Mauno Koiviston kiistanalainen maine Virossa

Photo: Diego Delso [CC BY-SA 3.0]

Presidentti Mauno Koivisto muistetaan Suomessa siitä, että hän oli osaltaan lopettamassa Suomen riippuvuutta Venäjästä sekä johdatti Suomen läpi 1990-luvun alun lamasta ja Euroopan unionin jäseneksi. Kysymyksessä oli maan historiassa suurten muutosten aika, joka ennen pitkää osoittautui menestyksekkääksi. Valtiomies Koivisto muistetaan myös Suomenlahden toisella rannalla. Siellä hänen maineensa on kenties kiistanalaisempi.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

 

Presidentti Mauno Koivisto vaikeni Baltian asioista pitkään, ja kun hän tammikuussa 1991 lopulta ilmaisi näkemyksensä, hän teki sen varsin tylysti, kuten seuraavasta ilmenee. Hänen väliintulonsa tarkoitus on pysynyt pitkään epäselvänä.

Baltiassa tilanne tulkittiin aikanaan niin, että Koivisto ei tukenut alueen itsenäisyysliikkeitä vaan pikemminkin Neuvostoliiton vakautta. Koivisto tuntui joidenkin mielestä jopa hyväksyvän Mihail Gorbatšovin sotilaallisen voimankäytön. Tammikuun 1991 tapaus on siis tahrinut Koiviston mainetta Virossa ja toisinaan jopa rasittanut Suomen ja Viron välisiä suhteita.

Väitän kuitenkin, että Koiviston maine on ajan mittaan parantunut, kun tieto hänen poliittisten ratkaisujensa taustoista on lisääntynyt. Maine voi itse asiassa parantua entisestään, mikäli hänen tammikuussa 1991 antamiensa lausuntojen pyrkimys, eikä pelkästään sisältö, tulee laajemmin tietoisuuteen. Näkemyksiin Koivistosta ja Suomen ulkopolitiikasta on luultavimmin vaikuttanut myös se, kuinka virolaiset ovat muistelleet maansa omaa diplomatiaa vuosina 1990–1991, minkä pyrin seuraavassa esseessä selventämään.

Koiviston maine on ajan mittaan parantunut, kun tieto hänen poliittisten ratkaisujensa taustoista on lisääntynyt.

Käyn ensin läpi kansainvälisestä politiikasta pitkään kirjoittaneen Erkki Bahovskin laatimaa muistokirjoitusta. Se oli yksi harvoista perusteellisista kirjoituksista, joita Koivistolle Viron lehdistössä omistettiin hänen menehtymisensä jälkeen. Se heijastelee hienosti viime vuosikymmeninä Koivistosta muodostunutta yleiskuvaa. Mainitsen sen yhteydessä joitakin historiallisia yksityiskohtia, jotta lukija ymmärtää asiayhteydet paremmin.

Esseen toisessa osassa käsittelen tapahtumien tulkintoja sekä varjoa, joka Koivistosta jäi Suomen ja Viron välisiin suhteisiin.

Viron ja Suomen suhteiden nollapiste

Bahovski keskittyy muistokirjoituksessaan tammikuuhun 1991, joka luonnollisesti innostaa virolaisia eniten. On olennaista ymmärtää, että Koiviston Baltian-politiikka oli alisteinen hänen ensisijaiselle pyrkimykselleen ylläpitää hyvät suhteet Gorbatšoviin ja Neuvostoliiton sen aikaiseen johtoon. Hänen lähestymistapansa ei suinkaan ollut ainutlaatuinen, sillä samantyyppisen valinnan oli tehnyt muun muassa Yhdysvaltojen presidentti George H. W. Bush, jonka kanssa Koivisto piti säännöllisesti yhteyttä.

Neuvostoliiton vakaus oli keskeisempi asia kuin Baltian kansallismielisten liikkeiden tukeminen. Kansallismieliset luonnollisesti paheksuivat yllä mainittujen valtiomiesten poliittista linjavetoa.

