Mauno Koivisto – puolueettomuuspolitiikan pragmaatikko

Suomen tasavallan presidentti Mauno Koivisto (kuvassa keskellä) vierailulla Dresdenissä, Saksan demokraattisessa tasavallassa 30.9.1987. Kuvassa myös rouva Tellervo Koivisto ja Dresdenin ylipormestari Wolfgang Berghofer. Kuva: Matthias Hiekel / Allgemeiner Deutscher Nachrichtendienst - Zentralbild.

Koivisto toi puolueettomuuspolitiikkaan joustoa. Hänelle se oli ensisijaisesti keino ajaa oman maan etua. Vaikka Koivisto pyrki vaalimaan puolueettomuutta, sen merkitys itseisarvona väheni. Tämä ilmenee Koiviston reagoimisesta Gorbatšovin puolueettomuustunnustukseen ja Saksan jälleenyhdistymiseen.

Presidentti Mauno Koivisto oli monisyinen persoona. Hän oli hötkyilemätön kansan mies, arvokas valtiojohtaja ja syvällinen filosofi. Kun Koivisto nousi vuoden 1982 alussa presidentiksi, hän oli myös musta hevonen. Hänen idänpolitiikkansa herätti kysymyksiä ja itänaapurissa jopa epävarmuutta.

Koivisto itse korosti haluaan seurata Paasikiven ja Kekkosen viitoittamaa puolueettomuuspolitiikan linjaa. Politiikan jatkuvuuden painottaminen oli harkittu veto, sillä Koiviston ensimmäisen virkakauden alkua väritti kylmän sodan kiristyminen.

Koiviston ensimmäisen virkakauden alkua väritti kylmän sodan kiristyminen.

Moskovassa Koiviston valtaannousu aiheutti huolta. Presidentinvaihdokseen liittyvät riskit tulevat hyvin esille DDR:n Suomea käsittelevistä asiakirjoista, joihin olen perehtynyt Saksan ulkoasiainministeriön arkistossa osana rauhansopimuksen tulkintoja ja Saksan kysymystä käsittelevää väitöskirjatutkimustani.

Itäsaksalaisten raportit Helsingin suurlähetystöstä kuvaavat, kuinka Koivistoa epäiltiin heikoksi johtajaksi. Pelkona oli, että oikeisto olisi voinut päästä vaikuttamaan Koivistoon niin, että YYA-sopimuksen merkitys olisi kyseenalaistunut.

Vastavoima YYA-sopimukselle

Neuvostoliitolle YYA-sopimus oli Suomi-politiikan tärkein instrumentti. Tämän myös Koivisto tiesi. Hän ehdotti virkakautensa alussa YYA-sopimuksen jatkamista ennenaikaisesti, vaikka se olisi ollut voimassa vielä seitsemän vuotta.

DDR:n ulkoasiainhallinnon asiakirjat kertovat, kuinka Moskovan vierailulla saavutettu yhteisymmärrys rauhoitti tunnelmia sosialistileirissä. Kremlissä uskottiin, että uusi valtiojohto halusi kehittää suhteitaan Neuvostoliittoon edelleen luottamuksellisuuden pohjalta.

Suomen politiikka oli rakentavaa ja jatkui tuttuun tapaan. Suomen ja Neuvostoliiton kahdenväliset suhteet olivat kunnossa.

Kylmän sodan aikana Suomen puolueettomuuspolitiikasta käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä eräänlaista köydenvetoa. Suomi pyrki puolueettomuuspolitiikallaan etääntymään YYA-sopimuksesta ja viestittämään riippumattomuuttaan suurvalloista.

Neuvostoliitolle oli sitä vastoin tärkeää, että puolueettomuuspolitiikkaa ja YYA-sopimusta ei asetettu vastakkain siten, että YYA:n merkitys olisi heikentynyt.

Tavoitteissa oltiin siis kaukana toisistaan. Täten ratkaisu erottaa YYA-sopimuksen ja puolueettomuuspolitiikan välinen suhde Kalevi Sorsan neljännen hallituksen ohjelmassa vuonna 1983 tuntuu merkittävältä kannanotolta.

