Miksi nämä vaalit olisivat erilaiset?

Vaaliuurnilla vuoden 1906 eduskuntavaaleissa. Kuva: Wikimedia Commons (Corbis Images)

Loppuviikosta järjestettävien europarlamenttivaalien alla moni asiantuntija on todennut näiden vaalien eroavan kaikista edeltäjistään. Puhutaan ensimmäisistä ylikansallisista vaaleista tai aidosti eurooppalaisista vaaleista.

Väite nojaa Karlheinz Reifin ja Hermann Schmittin vuonna 1980 lanseeraamaan ja varsin laajalti siteerattuun ajatukseen eurovaaleista ylimääräisinä, toisen luokan kansallisina vaaleina. Tutkijat perustivat päätelmänsä havaintoihin vuotta aikaisemmin järjestetyistä ensimmäisistä suorista Euroopan tason vaaleista, joita leimasivat suhteellisen vähäinen äänestysaktiivisuus, pienten ja uusien puolueiden tavallista suurempi kannatus sekä äänestäjien taipumus rangaista kansallisia hallituspuolueita. Reif ja Schmitt uskoivat kaiken taustalla olevan äänioikeutettujen tunne siitä, että europarlamenttivaaleissa olisi ”vähemmän kyseessä” ja ettei niissä äänestämällä voisi vaikuttaa oman elämän kannalta merkityksellisiin kysymyksiin. Miksi tilanne nyt olisi toinen? Mikä 35 vuodessa on muuttunut?

Vahvistuva parlamentti

Monikaan suomalainen tuskin muistaa vuoden 1979 europarlamenttivaaleja ja niihin liittynyttä poliittista keskustelua. Suomi ei tuolloin vielä ollut EU:n (tai EY:n tai EEC:n, joksi unionia kutsuttiin) jäsen; Euroopan koilliskolkassa tapahtuma tuntui etäiseltä. Euroopan integraation innokkaimmille kannattajille yhteisön silloisissa jäsenmaissa suorat parlamenttivaalit olivat kuitenkin tärkeä saavutus ja reipas askel kohti tiiviimpää poliittista yhteisöä ajatukseen aluksi nihkeästi suhtautuneiden kansallisten hallitusten pitkällisen taivuttelun jälkeen.

Olemassaolonsa kaksi ensimmäistä vuosikymmentä vuonna 1958 perustettu Euroopan parlamentti oli ollut lähinnä kansallisista parlamenteista valittujen poliitikkojen keskustelukerho ilman merkittäviä vaikutusmahdollisuuksia. Suorien vaalien toivottiin kohottavan parlamentin profiilia ja kiillottavan koko EY:n imagoa, josta 1970-luvun puolivälissä oli nousemassa todellinen huoli.

Vuoden 1973 ensimmäisestä laajentumiskierroksesta huolimatta vauhti integraation edistämiseen näytti hiipuneen. Lisäksi määräenemmistöpäätösten lisäännyttyä ja tämän seurauksena toimivallan siirryttyä jäsenvaltioilta ylikansallisille instituutioille kritiikki ”demokratiavajeesta” alkoi yhä enenevässä määrin askarruttaa Brysselin päättäjiä.

Vuoden 1979 jälkeen Euroopan parlamentti on paitsi kasvattanut kokoaan myös jatkuvasti vahvistanut asemaansa. Jokaisen perussopimusuudistuksen yhteydessä, ja monesti pitkälti oman aktiivisuutensa ansiosta, se on hyötynyt tavalla tai toisella. ”Katsoessa taaksepäin”, Yves Mény ym. kirjoittavat Euroopan parlamentin virallisessa historiassa, ”parlamentaaristen saavutusten lista on vaikuttava. Noin kahdessakymmenessä vuodessa Euroopan parlamentti on hankkinut toimivallan, jollaisen saamiseen kansallisilta parlamenteilta kului vuosisatoja”.

Kehitys on ollut asteittaista ja kansalaisille usein lähes näkymätöntä, mutta sillä on ollut mittava vaikutus eurooppalaiseen politiikkaan. Protestipuolueiden nousu ja korkean profiilin ehdokkaiden asettaminen vuoden 2014 vaaleissa selvästi viittaavat siihen, että myös kansallisissa poliittisissa piireissä sekä EU että Euroopan parlamentti otetaan tosissaan. Tätä taustaa vasten teesi eurovaalien vähempiarvoisuudesta näyttää menettäneen argumentaatiovoimansa.

