Miksi EU-keskustelu on Suomessa niin laimeaa?

Lukuaika: 4 min. 

Juha Sipilän mielestä suomalainen EU-keskustelu on ”hämmästyttävän laimeaa” – ja hän on oikeassa. Miksi keskustelu EU:sta on ”höttöpuhetta” ja mikä avuksi?

Pääministeri Juha Sipilä antoi keskiviikkona 22.11. pääministerin ilmoituksen ajankohtaisista EU-asioista. Ilmoituksen tarkoituksena oli linjata kootusti hallituksen kantoja käynnissä oleviin EU:n uudistushankkeisiin kuten puolustusyhteistyön kehittämiseen, talous- ja rahaliiton uudistamiseen sekä sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseen.

Eduskunta kävikin kipakan keskustelun, jossa Suomen linjaa kuvattiin yhtäältä passiiviseksi ja toisaalta liian innokkaaksi.

Pääministerin mielestä keskustelu oli kuitenkin ”hämmästyttävän laimea” ja kritiikki pääasiassa ”höttöpuhetta”. SDP:n puolustaman euroalueen suhdannetasausmekanismin ohella uusia avauksia ei juuri nähty.

Jopa vasemmistoliiton Li Andersson yhtyi Sipilän kritiikkiin ja totesi suomalaisen EU-keskustelun sortuvan ”höttöiseen fraseologiaan siitä, kuinka ’Suomen pitää olla ytimessä’, ’EU:n pitää olla iso isoissa asioissa ja pieni pienissä’ tai ’liittovaltiokehityksestä’”.

Miksi EU-keskustelu on niin laimeaa ja mitä asialle voisi tehdä? Taustalla voidaan nähdä ainakin kolme syytä.

EU-politiikan viitekehys on suomalainen ulkopolitiikka

Suomen EU-politiikkaa määrittelee jo kylmän sodan aikana muodostunut ulkopolitiikan pitkä linja, joka korostaa pysyvyyttä ja vakautta. On nähty arvokkaana, että Suomen linja pysyy yhtenäisenä ja johdonmukaisena poliittisista ristiriidoista huolimatta. Syy on pragmaattisen poliittinen: ajatellaan, että Suomi vaikuttaa parhaiten silloin, kun kantamme on mahdollisimman yhtenäinen.

Ajatuksen heikkous on kuitenkin siinä, ettei kaikissa kysymyksissä ole mitään yksiselitteistä ”Suomen etua”. Esimerkiksi maatalous- ja rakennetuet hyödyttävät toki monia suomalaisia, mutta samalla ne ovat pois jostain muusta, esimerkiksi tutkimuksesta.

Kaikissa kysymyksissä ei ole mitään yksiselitteistä ”Suomen etua”.

EU:ssa tehtävät päätökset vaikkapa työmarkkinoiden sääntelystä osuvat eri tavalla eri asemissa oleviin ihmisiin: nuoriin, naisiin, matalapalkka-aloilla työskenteleviin ja niin edelleen.

Käsitteellinen epäselvyys ja epätietoisuus

Toiseksi EU-tutkimus ja journalismi eivät ole onnistuneet vakiinnuttamaan käsitteiden tulkintoja. Taustalla voidaan nähdä ylipäänsä heikko ymmärrys Euroopan unionin toiminnasta, keskeisistä poliittisista toimijoista ja instituutioiden vallanjaosta.

Eduskunnan keskustelussa toistui usein esimerkiksi näkemys, jonka mukaan EU on ajautumassa kohti liittovaltiota. Esimerkkeinä tästä käytettiin muun muassa puolustusyhteistyön kehittämistä, rahaliiton jäsenyyttä ja Euroopan valuuttarahaston synnyttämistä.

Pisimmälle näkemyksen vei kenties Olli Immonen (ps.), jonka mukaan EU sekä on nykyisellään liittovaltio että ajautumassa kovaa vauhtia siihen suuntaan.

EU-tutkimus ja journalismi eivät ole onnistuneet vakiinnuttamaan käsitteiden tulkintoja.