Hallitusohjelma tehtiin Koiviston antamien suuntaviivojen mukaan. YYA-sopimus rajattiin idänsuhteiden välineeksi, eikä se enää ollut Suomen puolueettomuuspolitiikan tai koko ulkopolitiikan perusta. Ulkopolitiikassa suhteet muihin Pohjoismaihin nousivat yhdeksi kulmakiveksi.

Tutkimukseni perusteella Koiviston toiminta oli erittäin pragmaattista. Euroopan sotilaspoliittinen tilanne ja Neuvostoliiton Suomi-politiikka olivat kireät. Tässä tilanteessa Koivisto pyrki rajaamaan YYA-sopimuksen vaikutuspiiriä, jotta Suomen puolueettomuusasema olisi vahvistunut. Koivisto pönkitti puolueettomuuspolitiikkaa, koska uskoi sen olevan Suomen etujen mukaista.

Koivisto pönkitti puolueettomuuspolitiikkaa, koska uskoi sen olevan Suomen etujen mukaista.

Faktinen muutos puolueettomuuspolitiikan ja YYA:n välisessä suhteessa on jäänyt osin Koiviston poliittisen retoriikan varjoon. Hänen puheissaan maininnat puolueettomuudesta vähenivät ja tavat ilmaista Suomen poliittisen linjan jatkuvuutta moninaistuivat.

Juhani Suomi on kritisoinut Koiviston suhtautumista puolueettomuuteen, joka vaikutti linjattomalta. YYA-sopimus näytti saavan liikaa painoarvoa. Hän toivoi Koivistolta selkeitä kannanottoja ja puolueettomuusaseman määrittelyä.

Jaakko Kalela on kertonut Keijo Immosen toimittamassa teoksessa Pitkä linja: Mauno Koivisto: Valtiomies ja vaikuttaja (1993), että Koivisto ei halunnut luoda niin sanottua virallista linjaa, koska presidentti halusi tukea osallistavaa politiikkaa. Koivisto ei paaluttanut yhtä ainoaa ulkopolitiikan linjaa vaan etsi eri näkemysten kautta uusia vaihtoehtoja. Kalelan mielestä juuri tämä joustava suhtautuminen puolueettomuuteen auttoi Suomea sopeutumaan, kun kylmä sota hiipui.

Toisaalta Kalelan mukaan Koivisto ei myöskään pitänyt Suomen ja Neuvostoliiton välisiä kommunikeamuotoiluja merkittävinä Suomen poliittisen linjan kannalta. Vierailutiedoksiannot eivät muokanneet Suomen politiikkaa. Tämän vuoksi Koivisto ei viilannut kommunikeoita edeltäjänsä tapaan.

Mielestäni Koiviston julkisissa esiintymisissä viljelemälle itäliturgialle ei saisikaan antaa liian suurta painoarvoa, koska muuten syntyy turhaan vaikutelma Koiviston poukkoilevasta puolueettomuuspolitiikasta. Presidentti ei puolustanut puolueettomuuspolitiikkaa kielen keinoin.

Itäsuhteissa tehtiin ikään kuin puheen tasolla välttämättömät myönnytykset, jotta länsipolitiikassa olisi voitu ottaa helpommin halutut askeleet.

Kielen rooli ei ollut silti toissijainen. Puheissa toistettiin ystävyysmantraa siksi, että näin välitettiin Neuvostoliiton suuntaan kuvaa siitä, että Suomen ulkopolitiikka jatkui ennallaan. Samanaikaisesti poliittista pääomaa hyödynnettiin merkittävimmissä asioissa, kuten Suomen länsialoitteissa.

Itäsuhteissa tehtiin ikään kuin puheen tasolla välttämättömät myönnytykset, jotta länsipolitiikassa olisi voitu ottaa helpommin halutut askeleet. Tämä jos mikä oli pragmaattista suhtautumista puolueettomuuspolitiikkaan.

Reagointi Gorbatšovin puolueettomuustunnustukseen

Suomi sai kauan kaipaamansa hyväksynnän puolueettomuuspolitiikalleen, kun Mihail Gorbatšov lausui Helsingissä lokakuussa 1989 puolueettomuustunnustuksensa. Tunnustuksen ydin oli se, että Neuvostoliitto katsoi YYA-sopimuksen ja puolueettomuuden sopivan yhteen.

