Limnéll & Rantapelkonen: Suomi muuttuu turvattomammaksi

Kuva: Docendo
Lukuaika: 4 min. 

Arvio: Jarno Limnéll ja Jari Rantapelkonen: Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Docendo, 2017.

Nuorten käsitykset turvallisuudesta on syytä ottaa vakavasti. Haastatteluaineistoon perustuva Pelottaako?-tietokirja on sopiva lisä satavuotiasta itsenäisyyttä juhlivan Suomen kansalaiskeskusteluun.

Monilla mittareilla mitattuna Suomessa pitäisi asioiden olla hyvin. Suomessa on turvallista olla, sosiaaliturva on hyvällä tasolla, hallinnon korruptio on vähäistä tai sitä ei ole ollenkaan eikä esimerkiksi sota näytä olevan ovella ainakaan lähitulevaisuudessa.

Mutta miksi sitten kokemus niin ulkoisesta kuin sisäisestä turvallisuudesta pirstaloituu paljon enemmän kuin nämä mittarit antavat meidän ymmärtää? Kansanedustaja ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen puhui tästä Yle Radio 1:n Pyöreässä pöydässä ja kysyi samalla, onko mahdollista, että riskinsietokykymme on madaltunut samalla, kun yhteiskunnan hyvinvointi on parantunut.

Turvallisuus on poliittisen keskustelun kannalta tärkeä aihe, koska ihmiset kokevat turvallisuuden eri tavoin. Turvallisuus on käytännössä aina ajankohtainen asia, koska ihminen pyrkii luomaan elinympäristöstä mahdollisimman turvallisen.

Turvallisuus on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista, kuten Jarno Limnéll ja Jari Rantapelkonen muistuttavat teoksessaan Pelottaako? Nuoret ja turvallisuuden tulevaisuus. Turvallisuuteen liittyy myös käsite turvallistaminen, jolla viitataan tapaan politisoida turvallisuutta ja turvattomuutta ja oikeuttaa radikaalejakin politiikkakeinoja.

Keskustelupuheenvuoro

Docendo on kotimaisten kustantajien joukossa kiinnostava tapaus. Lukeva yleisö on päässyt kyseisen kustantamon kautta tutustumaan erityisesti yhteiskunnallista keskustelua käyviin teoksiin, joita ovat usein kirjoittaneet yhteiskuntamme omilla aloillaan arvovaltaiset vaikuttajat. Myös Pelottaako? asettuu kustantamon julkaisujen hyvään jatkumoon.

Docendo ei julkaise tieteellisesti vertaisarvioituja tutkimuksia vaan yleistajuisia tietokirjoja. Limnéll ja Rantapelkonen tarjoavatkin teoksessaan hyvää tutkimukseen perustuvaa analyysiä ja pohdintaa turvallisuudesta.

Kirjoittajat lähtevät liikkeelle nuoriso edellä. Aineisto koostuu puolustusministeriön toimeksi antamista laadullisista ryhmähaastatteluista, joissa on haastateltu 19–36-vuotiaita suomalaisia useissa suurissa kaupungeissa. Haastateltujen määrää ei mainita, mutta tällaisessa teoksessa lienee laatu määrän sijasta oleellisempaa – eli se, millaisia teemoja haastateltavat ovat nostaneet esiin.

Teoksessa annetaan eväitä jatkokeskustelulle, jopa toimenpiteille.

Teos etenee jouhevasti eteenpäin. Tekstissä nostetaan esiin nuorten näkemyksistä erilaisia teemoja ja pohdinnan jälkeen tehdään erilaisia johtopäätöksiä. Teoksessa annetaan eväitä jatkokeskustelulle, jopa toimenpiteille.

Teosta voisi ehkä luonnehtia tutkimukseen perustuvaksi pamfletiksi, sen verran reippaasti kirjoittajat tarjoavat pohdittavaa yhteiskunnan turvallisuutta koskevalle keskustelulle.

Kansalaisten turvallisuuskäsityksiä ei juuri ruodita julkisessa keskustelussa, eikä nimenomaan nuorten käsityksiä pohdita käytännössä ollenkaan. Nuorten käsityksiä koskevan lähdeaineiston hyödyntämisellä on siis selvästi tarvetta.

Nuoret kokevat turvallisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja lähestyvät aihetta esimerkiksi instituution, tunteen tai käsitteen kautta. Vastaukset heijastavat tällaista ajattelutapaa turvallisuudesta.

Nuorten turvallisuuskäsitykset vaihtelevat alueittain

Kirjoittajien keskeisin havainto lienee siinä, että eri puolilla Suomea asuvat nuoret kokevat turvallisuuden eri tavoin, minkä puolestaan pitäisi vaikuttaa siihen, miten koko yhteiskunta ja ennen kaikkea valtiojohto hahmottaa turvallisuuteen kohdistuvia uhkia. Kirjoittajat kysyvät, riittääkö yksi turvallisuuskatsaus koko valtiolle, jos kansalaiset ovat alueittain jakaantuneita mielipiteissään.

Pohjoissuomalainen nuori kokee muun muassa heikon talouden ja päättäjien keskittymisen kansainvälisiin asioihin turvallisuutta heikentävinä tekijöinä. Länsisuomalainen nuori pelkää maahanmuuttoa ja itäsuomalainen nuori puolestaan Venäjän aggressiivista käyttäytymistä. Tietyllä alueella asuvan nuoren käsityksistä ei saa muodostettua yhtä stereotypiaa, mutta alueellisuus mielipiteiden keskittymisessä näkyy.

