisu näyttäytyy erityisesti amerikkalaisena solidaarisuuden osoituksena. Jopa kurdinaisten militarisoituneet kehot jaetaan solidaarisuuden kohteena ja heille pyydetään tukea. Sotilaalliseen kehoon viittaa myös Judith Butler, kun hän kuvaa Francois Hollanden esiintymistä iskujen jälkeen.

Kritiikki

Mitä kauemmas itse tapahtumapäivästä mennään, kolmantena teemana solidaarisuuden pasifistisen ja militaristisen muodon ohelle nousee yhä enemmän huumori ja itse jakamisen politiikan kritiikki. Kuvissa nauretaan niille, jotka vaihtavat profiilikuvaansa ja ”kuvittelevat näin tekevänsä jotakin asian hyväksi”. Tämänkin kritiikin kärki on kohdennettu tekemiseen tai tekemättömyyteen ja lopulta myös politiikkavaihtoehtoihin.

Jakamista sosiaalisessa mediassa ei näissä kuvissa pidetä vaikuttamisena tai tekemisenä vaan silkkana typeryytenä tai jopa itsekeskeisyytenä. Tässä kritiikissä ei oteta huomioon sitä, mitkä ovat ihmisten kokemat todelliset vaikutusmahdollisuudet.

Inhimillisen kärsimyksen edessä on usein avuton olo. Kun olen käynyt läpi Tšetšenian sotien materiaalia, olisin halunnut edes jonkin pienen keinon, jonka kautta olisin voinut kokea tekeväni jotakin; näyttäväni jotenkin, että välitän; auttavani edes hieman.

Sen sijaan hain ämpärin, johon voisin oksentaa, jos lounaat tulevat järkytyksestä ylös. Sitten tein lauluja. Niitäkin voi kutsua itsekkääksi, oman (kuvitteellisen) uran edistämiseksi, toisten kärsimyksellä ratsastamiseksi. Jos näin ajattelee, vaihtoehto on jättää kirjoittamatta, puhumatta tai laulamatta.

Kokemus

Väkivallan elettyä kokemusta esittää vain muutama kuva. Toisessa kerrotaan pelosta ja toisessa poliisit halaavat toisiaan. Twitteriä ja Facebookia selatessani löydän enemmän ”todistajalausuntoja” ja niiden kuvauksia.

 

Jään miettimään, miksi Pariisin tapahtumista ei ole tullut esiin jotakin yksittäistä makaaberia estetiikkaa edustavaa kuvaa, joka toimisi kuten kuva Aylan Kurdista.

Syy lienee siinä, että emme tarvitse sellaista kuvaa. Ehkä mielikuvituksemme riittää kuvittelemaan Pariisin iskujen uhrien kärsimyksen helpommin kuin turvapaikanhakijoiden (elävien ja matkalla kuolleiden) kärsimyksen. Pariisin iskujen uhreille ei myöskään tarvitse aktiivisesti hakea ymmärrystä, kuten merellä elämänsä riskeeraaville turvapaikanhakijoille.

Enemmän kuin kuvia kuolemasta tai kärsimyksestä tarvitsemme nyt kuvia ja kertomuksia rakkaudesta ja toivosta, joita sosiaalisessa mediassa myös leviää (kuten tämä video).

Uhrien nimeämisen ja selviäjien kertomusten jakamisen tarkoitus ei silti ole tyydyttää uteliaisuuden nälkäämme vaan osoittaa, kuinka jokainen elämä on yhtä arvokas ja korvaamaton. Kuten Cynthia Enloe osoittaa, nimeämällä näytämme, ettei kenenkään elämää voi pyyhkiä olemattomiin.

Lisäksi myötätunnon politiikasta puhuttaessa oleellista ei ole myötätunto tai sen puute vain uhreja vaan myös väkivallan tekijöitä kohtaan. Suhtautuminen ”toiseen” ratkaisee osaltaan myös mahdollisen vastatoimenpiteen muodon sekä yksilöiden ja yhteisön toipumisen väkivallan aiheuttamasta traumasta.

Tekoihin

Kuvien jakaminen Imgurin kaltaisessa kuvapalvelussa on politiikkaa. Kuvilla on satoja tuhansia ihmisiä kattava yleisö, joillain kuvilla yli miljoona katsojaa. Joidenkin kuvien alta löytyy myös satoja kommentteja.

Imgurin kuvat heijastelevat mielialoja ja keskustelua myös kuvapalvelun ulkopuolella. Oma huomioni kiinnittyi uhoon ja sotilaiden kuviin, koska ne nousevat esiin suorina ehdotuksina sotilaallisen voiman käyttöön.  Kuvat resonoivat Ranskan ja Yhdysvaltojen sotilaallisen aktiivisuuden kanssa Pariisin iskun jälkeen sekä johdattelevat myös poliisivaltiokehityksen – kontrollin lisäämisen ja vapauden rajoittamisen – oikeuttamiseen.

En silti näe väkivallan oikeuttamisen ja sotilaallisen voiman korostamisen olevan varsinaista ”myötätunnon politiikkaa”, sillä viha, joka kanavoituu väkivallan kautta, ei perustu kanssatuntemiseen vaan pikemminkin toisen epäinhimillistämiseen.

Anne Speckhard ja Khapta Ahkmedova ovat tutkineet itsemurhaterroristien taustoja Tšetšeniassa ja löytäneet radikalisoitumiselle altistaviksi tekijöiksi muun muassa henkilön omat traumaattiset kokemukset. Sotilaallisessa ratkaisussa terroristi on kuitenkin metsästettävä eläin, joka täytyy eliminoida. Turvallisuuden tunne syntyy näin siitä, kun maskuliinisen vahvan kehon luvataan kostavan ja ehkäisevän tulevaisuuden uhkia.

Inhimilliselle muutokselle ei jää tilaa eikä hypermaskuliininen sotilas hänkään ole tässä yhtälössä tunteva ihminen vaan väkivaltakoneiston osa.

Kuvat ovat kuvakaappauksia Imgur-kuvanjakopalvelusta.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*