Puolueettomuuden tunnustaminen merkitsi selkeää muutosta Neuvostoliiton ulkopolitiikassa, sillä Moskova ei ollut hyväksynyt Suomen puolueettomuuspolitiikkaa vierailukommunikeoissa vuoden 1971 jälkeen.

Koivistoa ärsyttivät puolueettomuuslausunnon ajoitus ja Gorbatšovin tarkoitusperät.

Julkisuudessa puolueettomuustunnustus otettiin vastaan innostuneesti. Olisi voinut olettaa, että myös ulkopoliittisen johdon suhtautuminen olisi ollut riemastunutta. Reagointi oli kuitenkin hillittyä. Koiviston kannalta tunnustus tuli liian myöhään ja odotuksia olisi ollut vielä syvempään myönnytykseen: talvisodan syyllisyyden tunnustamiseen. Koivistoa ärsyttivät puolueettomuuslausunnon ajoitus ja Gorbatšovin tarkoitusperät.

Gorbatšovilla oli oma lehmä ojassa. Väitöskirjassani esitän, kuinka puolueettomuustunnustuksen taustalla oli pyrkimys edistää Neuvostoliiton uudenlaista Eurooppa-politiikkaa.

Neuvostoliitto korosti ulkopolitiikassaan yleisesti puolueettomuutta. Ajatuksena oli, että Itä-Euroopan valtiot olisivat siirtyneet monopolistisesta kommunistisesta järjestelmästä Neuvostoliiton ja Euroopan yhtenäismarkkinoiden yhteisvaikutuksen alle. Suomen ja Itävallan mallin mukaisesti ne olisivat ottaneet hartioilleen välittäjän viitan Euroopan talousintegraatiossa. Kun kommunismin kahleista irtoavat maat olisivat omaksuneet uuden aseman puolueettomina maina, ne eivät olisi lipuneet Yhdysvaltojen vaikutuksen alle.

Muistelmissaan Historian tekijät: Kaksi kautta II vuodelta 1995 Koivisto mainitsee Gorbatšovin puolueettomuustunnustuksen hyvin lyhyesti. Kalelan mukaan ulkopoliittinen johto ei käynytkään Gorbatšovin vierailun yhteydessä laaja-alaista keskustelua puolueettomuudesta.

Suhtautuminen vaikuttaa yllättävän välinpitämättömältä. Ikään kuin puolueettomuuspolitiikkaa ei olisi tarvinnut enää korostaa voimakkaasti vastavoimana YYA-sopimukselle, kun itä–länsi-vastakkainasettelu oli väistymässä.

Operaatio Pax ja sen sivujuoni

Suomen puolueettomuuspolitiikka sai lisäpontta syyskuussa 1990, kun Suomi reagoi oma-aloitteisesti Saksan suvereniteetin palauttamiseen ja mitätöi Pariisin rauhansopimuksen sotilasartiklat ja YYA-sopimuksen lausuman, jossa Saksa nimettiin mahdollisena hyökkääjänä Suomeen.

Tätä Operaatio Paxiksi ja sen sivujuoneksi kutsuttua hanketta voi pitää yhtenä Koiviston uran ainutlaatuisimmista saavutuksista.

Tutkimuksessani osoitan, kuinka Operaatio Pax oli viime kädessä suomalaisten yksipuolista reagointia Saksojen yhdentymisprosessiin. Marraskuussa 1989 Berliinin muuri murtui ja seuraavana vuonna Saksat ja neljä miehittäjävaltaa aloittivat neuvottelut Saksojen yhdistymissopimuksesta. Kun Saksan suvereniteettia oltiin palauttamassa, halusi myös Suomi irti sotilaallisista rajoitteista, jotka sille oli asetettu Pariisin rauhansopimuksessa.

Tätä Operaatio Paxiksi ja sen sivujuoneksi kutsuttua hanketta voi pitää yhtenä Koiviston uran ainutlaatuisimmista saavutuksista.

Pariisin rauhansopimusta oli tulkittu vuosien varrella useaan otteeseen. Suomalaiset katsoivat, että pitkien neuvottelujen jälkeen vuonna 1962 Britannialta ja Neuvostoliitolta saatu hyväksyntä ohjushankinnoille oli ennakkotapaus, jonka nojalla rauhansopimuksen velvoitteita oli mahdollista kiertää. Ohjustulkinnalla perusteltiin vuoden 1983 herätemiinahankintoja.