Kansainvälinen paine ahdistaa ja nuoret miettivät sitä, missä kulkee kansainvälistymisen ja toisaalta suomalaisuuden raja.

Nuoret myös asettavat Suomen paikan globalisaatiossa raameihinsa: kansainvälinen paine ahdistaa ja nuoret miettivät sitä, missä kulkee kansainvälistymisen ja toisaalta suomalaisuuden raja. Voivatko suomalaiset olla pelkkiä suomalaisia vai onko kansainvälisyys pakollista.

Teoksen kirjoittajien aikaisempaan tuotantoon tutustuneille ei tule yllätyksenä, että myös Pelottaako? tarttuu tiedon merkitykseen ja rooliin sekä siihen liittyvään teknologian kehitykseen. Tiedon suhteen havaitaan merkittävä ongelma, josta voi olla pitkän aikavälin haittaa: nuoret eivät nimittäin luota mediaan tiedonvälittäjinä ja painottavat enemmän sosiaalisessa mediassa tehtyjä nostoja kiinnostavista uutisista.

Kehitykseen vaikuttaa se, että sosiaalisen median voimakas ja nuoret hyvin tehokkaasti kattava läsnäolo edesauttaa informaatiokuplien kehittymistä samanmielisten kesken.

Nuorten käsitysten perusteella Suomen turvallisuusuhkat ovat ennen kaikkea kotimaista alkuperää.

On kiinnostavaa myös havaita, että nuorten käsitysten perusteella Suomen turvallisuusuhkat ovat ennen kaikkea kotimaista alkuperää. Niinpä ratkaisujen tulee liittyä siihen, miten käsittelemme kotimaan ongelmia.

Miten tartumme taloudelliseen eriarvoistumiseen? Miten varmistamme turvallisuuden perusasioiden kuten turvallisuusviranomaisen läsnäolon koko Suomessa? Miten käsittelemme suomalaisten identiteettiin ja kansainvälistymiseen liittyviä haasteita? Millaista tulevaisuutta kohti ylipäätään haluamme mennä ja miten vahvistamme kansalaisten kykyä käsitellä kaikkialta tunkevaa tietoa?

Nuorten kohdalla avoin kysymys on muun muassa se, miten nuoret osallistettaisiin yhteiskunnan päätöksentekoon ja miten nuorten luottamusta ennen kaikkea mediaan pystyttäisiin kohentamaan. Kaiken kaikkiaan kirjoittajat kannustavat ottamaan nuorten turvallisuuskäsitykset vakavasti.

Nuorten Suomi muuttuu turvattomammaksi

Vaarana on se, että turvallisuus heikkenee entisestään. Nuorten yleiskuva Suomen turvallisuuden tulevaisuudesta ei nimittäin ole kovin ruusuinen, sillä nuorten käsityksissä nykymenolla jatkava Suomi on turvattomampi paikka kymmenen vuoden päästä kuin mitä se on nyt. Ei kaikki ole huonosti, mutta on havaittavissa selkeitä asioita, joiden kohdalla voitaisiin parantaa turvallisuuden kokemista.

Kaiken kaikkiaan Pelottaako? on sopiva lisä satavuotiasta itsenäisyyttä juhlivan Suomen kansalaiskeskusteluun. Teos ei hyödynnä viitteitä argumenttiensa tueksi, ja lopputulos näyttää olevan yhtä lailla nuorten käsitysten analysointia kuin kirjoittajien omien premissien ja kokemusten kautta pamfletinomaisesti tuotettua näkemystä yhteiskunnan tilasta.

Pelottaako? on sopiva lisä satavuotiasta itsenäisyyttä juhlivan Suomen kansalaiskeskusteluun.

Välillä onkin vaikea erottaa, kenen äänellä kirjoittajat puhuvat. Toisaalta ehkä tieteellisen tarkka lähestymistapa muuttaisi teoksen argumenttia ja tekisi teoksesta vaikeammin lähestyttävän.

Nykyisellään teksti on helppolukuista, mitä edesauttaa sujuva ja looginen etenemistapa. Teoksessa ei tartuta tämän arvion alussa mainittuun Vartiaisen heittoon riskinsietokyvyn tasosta, eikä ole syytäkään.

Nuorten käsitykset tulee ottaa vakavissaan, asettaa ne osaksi ajankuvaa, eikä alkaa asettaa vaatimuksia siitä, millaisia kriteerejä ihmisten tulisi ensin täyttää, ennen kuin he pystyvät hahmottamaan parhaiten turvallisuutta. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että suomalaisten turvallisuuden erilaisista käsityksistä olisi hyvä käydä laajempaa keskustelua.

FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. ”Pelottaako? on sopiva lisä satavuotiasta itsenäisyyttä juhlivan Suomen kansalaiskeskusteluun.”

    Ai mihin kansalaiskeskusteluun?

    En ihan lähtisi kutsumaan ”kansalaiskeskusteluksi” sitä, että johtavat poliitikot pitävät juhlapuheita, joissa kehuvat lähinnä itseään. Ja puolivirallinen media hymistelee perässä, ympäten mukaan puhkikuluneita kliseitä talvisodasta ja Tali-Ihantalasta ja jälleenrakentamisesta ja hyvinvointivaltion luomisesta ynnä muista ikivanhoista saavutuksista. Mutta nykypäivän osalta sitten kaikuukin pelkkä ammottava tyhjyys.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*