Kylmän sodan Paasikivi ja ulkopoliittisen ajattelun jatkuvuudet

Pilalehti Velikulta kuvasi toisella sortokaudella Venäjän imperiumin suopeutta ja uhkaa tavalla, joka vastaa suomalaisten huolia Putinin Venäjän aikeista.

Paasikiven ulkopoliittinen ajattelu puhuttaa. Osmo Apunen kirjoittaa Paasikiven lyhyestä ja pitkästä linjasta sekä siitä, miten Suomen idänpolitiikka kiertää ympäri Putinin imperiumin napaa.

Neuvostoliiton hajoamisen ja Suomen EU-jäsenyyden innoittamat nuoremman polven tutkijat julistivat parikymmentä vuotta sitten, ettei Paasikiven linjan kaltaisilla pienen valtion eloonjäämisopeilla enää olisi mitään käyttöä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Elettiin uudenlaista eurooppalaisen arvopolitiikan aikaa, josta meillä suomalaisilla ei ollut kokemusperäistä tietoa. Olen käsitellyt tätä murtumakeskustelua Ulkopoliittisen instituutin historiassa Silmän politiikkaa.

Tämä 1990-luvun nuorempi tutkijapolvi korosti kylmän sodan päättymistä suurena kokemuksen ja ajattelun murroksena. Eurooppalaisena oleminen oli aloitettava ykkösruudusta valistuneen tutkija- ja poliitikkokunnan opastuksella. Nyt tuo tutkijapolvi alkaa olla seniorivaiheessa, mutta suuri murtuma näyttää yhä hallitsevan keskustelua. Tai ehkä tämä on vain median taikomaa pintaa.

Lyhyen ja pitkän linjan Paasikivi

Murrosajattelu jakoi poliittisia sukupolvia ja oli väärä, kylmän sodan ulkopoliittisen ajattelun jälki-ilmiö. Oman sukupolveni tutkijat taas olivat sitoneet ulkopoliittisen ajattelun jatkuvuuden Paasikiven pitkään linjaan, jonka intellektuaaliset juuret olivat hyvin erityisissä oloissa Suomen ja Venäjän poliittisen kriisin kärjistyessä vuosina 1901–1903. J. K. Paasikivi nojasi omaa valtiomiesuraansa hahmottavat muistelmansa juuri näihin tapahtumiin, koska sortovuosien vanhasuomalainen politiikka tuki hyvin hänen vuosina 1944–1948 hahmottelemaansa lyhyttä linjaa. Sen juuret olivat talvessa 1940–1941 eli jatkosodan syntyvaiheissa.

Paasikiven lyhyt linja ohjasi sitä, miten pitkän linjan perustana ollut vanhasuomalaisuus ymmärrettiin. Se oli meidän kylmän sodan sukupolvemme historiallinen näköharha. Me menimme Paasikiven lankaan.

Kylmän sodan Paasikiven linjan ylimpänä huolena oli, miten Suomi selviytyisi eristettynä vahvan Venäjän paineesta. Vuodet 1901–1903 ja Bobrikovin aika tarjosi siinä suhteessa historiallisen paralleelin vuosien 1944–1948 oloille ja Ždanovin ajalle. Kekkosen aikana tuota eristyneisyyttä onnistuttiin purkamaan, joten kylmän sodan Paasikivi jäi – noin luonnostaan – historiaan jo kauan ennen 1990-luvun murrosta.

Vielä vähemmän tätä lyhyen linjan Paasikiveä tarvittiin kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana, sillä eristyneisyys oli murrettu ja Venäjä heikko. Nuorempi tutkijapolvi oletti, että näissä oloissa Venäjä voitiin sivuuttaa. Normatiivisella käänteellä, siis eurooppalaisten päämääräarvojen avulla, ulkopolitiikka voitaisiin ohjata kuin juna uudelle raiteelle.

Imperiumi ulkopolitiikan napana

Tutkija Anni Kangas viittaa nyt kuitenkin lehtihaastattelussaan Paasikiven ja Kekkosen linjaan ikiaikaisena suomalaisena orientaationa Venäjään. Kangas esittää, että se löytyy jo 1800-luvun vanhasuomalaisesta politiikasta: ”Kysymys on siitä, miten hoidetaan suhteita imperiumiin.” Paasikiven pitkä linja toisin sanoen edustaa ulkopoliittisen orientaation jatkuvuutta kylmän sodan päättymisen murroksen lävitse.

Yksi pääsky ei tietysti kesää tee, mutta olen havainnut nuoremman tutkijapolven mietteissä samankaltaisia piirteitä, kiinnostusta poliittisen ajattelun jatkuvuuksiin ja näkemysperäisiä käsityksiä todellisuudesta. Mutta Kangas muotoili sen niin täsmällisesti, että kaltaiseni historikus siitä tietysti lämpeni. Imperiumi avainmetaforana nimittäin istuu hyvin myös nykyisiin politiikan käytäntöihin. Siitä käsin myös presidentti Mauno Koivisto hahmotteli omaa pitkää linjaansa. Tutkijakunta valitettavasti sivuutti sen silloin vähin äänin. Ehkä Koivisto oli edellä aikaansa – tai tutkijat jäljessä.

Putinin imperiumi on joka tapauksessa nyt se napa, jonka ympäri Suomen idänpolitiikka kiertää.

Imperiumi on todella ollut vanhasuomalaisen ajattelun historiallisessa keskiössä. Autonomian loppuvuosina huolen aiheena oli hajoavan imperiumin aiheuttama epävakaus. ”Vaaran vuosina” 1944–1948 pelättiin voimistuvan imperiumin mahtia. Nyt Putinin aikana ei oikein tiedetä, kummasta on kysymys. Yhdet maalailevat tuomiopäivän visioita romahtavasta Venäjästä, toisia huolestuttaa Venäjän nouseva poliittinen ja sotilaallinen mahti. Ja sitten on niitä, joiden mielestä kysymys on suurvallan kyynisestä valtapolitiikasta, poliittisesta opportunismista.

Suomettarelaisuus avaa ikkunat Eurooppaan

Sen verran haluaisin provosoida keskustelua eteenpäin, että tartun käsitteeseen vanhasuomalainen. Juuri sen avulla Paasikivi itse jäsensi kylmän sodan valtiotaitoaan. Mutta hän puhui myös suomettarelaisista ja jopa patasuomettarelaisista. Ne liittävät hänen poliittisen ajattelunsa vuosien 1901–1903 poliittista kriisiä edeltäneeseen aikaan, Snellmanin jälkeiseen fennomaniaan, joka jäi Bobrikovin ajan sisäisten ristiriitojen varjoon.

Tuossa suomettarelaisessa perinnössä olennaista oli ikkunoiden avaaminen Eurooppaan, suomalaisten kansallisliikkeiden sovittaminen eurooppalaisiin perinteisiin ja arvoihin. Se jatkuvuus on nyt unionin aikana olennaisempi kuin kylmän sodan Paasikiveä siivittänyt Venäjän pelko. Siinä ajattelussa Venäjä oli lähtökohtaisesti osa Eurooppaa. Idänsuhteet rakentuivat optimistisesti Pietari Suuren ja kahden Aleksanterin konstellatioiden mukaan, ei Iivana Julman ja kahden Nikolain varjossa. Se oli se henkinen ilmapiiri, jossa nuori Paasikivi varttui, mutta jonka hän hautasi muistelmissaan muutaman rivin hiljaisuuteen.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*