Mauno Koivisto – varovaisin askelin Euroopan unioniin

Mauno Koiviston johdolla Suomi loikkasi Euroopan yhdentymisen ulkokehältä suoraan sen ytimeen. Koivisto kuitenkin puntaroi pitkään erilaisia vaihtoehtoja eikä pitänyt unionijäsenyyttä minään ennalta määrättynä historiallisena Suomen kohtalona.

Presidentti Mauno Koiviston johdolla vuodenvaihteessa 1991–1992 tehty päätös hakea Euroopan yhteisön (vuodesta 1993 unionin) jäsenyyttä lukeutuu Suomen itsenäisyyden ajan merkittävimpiin. Vaikka jäsenyys toteutui Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren presidenttikaudella, valmistelut tehtiin Koiviston aikana.

Jälkikäteen tarkasteltuna Suomen EU-jäsenyys vaikuttaa loogiselta, junan lailla asema asemalta päätepistettään kohti edenneeltä tapahtumakululta. Totta onkin, että monelle suomalaiselle unionijäsenyys oli pitkän aikavälin haave, jossa Suomen paikka osana läntistä demokratioiden ja markkinatalouksien yhteisöä sai lopullisen sinettinsä.

Lokakuussa 1994 järjestetyssä kansanäänestyksessä suomalaisten selvä enemmistö, 57 prosenttia äänestäneistä, kannatti liittymistä. Maan poliittisessa ja taloudellisessa eliitissä vallitsi vahva yhteisymmärrys jäsenyyden puolesta.

Koiviston toimintaa onkin houkuttelevaa arvioida sitä vasten, kuinka hyvin hän pelasi oman roolinsa presidenttinä tällä tavoin jo ennalta käsikirjoitetussa näytelmässä.

Koiviston toimintaa onkin houkuttelevaa arvioida sitä vasten, kuinka hyvin hän pelasi oman roolinsa presidenttinä tällä tavoin jo ennalta käsikirjoitetussa näytelmässä. Oliko presidentillä ajoitus kunnossa? Mistä syystä johtajan repliikit olivat joskus monitulkintaisia?

Oliko Koiviston viivyttely ja jahkailu taktista viisautta, jonka avulla oltiin valmiita nopeaan toimintaan ratkaisevalla hetkellä, historian porttien avautuessa Suomen liikkua ja liukua kohti länttä?

Väärät teleologiat

Merkittäviä historian tapahtumia pidetään usein lähestulkoon ennalta määrättyinä, jopa ainoina mahdollisina kehityskulkuina. Historiankirjoituksen tehtäväksi jää tällöin toteutuneen kehityksen kuvailu ja selittäminen.

Tällainen teleologinen historianymmärrys jättää kuitenkin varjoonsa menneisyyden moninaisuuden ja sen, minkälaisia vaihtoehtoisia reittejä tapahtumat olisivat saattaneet edetä. Jälkikäteen onkin vaikea nähdä, minkälaisia epäilyksiä tai epävarmuuksia toteutuneeseen kehitykseen aikanaan on liittynyt.

Koiviston varovainen ja eri vaihtoehtoja alati puntaroinut Eurooppa-politiikka on erinomainen esimerkki siitä, kuinka epävarma ja osin sattumanvarainenkin prosessi Suomen EU-jäsenyyden toteutuminen aikanaan oli. Koivistolle unionin jäsenyys ei ollut ideologinen projekti, vaan ratkaisu, joka turvasi Suomen keskeiset edut kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa.

Presidentille kyse oli todellisesta valinnasta, jonka hyödyt ja haitat kiteytyivät vasta vähitellen.

Muitakin vaihtoehtoja oli. Koivistolle kyse ei ollut pelkästään siitä, miten ja missä aikataulussa hänen tulisi pyrkiä luotsaamaan Suomi Euroopan unioniin kylmän sodan jälkeisessä murrosvaiheessa. Presidentille kyse oli todellisesta valinnasta, jonka hyödyt ja haitat kiteytyivät vasta vähitellen.