Neuvostoliiton vakaus oli keskeisempi asia kuin Baltian kansallismielisten liikkeiden tukeminen.

Bahovski huomauttaa, että Koiviston tammikuussa 1991 kulminoitunutta Baltia-linjausta kritisoitiin Suomessa vielä voimakkaammin kuin Baltian kansojen keskuudessa. Koiviston reaalipolitiikka Viro-kysymyksessä oli luultavimmin liikaa jopa sille suomalaiselle äänestäjäkunnalle, joka oli kylmän sodan aikaan tottunut suomettumiseen. Bahovski toteaa, että Viron ja Suomen välisissä suhteissa saavutettiin lähihistorian huonoin piste juuri Koiviston Baltia-kommenttien myötä tammikuussa 1991.

Koivisto päätti tammikuussa 1991 antaa kaksi julkista lausuntoa sekä myöntää haastatteluja; päivät olivat 10. ja 16. tammikuuta. Ensimmäisellä kerralla Koivisto sanoi Suomen suhtautuvan myötätuntoisesti Baltian itsenäistymisliikkeisiin, mutta hänen mielestään Baltian johdon tulisi neuvotella asioista Moskovan kanssa Neuvostoliiton perustuslain pohjalta. Koivisto syytti neuvottelujen kariutumisesta nimenomaan Baltian hallituksia.

Huomautus ei ollut suoranaisen reilu, sillä Tallinna, Riika ja Vilna olivat useasti pyrkineet käynnistämään neuvotteluja, mutta ne eivät voineet hylätä sitä peruslähtökohtaa, että valtiot oli yhdistetty Neuvostoliittoon laittomasti. Moskova puolestaan katsoi valtioiden tulleen vuonna 1940 vapaaehtoisesti osaksi Neuvostoliittoa, mistä johtuen niiden tuli erota liitosta.

Suomi oli sitä mieltä, että se oli tunnustanut yhdistämisen de facto, ja tuli samalla tukeneeksi Moskovan tulkintaa asiasta. (Elokuussa 1991 Helsinki kuitenkin muutti kantansa ja tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden valtion jatkumisen pohjalta, ei kokonaan uusina valtioina.) Lisäksi Koivisto tunnetusti sanoi, ettei hän odottanut alueelle minkäänlaisia väkivaltaisuuksia.

Vain kolme päivää myöhemmin, 13. tammikuuta, Vilnassa kuoli 14 ihmistä neuvostoarmeijan ja erikoisjoukkojen huonosti suunnitellun operaation yhteydessä. Koivisto pahoitteli väkivaltaa tammikuun 16. päivänä, mutta hän antoi myös ymmärtää, että syyllisiä olivat liettualaiset ”radikaalit” eikä suinkaan Moskova.

Koivisto kiisti suhtautuneensa naiivisti Neuvostoliiton pyrkimyksiin ja ilmaisi pettymystään siihen, etteivät baltit noudattaneet Suomen neuvoja vaan provosoivat Moskovaa.

Hän kiisti suhtautuneensa naiivisti Neuvostoliiton pyrkimyksiin ja ilmaisi pettymystään siihen, etteivät baltit noudattaneet Suomen neuvoja vaan provosoivat Moskovaa. Lisäksi Koivisto syytti lehdistöä ylettömän palstatilan antamisesta Baltian asioille. Muutamaa päivää myöhemmin Riikassa kuoli lisää ihmisiä Neuvostoliiton poliisin käynnistämässä ampumavälikohtauksessa.

Muistutettuaan lukijoitaan näistä kiistanalaisista tapauksista Bahovski jatkaa myönteisempään sävyyn. Hänen mukaansa Viron ja Suomen välit ovat noiden tapahtumien jälkeen kaiken aikaa parantuneet, ”vaikka Naton ja Venäjän suhteen on toisinaan ollut erimielisyyksiä”.