Varsinaisena käännekohtana voidaan pitää vuotta 1987, jolloin Koivisto salli sopimusrajoituksista huolimatta saksalaisen siviililentokoneen tuonnin Suomeen. Tapaus oli suomalaisten ensimmäinen kokonaan omaehtoinen tulkinta rauhansopimuksesta.

Operaatio Paxin kimmokkeena oli halu päästä eroon rauhansopimuksen rajoituksista, jotka hankaloittivat helikoptereiden, lentokoneiden ja asejärjestelmien hankintaa. Koivistolle erityisen merkityksellistä oli hankkeen oikeudenmukaisuus. Kun Saksalle oltiin palauttamassa sen suvereniteettia, saman kehityskulun tuli tapahtua Suomessa. Operaatio Paxissa oli siis mukana annos idealismia.

Koivistolle erityisen merkityksellistä oli hankkeen oikeudenmukaisuus.

Hankkeella ei varsinaisesti tavoiteltu puolueettomuuspolitiikan vahvistamista, vaikka käytännössä näin tapahtuikin. Myöskään uusi YYA-lausuma ei tähdännyt irtautumiseen YYA-sopimuksesta, vaikka Krister Wahlbäck myöhemmin näin arvioi.

Suomen ulkopoliittinen johto uskoi, että irrottautuminen olisi nähty Neuvostoliitossa vihamielisenä tekona. Vuonna 1990 YYA-sopimus nähtiin jopa aiempaa merkityksellisempänä, kun neuvostojoukkojen vetäytyminen Saksasta, Puolasta ja Baltian maista toi Neuvostoliiton puolustuslinjan jälleen lähemmäksi Suomea. Suomen oli huomioitava Neuvostoliiton turvallisuusintressit.

Onkin tärkeää huomata, että vaikka Koiviston aikana tavat toteuttaa puolueettomuuspolitiikkaa moninaistuivat, ulkopolitiikan joustovaraa käytettiin lähinnä omien tavoitteiden edistämiseen. Suomi halusi osoittaa hyödyllisyytensä kansainväliselle järjestelmälle ja toimia aktiivisesti YK:ssa ja Etykissä, koska se edisti Suomen omaa turvallisuutta. Moraalisia kannanottoja kuitenkin välteltiin.

Yksinkertaistaen puolueettomuuspolitiikka oli Koivistolle keino ajaa Suomen omia tarkoitusperiä ja hänen lähestymistapansa erittäin pragmaattinen. Tätä näkemystä tukee se, kuinka helpolla puolueettomuudesta luovuttiin, kun Suomi haki EU-jäsenyyttä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTM Marjo Uutela viimeistelee Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella väitöskirjaansa Operaatio Paxista ja on ReImag-tutkimushankkeen jäsen.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Jyrki Käkönen 17.5.2017 at 08:43

    Neuvostoliiton valmistautuessa Gorbatšovin vuoden 1989 Suomen vierailuun sain Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtajana kutsun Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystöön keskustelemaan kansainvälisestä tilanteesta. Yhtenä kysymyksenä tuossa keskustelussa oli, millaisella avauksella Gorbatšov voisi edistää Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisiä suhteita ja luottamusta ja samalla idän ja lännen suhteiden liennytystä. En tiedä mikä merkitys vastauksellani oli, mutta totesin tuolloin, että voisi olla korkea aika tunnustaa Suomen puolueettomuuspolitiikka. Sanoin myös uskovani, että tällaista Neuvostojohdon elettä arvostettaisiin Suomessa. Vaikka Gorbatšovin maailmanpolitiikan avauksiin oli löytänyt tiensä useita rauhantutkimuksessa 1980-luvulla esillä olleita ajatuksia oli hänen Helsingin puheessaan esittämä tunnustus pienoinen yllätys. Mutta ilmeistä on, että omasta esityksestäni huolimatta tuon tunnustuksen aika oli tullut ja se sopi hyvin yhteen Gorbatšovin tavoitteleman kansainvälisen järjestelmän kanssa.

2 Trackbacks & Pingbacks

  1. Koivisto, Pohjola ja ydinaseiden haaste - Politiikasta
  2. Mauno Koivisto – idänkaupan sivustaseuraaja - Politiikasta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*