Koivisto ja Suomen idea

Voimme hyvin kuvitella, että hieman erilaisten taustatekijöiden vallitessa olisi Koivisto voinut päätyä myös johonkin toiseen vaihtoehtoon Suomelle sopivaksi ratkaisuksi. Koiviston ajattelussa Suomen asema Euroopassa tai maailmassa ei määräytynyt siten, että sen tulisi jotenkin kohtalonomaisesti etsiä ja löytää oma, sille kuuluva, pysyvä paikkansa. Tällainen hegeliläinen, tai snellmanilainen, determinismi oli monet mullistukset ja murrokset pitkän elämänsä aikana kokeneelle Koivistolle vierasta.

Suomellakin oli Koiviston silmissä oma ideansa. Sillä ei silti ollut yhtä, kiinteää olomuotoa.

Kuten Venäjällä, Suomellakin oli Koiviston silmissä oma ideansa. Sillä ei silti ollut yhtä, kiinteää olomuotoa. Suomen idean ytimessä oli alati jatkuva muutos. Tärkeintä oli liike, ei lopullinen päämäärä. 1990-luvulla liike johti kohti EU:n kovaa ydintä.

Nordek oppituntina

Koivisto perehtyi integraatiopolitiikkaan ja siinä piileviin vaaran paikkoihin jo ensimmäisellä, vuosien 1968–1970 pääministerikaudellaan. Kanssapelurit löytyivät muista Pohjoismaista ja vastapelurit kotimaasta presidentti Urho Kekkosen ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen hahmoissa.

Nämä järjestivät vielä nuorehkolle Koivistolle sellaisen oppitunnin pelin politiikassa, ettei tämä oikeastaan ikinä täysin toipunut siitä. Pohjoismaisen talousliitto Nordekin epäonnistuminen vuonna 1970 oli itsessään katkera tappio Koivistolle, mutta erityisesti mieliä jäi kaihertamaan Kekkosen ja Karjalaisen häikäilemättömyys suunnitelman loppumetreillä.

Koivisto halusi pelata avoimin kortein erityisesti muiden Pohjoismaiden suuntaan ja kertoa, miksi suunnitelma oli lopulta joutunut vastatuuleen, eli Neuvostoliiton hampaisiin. Kekkonen ja Karjalainen eivät tästä pitäneet, vaan olisivat mieluimmin antaneet Tanskan upottaa vuotavan Nordek-laivan. Hehän jo joka tapauksessa tähyilivät Euroopan yhteisön jäseneksi, ja tanskalaisten irtautumista ei suunnitelma olisi kestänyt.

Sisäpolitiikan on oltava kunnossa

Nordekin kaatuminen ja yhteentörmäys Kekkosen ja Karjalaisen kanssa antoi Koivistolle ratkaisevan oppitunnin siitä, minkälainen miinakenttä Eurooppa-politiikka pahimmillaan saattoi olla.

Muiden valtioiden tai eurooppalaisten instituutioiden kanssa asioitaessa oli kotikentällä asioiden oltava kunnossa. Integraatiokysymykset tarjosivat lukemattoman määrän mahdollisuuksia sisäpoliittisiin irtiottoihin ja välistävetoihin. Sisäiset kiistat taas saattoivat vaarantaa Suomen elintärkeät edut muualla maailmassa, taloudellisen hyvinvoinnin ja pahimmassa tapauksessa sotilaallisen turvallisuuden.

Integraatiopolitiikan kotirintaman pitäminen eheänä oli Koivistolle yhtä tärkeää kuin neuvottelut muiden valtioiden tai instituutioiden kanssa.