Liittovaltiolla ei kenties ole yhtä tarkkarajaista määritelmää. Yleensä sillä viitataan hallintomuotoon, jossa valta on jaettu keskusvallan ja osavaltioiden välillä ja jossa molemmat ovat autonomisia määrätyillä politiikan lohkoilla.

Arkikielessä liittovaltiokehityksellä tarkoitetaan prosessia, jossa valtaa siirretään ensi sijassa keskusvallan piiriin. Sillä voidaan myös tarkoittaa kehitystä, jossa vallanjakoa selkiytetään, kuten EU:ssa tehtiin Lissabonin sopimuksen tapauksessa vuonna 2008.

Talous- ja rahaliiton viimeaikaista kehittämistä ei tässä mielessä voida kuvata liittovaltiokehitykseksi. Eurokriisin jälkeinen aika on merkittävästi lisännyt hallitustenvälisen yhteistyön merkitystä. Saksan ja Ranskan tiivistynyt yhteistyö talouskoordinaatiossa ja euroryhmän kasvanut merkitys ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Kehityksen keskeinen seuraus on ollut, että EU:ssa tehtävät päätökset ovat entistä enemmän riippuvaisia yksittäisten suurten maiden sisäpolitiikasta. Merkittävä voimatasapainon muutos Saksan tai Ranskan poliittisissa voimasuhteissa voi muuttaa toimintaympäristön hyvinkin epävakaiseksi. Yksittäinen maa voi halutessaan vaikeuttaa kehitystä yksittäisillä tai useammilla politiikkalohkoilla.

Valtaa keskittävän liittovaltion sijaan EU on muuttunut institutionaalisesti yhä vaikeammin hahmotettavaksi. Toimeenpanevaa valtaa edustavat instituutiot kuten Euroopan keskuspankki ovat nousseet keskeiseen asemaan. EU-oikeuden ulkopuolella synnytettyjen rakenteiden kuten vuoden 2012 finanssipoliittisen sopimuksen tai Euroopan vakausmekanismin myötä voidaan puhua uuden ”harmaan alueen” synnystä.

Höttöpuhe alleviivaa EU-politiikan vaihtoehdottomuutta

Pääministerin ilmoituksesta käyty keskustelu osoitti hyvin, miten vähän aitoja vaihtoehtoja tällä hetkellä on pöydällä. EU-politiikan vaihtoehdottomuus on kolmas syy.

Osittain kyse on poliittisesta realismista, jossa kaikkien merkittävien uudistusten nähdään syntyvän Ranskan ja Saksan aloitteesta. Suomi on painoarvoltaan pieni maa, joka esimerkiksi EMU-kysymyksissä on peesannut Saksan ja Hollannin linjoja.

Taustalla vaikuttaa EU:ta koskevien analyysien ja vallitsevien kertomusten yksipuolisuus. Eurokriisi ei ole synnyttänyt uusia poliittisia visioita ennen kaikkea siksi, että sen tulkintaa on hallinnut yksi kertomus: yksittäisten valtioiden kuten Kreikan epäonnistunut taloudenpito. Tästä syystä ratkaisut ovat pyörineet lähinnä joko talouskurisääntöjen vahvistamisessa tai markkinakurin paremmalla soveltamisella.

Taustalla vaikuttaa EU:ta koskevien analyysien ja vallitsevien kertomusten yksipuolisuus.

Eurokriisi ei kuitenkaan ollut pelkkä valtioiden velkakriisi. Sen taustalla olivat euroalueen systeemiset epätasapainot kuten pitkään kasvaneet erot valtioiden kilpailukyvyssä ja vaihtotaseissa.

Erityisesti Saksan kilpailukykyinen talous synnytti merkittävän vientiylijäämän, joka integroituneessa EU-taloudessa heijastui luonnollisesti Etelä-Euroopan maiden alijäämänä. Vajetta paikattiin velalla, yksityisellä ja julkisella.

Budjettialijäämiin ja velkasuhteeseen keskittynyt talousohjaus oli huonosti varautunut tähän ongelmaan. Itse asiassa ainoa poliittinen teko, joka on jollain tavalla heijastellut systeemitason epätasapainoja, oli vuoden 2012 finanssipoliittiseen sopimukseen kirjattu tavoite rajoittaa valtioiden vientiylijäämä vaihteluvälille -4–+6 prosenttia.