Tunnustettuaan lopulta Baltian itsenäisyyden Koivisto oli ensimmäinen Virossa käynyt läntisen maailman päämies; hänen vierailunsa tapahtui maaliskuussa 1992. Bahovski kirjoittaa myös, että vaikka Koivisto vaikutti julkisuudessa kylmäkiskoiselta, Suomi itse asiassa välitti Viroon suuria määriä rahaa ja tietotaitoa kulttuurisen yhteistyön turvin.

Välirikko Moskovan kanssa ei itse asiassa ollut tässä kysymyksessä kovinkaan todennäköinen, sillä Neuvostoliitto oli nimenomaan kannustanut Suomea ylläpitämään suoria suhteita Viron neuvostotasavallan kanssa. Neuvostoliiton perestroikan ja ulkopolitiikan ”uuden ajattelun” mukaiseen linjaan kuului juuri neuvostotasavaltojen ulkosuhteiden laajentaminen. Neuvostoliitto tietenkin tavoitteli taloudellista etua toivoen samalla, ettei toiminta nakertaisi kommunistien valtaa.

Koivisto välittäjänä

Kuten nykyään tiedetään, Moskova oli pyytänyt Suomen hallitusta tukemaan Viron kommunisteja (Vaino Väljasia, Indrek Toomea, Mikk Titmaa ja muita) ja kannustamaan Viron kansallismielisiä pysymään ”järkevinä”. Neuvostoliitossa kaikesta päätellen odotettiin, että suomalaisten tuki auttaisi Viron heikkenevästä kannatuksesta kärsivää kommunistipuoluetta.

Koivisto suostui pelaamaan Neuvostoliiton säännöillä, mutta koko strategia romahti keväällä 1990, kun kommunistit äänestettiin pois vallankahvasta. Edgar Savisaaren johtama kansanrintamavetoinen hallitus alkoi tavoitella maan itsenäisyyttä. Suomen ja Viron näkökulmat olivat siitä eteenpäin käytännössä yhteen sovittamattomia ja yhteenotot väistämättömiä.

On edelleen epäselvää, missä määrin Koivisto toimi Moskovan pyyntöjen pohjalta.

Mutta mitä tulee Koiviston lausuntoihin tammikuussa 1991, on edelleen epäselvää, missä määrin hän toimi Moskovan pyyntöjen pohjalta. Suomalaistutkija Heikki Rausmaan mukaan on mahdollista, joskin mahdotonta todistaa, että presidentti pyrki edelleen toimimaan välittäjänä Neuvostoliiton ja balttien asioissa toivoen, että hänen kannanottonsa estäisivät balttipoliitikkoja tekemästä vastuuttomia ratkaisuja.

Baltian maiden näkökulmasta itsenäisyyspyrkimysten tukahduttaminen ei kuitenkaan ollut enää mahdollista, joten Koiviston varoitukset miellettiin Gorbatšovin mahdollisen sotilaallisen väliintulon puoltamiseksi.

”Kulttuurinen” avunanto

Rausmaa, samoin kuin äskettäin myös Ilmar Metsalo, ovat selittäneet näiden tapahtumien taustat perusteellisesti. Heidän tutkimuksiaan on luettu myös Virossa, mikä on epäilemättä korjannut aiemmin jossain määrin yksipuolisia tulkintoja Helsingin harjoittamasta politiikasta. Suomen antaman avun mittakaava on nykyään paremmin tiedossa, ja sitä myös arvostetaan.

Viron presidentti Lennart Meri vihki elokuussa 2001 Helsingissä muistolaatan, jolla kunnioitetaan hänen viettämäänsä aikaa Tuglas-seuran tiloissa elokuun vallankumouksen kriittisinä päivinä 19.–23. elokuuta 1991.

