Mauno Koivisto – supervaltojen välinen sillanrakentaja

Kuva: George Bush Presidential Library

Koivisto loi luottamuksellisen keskusteluyhteyden Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtoon nousseiden George Bushin ja Mihail Gorbatšovin kanssa. Koivisto ja Bush jakoivat yhteisen näkemyksen Neuvostoliiton kehityksestä ja pitivät tärkeänä Gorbatšovin aseman tukemista. Molemmat suhtautuivat pidättyvästi Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin ja Boris Jeltsinin johtaman Venäjän nousuun.

Hankala alku

Mauno Koiviston presidenttikausi alkoi kireässä kansainvälisessä ilmapiirissä. Suurvaltasuhteita rasittivat Neuvostoliiton interventio Afganistaniin vuonna 1979, sotatilan julistaminen Puolaan 1981 ja sotilasliitto Naton joulukuussa 1983 tekemä päätös sijoittaa keskimatkan ydinohjuksia Länsi-Eurooppaan vastineeksi Neuvostoliiton liittolaismaihinsa tekemille sijoituksille.

Kolea kansainvälinen ilmapiiri heijastui myös Suomen ja Yhdysvaltojen suhteisiin. Yhdysvaltain hallinnossa suhtauduttiin epäilyksellä Euroopan puolueettomiin maihin, joita muun muassa kritisoitiin moraalisesta pakolaisuudesta. Suomen kannanottoihin puututtiin Yhdysvaltain hallinnossa paikoin poikkeuksellisen tiukoin sanankääntein.

Keväällä 1985 Suomen Washingtonin-suurlähettiläs sai kuunnella moitteet pääministeri Kalevi Sorsan vappupuheesta, jonka Yhdysvaltain ulkoministeriössä tulkittiin yksipuolisesti myötäilevän Neuvostoliittoa ja sen aseriisuntaehdotuksia. Yhdysvaltain ulkoministeriön edustajan mukaan Sorsan puheen kaltaiset kannanotot ”saattavat Yhdysvallat pohtimaan, onko sillä enää syytä tulevaisuudessa pitää Suomen puolueettomuuspoliittisia lausuntoja uskottavina”.

Sorsan puheen kaltaiset kannanotot ”saattavat Yhdysvallat pohtimaan, onko sillä enää syytä tulevaisuudessa pitää Suomen puolueettomuuspoliittisia lausuntoja uskottavina”.

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti myös Suomen teknologiavienti- ja yhteistyö Neuvostoliiton kanssa. Ronald Reaganin hallinto kiristi Neuvostoliittoon kohdistuneen teknologiaviennin rajoituksia ja pelkäsi, että Suomen tapaisista puolueettomista maista tulisi vientikieltorajoitusten heikko lenkki.

Erityisesti yhdysvaltalaiset huolestuivat Rauma-Repolan Neuvostoliittoon valmistamista syvänmeren sukellusaluksista, joiden tulkittiin soveltuvan myös sotilaalliseen tiedonhankintaan. Asiasta kehkeytynyt kiista Suomen ja Yhdysvaltain välillä ratkesi lopulta niin, että Rauma-Repola joutui luopumaan sukelluspallojen tuotannosta ja Suomi sitoutui noudattamaan Yhdysvaltain säätämiä vientikieltorajoituksia. Yhdysvallat puolestaan myönsi Suomen teknologian saannille samat oikeudet kuin muilla länsimailla.

Tunnustusta Suomen ulkopolitiikalle

Toukokuussa 1988 Reagan teki kolme päivää kestäneen vierailun Suomeen. Supervaltojen aserajoitusneuvotteluiden vilkastuttua Yhdysvaltain johtohenkilöt ottivat tavaksi pysähtyä Helsingissä matkallaan Moskovaan. Ulkoministeri George Shultz vieraili vuosien 1987 ja 1988 aikana peräti viisi kertaa Helsingissä.

Helsinkiä pysähtymispaikkana puolsivat logistiset syyt, mutta amerikkalaiset olivat myös kiinnostuneita suomalaisten näkemyksistä, jotka koskivat Mihail Gorbatšovin käynnistämää uudistuspolitiikkaa Neuvostoliitossa. Suomalaiset puolestaan saivat oivan tilaisuuden selvittää Yhdysvaltain johtohenkilöille Suomen asemaa ja ulkopolitiikkaa.

Reagan piti Suomen-vierailunsa aikana Finlandia-talossa puheen, jossa hän arvioi myönteisesti Suomea ja ilmoitti Yhdysvaltojen kunnioittavan Suomen puolueettomuutta. ”Antaen täten Suomen politiikalle oman hyväksymisensä hän teki termistä ’suomettuminen’ auttamattomasti vanhentuneen”, kommentoi Max Jakobson Reaganin-vierailun merkitystä International Herald Tribune -lehdessä.