EU-komissiolla on kuitenkin ollut vaikeuksia taivutella jatkuvasti ali-investoivaa Saksaa siirtämään talouspolitiikkansa viritystä elvyttävämpään suuntaan. Viime aikoina edennyt keskustelu pankkiunionista on toki osoittanut, että kriisiä voidaan lähestyä myös rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta. Pankkiunionia koskeva keskustelu onkin ollut keskimääräistä analyyttisempää.

Mikä avuksi?

Suomalaisen EU-keskustelun parantamiseen on kolme lääkettä.

Ensimmäiseksi julkisessa keskustelussa on päästävä eroon yksiselitteisestä Suomen edusta. Kuten poliittiset päätökset ylipäänsä, EU:ssa tehtävät ratkaisut osuvat eri tavalla eri väestöryhmiin. Jotkut päätökset hyödyttävät viljelijöitä, toiset koskevat naisten asemaa, osa päätöksistä osuu suoraan matalapalkkaisiin aloihin.

Tässä ei sinänsä ole mitään väärää. Hirttäytyminen Suomen etuun usein hämärtää päätösten todellisia seurauksia.

Toiseksi Eurooppa-tutkijoiden pitäisi viestiä selkeämmin ja kiinnittää huomiota käsitteiden johdonmukaiseen käyttöön. On luonnollista, että poliittisten käsitteiden määrittely on osa politiikan tekemistä. Oikeisto ja vasemmisto tulkitsevat eri tavalla vapauden ja tasa-arvon käsitteet.

Samaa ideologista liikkumatilaa ei kuitenkaan tarvitsisi sallia suhteessa ”yhteisvastuun” tai ”liittovaltiokehityksen” käsitteisiin. Journalistien tulisi myös haastaa poliitikkoja höttöpuheen suhteen.

Kolmanneksi vallitsevat tarinat on haastettava. Esimerkiksi keskustelu EMUn kehittämistä olisi vähemmän höttöistä, jos julkisessa keskustelussa esiintyisi useampia tulkintoja itse eurokriisin syistä. Yksipuoliset kertomukset synnyttävät yksipuolisia ratkaisuja.

Tutkimusprojektimme Between Law and Politics: Rethinking the Intellectual Foundations of the European Economic Constitution käsitteleekin laajasti Euroopan talous- ja rahaliiton taustalla vaikuttavia filosofisia, poliittisia ja oikeudellisia ideoita.

Timo Miettinen on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hän toimii projektijohtajana Between Law and Politics -tutkimushankkeessa sekä tiiminvetäjänä uudessa Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Ihan hyvä kirjoitus Miettiseltä tärkeästä aiheesta, joka sisäänrakennetusta toivottomuudestaan huolimatta on myös omalla tavallaan mielenkiintoista seurattavaa.

    Onhan kunnollisen asiakeskustelun peräänkuuluttaminen EU-kysymysten suhteen varsin absurdi ajatus, koska koko EU jo alun perin on rakennettu ajamaan sellaisia pyrkimyksiä, jotka eivät oikein kestä päivänvaloa – ja joista hankkeen puuhamiehet näin ollen eivät mielellään soisi keskusteltavan.

    Niinpä keskustelu vääjäämättä latistuu byrokraattiseksi saivarteluksi epäolennaisista sivuseikoista tai onttouttaan kumisevien fraasien mekaaniseksi toistelemiseksi – aivan parhaaseen neuvostotyyliin.

  2. Tähän aiheeseen näkyy myös Taloussanomien toimittaja Jan Hurri ottaneen kantaa.

    Jo kirjoituksen otsikko on varsin osuva – ja Suomen hallituksen kannalta vähemmän mairitteleva: ”Mitä muuta näin höttöisistä EU-linjauksista voi syntyä kuin höttökeskustelua?”

    Tuo mainio kirjoitus löytyy täältä:
    https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005463440.html?ref=rss

Leave a comment

Your email address will not be published.


*