Meri piti nimenomaan Tuglas-seuran huoneissa kuuluisan lehdistötilaisuuden, jonka yhteydessä hän sanoi, ettei kukaan ole koskaan nähnyt kenraaleja lypsämässä lehmiä ja että hän odotti vallankumouksen kaatuvan. Hän kirjoitti nimenomaan niissä huoneissa vieraiden valtioiden hallituksille kirjeitä, joissa hän pyysi Viron itsenäisyyden tunnustamista.

Suomen antaman avun mittakaava on nykyään paremmin tiedossa, ja sitä myös arvostetaan.

Suomalaiset veronmaksajat kustansivat hänelle siinä yhteydessä kaiken, niin toimistotilat kuin faksin ja puhelimen käytöstä koituvat huomattavat kulut. Laattaa seinään kiinnitettäessä Koivisto oli paikalla yhtenä monista arvohenkilöistä, mutta hän ei suostunut sanomaan sanaakaan vuoden 1991 tapahtumista.

Ratkaisu oli Koivistolle tyypillinen. Hän oli ilmeisesti päättänyt olla selittämättä vuoden 1991 tekojaan ja piti päätöksestään uppiniskaisesti kiinni vuosikymmenten ajan. Kun hän esimerkiksi julkaisi vuonna 2001 kirjan Venäjän idea, Viron lehdistö huomautti, ettei teoksessa selitetty millään tavoin tammikuuta 1991, jonka aikaiset tapahtumat olivat tehneet hänestä ”äärimmäisen epäsuositun”.

Lehdistö viittasi myös Koiviston toteamukseen, että mikäli hän joutuisi valitsemaan Suomen naapuriksi joko Yhdysvallat tai Venäjän, hän valitsisi Venäjän: ”Suomi ei ole sijainnut erityisen huonossa paikassa.”

Sittemmin on käynyt ilmi, että jo syyskuussa 1991, heti Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen, Koivisto ennusti, etteivät virolaiset ymmärtäisi suomalaisten tarjoaman avun suuruutta. Hän oli pannut stoalaisen tyynesti merkille, ettei kukaan ole suojassa kritiikiltä.

Kun niin sanottu suuri yleisö kritisoi presidenttiä riittämättömästä tuesta Virolle, hän tuntui saavan siitä erikoislaatuista nautintoa. Tietääkseni tätä ilmiötä ei ole selitetty kunnolla. Ehkäpä hän oli sitä mieltä, että Suomen Venäjän-suhteet vaativat äärimmäistä hienovaraisuutta vielä vuosikymmeniä itse tapahtumien jälkeen.

Suomen reaalipolitiikan tulkintojen muutokset

Koska Suomen lähtökohtia ei ole selitetty kyllin perusteellisesti eikä Suomen tarjoama ruohonjuuritason tuki Viron valtion rakentamisessa ole ollut yleisesti tiedossa, Virossa on luultavimmin suhtauduttu Suomen toimintaan tarpeettomankin pilkallisesti. ”Meidän näkökulmastamme katsottuna Suomen ulkopolitiikka vaikuttaa äärimmäisen kyyniseltä”, eräs toimittaja huomautti helmikuussa 1996 ja totesi vielä, että Suomi ja Viro sijaitsivat ”henkisen asteikon vastakkaisissa päissä”.

Toimittajan mukaan Suomi toteutti reaalipolitiikkaa, kun taas Viro nojasi ”kansainväliseen lakiin sekä kansainvälisiin sopimuksiin ja yhteistyöhön”. Tämä oli karkea analyysi Suomen harjoittamasta diplomatiasta ja naiivi tulkinta Viron omasta toiminnasta ulkopolitiikan kentällä.