Reilua vuotta myöhemmin Suomen puolueettomuuspolitiikka sai huipennuksensa, kun pääsihteeri Gorbatšov julisti Helsingin-vierailunsa aikana lokakuussa 1989 Neuvostoliiton varauksetta tunnustavan Suomen puolueettoman aseman.

Koivisto ja Bush

George Bush valittiin vuonna 1988 Reaganin seuraajaksi. Koivisto oli tutustunut Bushiin kesällä 1983, jolloin tämä oli vieraillut Reaganin varapresidenttinä Suomessa. ”Bushin kanssa hyvät suhteet syntyivät varsin kivuttomasti”, Koivisto kirjoitti muistelmissaan.

”Bushin kanssa hyvät suhteet syntyivät varsin kivuttomasti”, Koivisto kirjoitti muistelmissaan.

Koivisto aloitti syksyllä 1983 pitkäaikaisen kirjeenvaihdon Bushin kanssa. Vuotta myöhemmin Koivisto ryhtyi harjoittamaan kirjediplomatiaa Gorbatšovin kanssa. Luottamuksellinen keskusteluyhteys mahdollisti ajatuksien vaihdon suurvaltasuhteista ja Neuvostoliiton sisäisestä tilanteesta. Bushin tausta CIA:n johtajana teki hänestä Koivistolle erityisen kiinnostavan keskustelukumppanin.

Bushin presidenttikaudella Suomen ja Yhdysvaltojen väleistä tuli varsin tiiviit. Arvostuksesta Koiviston näkemyksiä kohtaan oli osoituksena, että Koivisto kuului niihin harvoihin valtionpäämiehiin, joihin Bush presidentin virkaan astuttuaan oli ensimmäisenä yhteydessä.

Suomi ja Yhdysvallat yhtäläisillä linjoilla Neuvostoliitto-politiikassa

Bushin kaudella siirryttiin kylmän sodan ilmapiiristä suurvaltojen rakentavan yhteistyön aikaan. Epävarmuutta kansainvälisiin suhteisiin loivat kuitenkin ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkumisesta ja Itä-Euroopan valtioiden muutosprosessien suunnasta. Koivisto ja Bush korostivat hallittua muutosta ja vakauden säilyttämistä kansainvälisissä suhteissa.

Gorbatšovin uudistuspolitiikka sai vuosikymmeniä tukahdutetut kansalliset identiteetit jälleen elpymään. Kansallismielinen liikehdintä lähti liikkeelle Kaukasuksen ja Baltian pienistä tasavalloista, joista se levisi suurimpiin tasavaltoihin Ukrainaan ja Venäjälle.

Koivisto ilmaisi syksyllä 1989 Bushille lähettämässään kirjeessä, että Baltian maiden itsenäistymispyrkimykset saattaisivat vaarantaa Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Heikki Rausmaa on väitöskirjassaan osoittanut, että Koivisto otti poliittiseen toimintaan pidättyvän kannan, mutta antoi hyväksyntänsä Suomen merkittävälle taloudelliselle avulle Viroon.

Koivisto sai näkemyksilleen tukea Bushilta, joka korosti, ettei Baltian maiden tullut tehdä yksipuolisia julistuksia, vaan neuvotella itsenäisyytensä ehdoista yhdessä Moskovan kanssa. Lännessä ei haluttu vaarantaa Gorbatšovin asemaa ja hänen uudistuspolitiikkansa jatkuvuutta.

Bush sai Koivistosta mutkattoman keskustelukumppanin, joka jakoi Yhdysvaltain näkemyksen Baltian tilanteesta.

Bush sai Koivistosta mutkattoman keskustelukumppanin, joka jakoi Yhdysvaltain näkemyksen Baltian tilanteesta. Hankaluuksia Bushille sen sijaan tuottivat Naton pohjoismaiset jäsenet Tanska ja Islanti, jotka asettuivat voimakkaasti Baltian maiden itsenäisyysvaatimusten tueksi.

Koivisto ja Bush olivat myös yhtäläisillä linjoilla suhtautumisessaan Boris Jeltsiniin, joka nousi kesällä 1990 Venäjän neuvostotasavallan johtajaksi. Jeltsin pyrki luotsaamaan Venäjää irti Neuvostoliiton keskusvallan kontrollista. Hän tuki avoimesti Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiä. Lännessä Jeltsiniä pidettiin vastuuttomana populistina, jonka toiminta uhkasi suistaa raiteiltaan Neuvostoliiton rauhanomaisen muutoskehityksen.

”Tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani”

Syyskuussa 1990 Helsingissä järjestetyssä huippukokouksessa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pääsivät sopuun Persianlahden kriisin ratkaisusta. Suomi, joka toimi tuolloin YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä, äänesti päätöslauselman puolesta, joka mahdollisti voimatoimet Irakia vastaan. Bushin ja Gorbatšovin hyvin sujunut tapaaminen vahvisti mielikuvaa Suomesta suurvaltojen välisenä sillanrakentajana.

Gorbatšovin päätös ryhtyä yhteistoimintaan Yhdysvaltain kanssa hermostutti Moskovan vanhoilliset voimat, sillä Irak oli Neuvostoliiton pitkäaikainen liittolainen. Gorbatšovin vastaisen opposition voimistuminen kiihdytti Neuvostoliiton sisäistä valtakamppailua uudistusmielisten ja vanhoillisten välillä.

Bushin ja Gorbatšovin hyvin sujunut tapaaminen vahvisti mielikuvaa Suomesta suurvaltojen välisenä sillanrakentajana.

Koivisto kävi toukokuussa 1991 virallisella vierailulla Yhdysvalloissa. Neuvostoliiton tilanne oli keskeisesti esillä keskusteluissa presidentti Bushin kanssa. Koivisto korosti lännen taloudellisen avun merkitystä Neuvostoliiton kehitykselle. Bush ilmaisi tukensa Gorbatšoville, mutta ei ollut missään vaiheessa valmis auttamaan Neuvostoliittoa taloudellisesti.

Bushin arvio neuvostotalouden lohduttomasta tilasta, jota mikään läntinen apu ei kykenisi pelastamaan, osoittautui jälkikäteen tarkastellen oikeaksi. Kyseisestä näkemyserosta huolimatta Bush esitteli Koiviston yhteisessä televisioesiintymisessä lausumalla, että ”tässä on mies, joka tietää Neuvostoliitosta enemmän kuin kukaan toinen tuntemani”.

Huoli Neuvostoliiton ajautumisesta kaaokseen

Elokuun 1991 vanhoillisten vallankaappausyrityksen jälkeen vastarinnan sankariksi kohonnut Jeltsin vahvisti asemiaan suhteessa Gorbatšoviin. Epäonnistunut kaappausyritys kiihdytti Neuvostoliiton hajoamisprosessia.

Venäjä tunnusti 24. elokuuta Baltian maiden itsenäisyyden. Suomi seurasi perässä ja palautti diplomaattisuhteet Baltian maihin 28. elokuuta. Bush jäi odottamaan Neuvostoliiton reaktiota, ja Yhdysvallat solmi diplomaattisuhteet Baltian maihin vasta 2. syyskuuta.

Elokuun tapahtumista huolimatta lännen johtajat pysyivät lojaaleina Gorbatšoville. Koiviston suhtautuminen Moskovan valtasuhteiden muutokseen oli pitkälti samansuuntainen kuin Bushilla. Molemmat välttivät kiirehtimistä ja halusivat odottaa tilanteen selkiintymistä.

Lännessä Neuvostoliiton valtiorakenteen hajoamisen pelättiin johtavan pitkäaikaiseen sekasortoon, jopa sisällissotaan.

Gorbatšov ponnisteli Neuvostoliiton yhtenäisyyden, Baltian maita lukuun ottamatta, säilyttämiseksi. Lännessä Neuvostoliiton valtiorakenteen hajoamisen pelättiin johtavan pitkäaikaiseen sekasortoon, jopa sisällissotaan. Tästä varoittavana esimerkkinä toimi Jugoslavia, joka oli kesällä 1991 ajautunut verisiin hajoamissotiin. Huolta Neuvostoliiton kohdalla lisäsi maan laajat ydinasevarastot ja niiden kontrollointi.

Kun neuvostoimperiumi sitten joulukuussa 1991 romahti verrattain rauhanomaisesti, yllätti se päätöksentekijät niin Helsingissä kuin Washingtonissakin.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

VTM Juha-Matti Ritvanen on väitöskirjatutkija Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineessa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Neuvostoliiton hajoamisen vaikutuksia Suomen ulkopolitiikkaan. Ritvanen on myös ReImag-tutkimushankkeen jäsen.

Lisää aiheesta

3 Trackbacks & Pingbacks

  1. Koivisto, Pohjola ja ydinaseiden haaste - Politiikasta
  2. Koivisto, January 1991, and Estonian-Finnish relations - Politiikasta
  3. Mauno Koiviston kiistanalainen maine Virossa - Politiikasta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*