Tästä syystä integraatiopolitiikkaa oli Koiviston silmissä tehtävä ainoastaan hyvin vahvan sisäisen konsensuksen vallitessa. Integraatiopolitiikan kotirintaman pitäminen eheänä oli Koivistolle yhtä tärkeää kuin neuvottelut muiden valtioiden tai instituutioiden kanssa. Kumpikaan ei voinut olla rempallaan. Pelillä oli aina kaksi tasoa, ja pelin panokset olivat korkeat.

Ja jotta peli onnistuisi, ei kaikesta voinut puhua kaikkien kanssa kaiken aikaa.

ETA ensin

Vuoden 1989 syksyn jälkeen Koivisto vältti ottamasta kantaa sen suhteen, olisiko täysjäsenyys Euroopan yhteisössä (tai myöhemmin unionissa) Suomelle toivottava ratkaisu. Koivisto ei sanonut, että jäsenyys olisi mahdollinen, mutta ei toisaalta sanonut että se olisi mahdotonkaan. Efta-maiden tapaan Suomen tavoitteena oli neuvotella EY:n kanssa sopimus Euroopan talousalueesta (ETA), joka takaisi pääsyn Euroopan syveneville sisämarkkinoille.

Muut Efta-maat Sveitsiä ja Suomea lukuun ottamatta ottivat kuitenkin yksi toisensa jälkeen EY-jäsenyyden varsinaiseksi tavoitteekseen. Presidenttinä Koivisto hillitsikin voimakkaasti vastuunalaisten hallituksen ministerien ja johtavien virkamiesten julkisia puheita Suomen integraatiovaihtoehdoista. Sisämarkkinoille pääsyn takaava ETA-sopimus oli saatava aikaan ensin.

Tämä loi 1990-luvun vaihteen suomalaiseen Eurooppa-keskusteluun erikoisen tilanteen. Asetelmat Suomen ympärillä muuttuivat vauhdilla, eikä ETA-sopimus välttämättä riittänyt Suomelle integraatioratkaisuksi. Julkinen keskustelu mahdollisesta EY-jäsenyydestä virisi. Mutta kukaan ei tiennyt mitä presidentti siitä oikeastaan ajatteli.

Päätös hakea jäsenyyttä

Koiviston silmissä jäsenyys unioniksi tiivistyvässä EY:ssä oli yksi mahdollinen ratkaisu muiden joukossa. Yleisesti ajatellaan, että elokuun 1991 epäonnistunut vallankaappaus oli Koivistolle ratkaiseva käänne, jonka jälkeen hän asetti unionijäsenyyden tavoitteekseen. Tästä kestikin vain puolisen vuotta, kun Suomi jätti jäsenyyshakemuksensa.

Koivisto näkyy kuitenkin epäröineen asiassa vielä vallankaappauksen jälkeenkin Syyskuulta 1991 häneltä löytyy sekä yhteisöjäsenyyttä puoltavia että siihen vielä varauksellisesti suhtautuneita lausumia. Lisäksi ei ollut tietoa, milloin yhteisö avaisi ovensa uusille jäsenmaille. ETA-sopimuskin oli vielä kesken alkusyksyllä 1991.

EY itse teki päätöksensä siitä, että se aloittaisi neuvottelut uusien jäsenkandidaattien kanssa Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991. Samalla linjattiin kunnianhimoisia tavoitteita unionin tulevaisuudesta.

EU:n tiivistyminen poliittiseksi yhteisöksi yhteisvaluuttoineen ja ulko- ja turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli näkymä, jonka Koivisto koki haasteelliseksi Suomen kannalta.

Se, että Suomi oli hyppäämässä jo liikkeellä olevan laivaan, ei ollut Koiviston silmissä ongelmatonta. EU:n tiivistyminen poliittiseksi yhteisöksi yhteisvaluuttoineen ja ulko- ja turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli näkymä, jonka Koivisto koki haasteelliseksi Suomen kannalta. Taloudellisessa integraatiossa pidättäytyvä ETA-sopimus oli tässä mielessä helpompi ratkaisu.

Turvallisuus vai talous?