Kysymyksessä ei kuitenkaan välttämättä ollut maan virallinen näkemys. Sen paremmin Meren kuin Arnold Rüütelin ei tiedetä julkisesti valitelleen Koiviston toimia. Kun Jaakko Kaurinkoski aloitti 1. lokakuuta 1991 työnsä Suomen ensimmäisenä Viron-suurlähettiläänä, presidentti Rüütel (virallisesti Viron korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja) ei puhunut ongelmista Viron ja Suomen välisissä suhteissa, mutta sen sijaan hän painotti ”suurta käytännön apua”, jota Viro oli Suomelta vuosien mittaan saanut.

Viron, Latvian ja Liettuan johtajat ilmoittivat moneen otteeseen valmiutensa soveltaa tulevissa Neuvostoliitto-suhteissaan suomettumisen mallia.

Meri lähti tehtävästään Viron Suomen-suurlähettiläänä lokakuussa 1992 ja nousi Viron presidentiksi, ja tässä yhteydessä myös hän pani merkille sekä kulttuuristen että taloudellisten suhteiden laajenemisen, samoin kuin Suomen tarjoaman avun sotilasasioissa.

Merellä ja Rüütelillä oli ilmeisiä syitä myötämieliseen suhtautumiseensa. Kumpikin oli ennen elokuuta 1991 ilmoittanut moneen otteeseen, että Suomi kelpaisi heille esimerkiksi suhteiden hoidosta Neuvostoliiton kanssa. Latvialaiset ja liettualaiset poliitikot olivat muuten sanoneet samaa – mitä tänä päivänä harvoin muistetaan.

Meri esimerkiksi ilmoitti marraskuussa 1990 Kaurinkoskelle, joka työskenteli tuolloin ulkoasiainministeriön neuvottelevana virkamiehenä, että Viro halusi Suomelta oppia ”monessa asiassa”. Meri piti saman kuun aikana Helsingissä puheen, jonka yhteydessä hän totesi: ”Juuri nyt meidän täytyy ottaa oppia Paasikiveltä ja Kekkoselta. […] Suomen politiikka ei ollut petokseen perustuvaa mustaa magiaa. Olennaisinta siinä oli tosiasioiden tarkka ymmärtäminen ja edessä olevien tehtävien hahmottaminen.”

Tätä puhetta ei nykyään juuri muisteta. Viron, Latvian ja Liettuan johtajat ilmoittivat moneen otteeseen valmiutensa soveltaa tulevissa Neuvostoliitto-suhteissaan suomettumisen mallia, joten he ilman muuta tunsivat paljon myötätuntoa täsmälleen siten toimineita suomalaisia kohtaan.

Suomettumisen paradigma hylättiin nopeasti elokuun 1991 jälkeen, kun Baltian maat saivat itsenäisyyden melkeinpä deus ex machina -pohjalta ilman, että Venäjä asetti niille mitään ehtoja.

Kuka opettaa ketä?

Nähdäkseni Meri ja Rüütel suhtautuivat hienovaraisesti Suomen ulkopoliittiseen kokemukseen ja mentaliteettiin, mutta sama ote tuntui puuttuvan Toomas Hendrik Ilvekseltä, josta tuli Rüütelin jälkeen presidentti vuonna 2006.

Hän oli kyllä Radio Free Europen toimittajana tarkkaillut Viron politiikkaa, mutta joko hän ei ollut ymmärtänyt Viron asemaa ennen vuotta 1991, tai sitten hän oli päättänyt unohtaa sen. Hän oli aiemmin puhunut Suomen ulkopolitiikasta vähemmän jyrkin sanankääntein, mutta vuonna 2008 hän aiheutti jonkinasteisen myrskyn ilmoittamalla Koiviston sanoneen, että ”Viron itsenäisyys ei ollut Suomen intresseissä”.

Suomen tiedotusvälineet eivät valitettavasti löytäneet tällaista tokaisua arkistoistaan. Eikä se tosiaan heijastellut Koiviston ajattelua. Koivisto luultavimmin ajatteli Viron itsenäisyyden ilman muuta olevan Suomen intresseissä, mutta hän kaiketi uumoili, ettei Suomi, Viro tai mikään muukaan maa voinut tehdä sen toteutumiseksi juuri mitään.

Hän kantoi suurta huolta siitä, että Neuvostoliiton romahtaminen voisi johtaa sisällissotaan ja verenvuodatukseen, mikä saattaisi pysäyttää Baltian maiden vallankumoukset ja osoittautua tavattoman vaaralliseksi myös Suomelle. Hän halusi tammikuun 1991 ilmoituksillaan nimenomaan varoittaa baltteja tästä mahdollisuudesta sekä kehottaa heitä olemaan panematta toivoaan lännen varaan. Tässä mielessä Koivisto teki ratkaisunsa ajatellen – rehelliseltä pohjalta – sen olevan balttien parhaaksi.

Tammikuun 1991 jälkeen Koivisto tuntui vältelleen Tallinnaa ärsyttänyttä ”isonveljen oireyhtymää”.

Kuten Rausmaa on asianmukaisesti huomauttanut, tammikuu 1991 oli sikäli harvinainen ajankohta, että Koivisto katsoi tuolloin balttien tarvitsevan hieman neuvoja. Myöhemmin hän tuntui kyllä vältelleen Tallinnaa ärsyttänyttä ”isonveljen oireyhtymää”. Esimerkiksi maaliskuun 1992 valtiovierailunsa yhteydessä hän ei sanonut kerta kaikkiaan mitään Viron Venäjän-politiikasta tai maan suhtautumisesta venäjänkielisiin vähemmistöihinsä, totesi vain, että kukin maa valitsee oman tiensä ja vihjasi hienovaraisesti, että Suomen kokemukset itänaapurin kanssa olivat olleet toisenlaiset.

Kun presidentti Ilves syytti Suomea ei-toivottujen neuvojen antamisesta, moitteet tuntuivat epäoikeudenmukaisilta. Nähdäkseni nimenomaan Ilves suhtautui suomalaisiin toisinaan kopeasti, eivätkä tästä pitäneet hänen pohjoiset naapurinsa, jotka olivat kaikesta päätellen liian kohteliaita siitä huomauttamaan.

Kadriorgin presidentinpalatsista kantautuva pikkumainen valitus varjosti Viron ja Suomen välisiä suhteita ikävällä tavalla, mutta lokakuusta 2016 presidenttinä toiminut Kersti Kaljulaid on onnistunut hälventämään menneisyyden varjoja.

Tässä kohtaa tuntuu asianmukaiselta siteerata Kaljulaidin merkintää presidentti Koiviston muistokirjaan: ”Suuri valtiomies ja Viron ystävä on menehtynyt. Viron kansa muistaa Koiviston poliitikkona, joka arvosti kahden erittäin läheisen sukulaisvaltion kulttuurisuhteita ja inhimillisiä kontakteja.” Se oli oikein sanottu, tammikuun 1991 epämiellyttävistä tapahtumista huolimatta.

Kirjoitus on osa Presidentti Koivisto ja käänteiden vuodet -kirjoitussarjaa.

Kirjoituksen lähteinä on käytetty materiaalia myös Postimees-lehdestä, Suomen ulkoministeriön arkistosta, Viron ulkoministeriön arkistosta sekä Edijs Bossin väitöskirjaa ”Aligning with the unipole: alliance policies of Estonia, Latvia and Lithuania, 1988–1998” (Cambridgen yliopisto, 2010).

Tohtori Kaarel Piirimäe on Viron sotamuseon vanhempi tutkija sekä Tarton yliopiston tutkija. Hän on vuodesta 2014 työskennellyt myös vanhempana tutkijana suomalaisessa tutkimushankkeessa ”Reimagining Futures in the European North at the End of the Cold War”.

Alun perin englanniksi ilmestyneen kirjoituksen on suomentanut Tero Valkonen.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*