Pian presidenttikautensa jälkeen julkaistuissa muistelmissaan Koivisto kertoi omista vaikuttimistaan näin: ”Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni se näkökohta, joka kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaan, että meidän piti EY:öön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä”.

Maininta esiintyy muistelmissa kuin ohimennen, ja on asian painoarvoon nähden hämmästyttävän lyhyt.

Muut lähteet viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että ratkaisevassa päätösvaiheessa syksyllä 1991 ja talvella 1992 Koiviston mielessä painoivat kuitenkin taloudelliset motiivit. Suomi oli silloin ajautunut vakavaan talouskriisiin eikä ulospääsyä vielä näkynyt. Vuonna 2008 ruotsiksi julkaistussa Grannar-teoksessaan Koivisto toteaa, että hänen omat turvallisuuspoliittiset motiivinsa valkenivat hänelle itselleenkin vasta jälkikäteen ”asiaa pohdiskeltuani”.

Eurooppa uutena viiteryhmänä

Kysymykseen taloudellisten ja turvallisuuspoliittisten motiivien tärkeysjärjestyksestä ei ehkä löydy yksiselitteistä vastausta. Lisäksi on otettava huomioon muitakin tekijöitä. Suurella vaivalla syksyllä 1991 valmiiksi saatu ETA-sopimus jätti toivomisen varaa erityisesti sen suhteen, miten ETA-maat jäivät sisämarkkinoiden kehittämistä koskevan päätöksenteon ulkopuolelle.

Jo Kekkoselta tunnettiin 1960-luvun lopulta lausahdus, että Suomen oli oman olemassaolonsa vuoksi syytä olla paikalla siellä, missä sitä koskevia päätöksiä tehtiin. 1990-luvulla tuo paikka oli Bryssel.

Pohjoismainen viiteryhmä ei enää riittänyt strategiseksi vaihtoehdoksi. Tanska oli Koiviston silmissä osoittautunut epäluotettavaksi Baltian liikehdinnän yhteydessä. Ruotsin hallitus taas oli syksyllä 1990 jättänyt kertomatta Koivistolle aikeistaan liittyä yhteisön jäseneksi.

Lisäksi vain jäsenyyttä hakemalla oli mahdollista selvittää ehdot, joilla se voisi toteutua. Lopullinen valinta tehtäisiin kansanäänestyksessä ja eduskunnassa.

Sisäinen kolmiodraama

Kriittistä kuitenkin oli, kuinka leveällä pohjalla Suomen sisäinen integraatiokonsensus oli. Ainoastaan siinä tilanteessa, että kaikki kolme suurinta puoluetta olisivat tukevasti EU-jäsenyyden kannalla, olisi koko hanke mahdollinen.

Kekkosen, Karjalaisen ja Koiviston kolmiodraama sai jatkoa uudessa asetelmassa, jossa K-linjan miehet olivat vaihtuneet uuden sukupolven keskustavaikuttajiin.

1960-luvun lopun Kekkosen, Karjalaisen ja Koiviston kolmiodraama sai jatkoa uudessa asetelmassa, jossa K-linjan miehet olivat vaihtuneet uuden sukupolven keskustavaikuttajiin Esko Ahoon ja Paavo Väyryseen. Koiviston ja Ahon välinen suhde oli erityinen, ajankohdan todennäköisesti merkittävin kahden vallanpitäjän välinen suhde.

Presidentin ja pääministerin yhteispelillä varmistettiin, että jäsenyyden edellyttämä ylileveä poliittinen konsensus piti ja kesti Väyrysen sille esittämän haasteen. Ensin katkesi Väyrysen kuningastie presidentiksi, ja sitten hävisi tuuli EU-jäsenyyden vastustajien purjeista.

Koivisto osasi pelinsä. Mutta toisinkin olisi voinut käydä.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

D.Phil, dosentti Juhana Aunesluoma on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkimusjohtaja.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*