Väitteeseen toisen asteen vaaleista liittyvä oletus puoluekentän pirstaleisuudesta ja pienten puolueiden suosiosta ei sekään enää taida aivan pitää paikkaansa. Edellisissä vuonna 2009 järjestetyissä vaaleissa europarlamenttiin valittiin edustajia 168 kansallisesta puolueesta, mikä kieltämättä on suuri määrä. Äänikynnyksestä luopuminen joissakin jäsenmaissa saattaa johtaa vielä suurempaan fragmentaatioon; nyt ehdokkaita on asettanut kaiken kaikkiaan 524 puoluetta.

Toisaalta EU-tason poliittisten ryhmien määrä ja keskinäiset voimasuhteet ovat säilyneet hämmästyttävän stabiileina ottaen huomion laajentumisprosessin yhdeksän jäsenmaan yhteisöstä 28 jäsenmaan unioniksi. Myös vuoden 1979 vaaleissa kolme selkeästi suurinta poliittista ryhmää olivat sosialistit (PES), kristillisdemokraatit (EPP) ja liberaalit (ALDE), joista kahden ensimmäisen äänisaaliit eivät jääneet kauaksikaan tämänvuotisista ennusteista (27,3 prosenttia äänistä sosiaalidemokraateille ja 26,3 kristillisdemokraateille; 12.5.2014 tehdyn ennusteen mukaan EPP saisi 29,4 prosenttia ja PES 25,8 prosenttia äänistä).

Kohti ylikansallisia vaaleja?

On kuitenkin totta, ettei parlamentin asteittainen vahvistuminen ole johtanut äänestysaktiivisuuden lisääntymiseen. Äänisaaliit europarlamenttivaaleissa ovat huvenneet vuosi vuodelta. Viime vaaleissa enää 43 prosenttia äänioikeutetuista vaivautui uurnille, eivätkä ennusteet nytkään lupaa ryntäystä. Vaikka trendi on ollut samansuuntainen kansallisissa vaaleissa, suunta on aidosti huolestuttava. Ensimmäisistä eurovaaleista kirjoittaessaan Reif ja Schmitt arvelivat alhaisen äänestysaktiivisuuden osittain johtuneen siitä, että tapahtuma oli kaikille toimijoille vielä uusi.

Nyt kyseessä on kuitenkin jo kahdeksannet, suurimmalle osalle jäsenmaiden kansalaisista vähitellen varsin tutuksi tulleet vaalit. Vuoden 2009 vaalien jälkeen tehdyn eurobarometrin mukaan puutteellinen tieto parlamentista ja EU:sta mainittiin yhä yhtenä äänestämättä jättämisen keskeisistä syistä, mutta vielä useammin perusteluksi annettiin joko yleinen kiinnostuksen puute tai tyytymättömyys ja epäluottamus politiikkaa kohtaan. Epäselväksi on jäänyt, missä määrin kansalaiset vieläkään ymmärtävät kuinka suuri vaikutus europarlamentin päätöksillä on heidän jokapäiväiseen elämäänsä.

Reifin ja Schmittin skenaarion kolmas elementti niin ikään näyttää pitäneen pintansa: hallituspuolueet ovat järjestelmällisesti hävinneet eurovaaleissa. Jotkut kommentaattorit ovat tosin havainneet tässä politisoitumiskehitystä: vuonna 2009 häviäjät olivat ennen kaikkea keskustavasemmistolaisia puolueita. Trendin taustalla ei siis välttämättä ole vain äänestäjien halu rangaista istuvia hallituksia vaan myös yleiseurooppalainen poliittinen siirtymä oikealle.

Lisäksi on muita syitä epäillä, etteivät vuoden 2014 eurovaalit suuresti poikkea perinteestä. Ensinnäkin eurooppalaiset puolueet ovat edelleen pääosin kansallisten puolueiden muodostamia löyhiä yhteenliittymiä. Vaalikampanjoiden pääfoorumeina toimivat kansalliset puolueet, joista monien agenda pitäytyy kansallisissa teemoissa. Niin ikään jo vuoden 1958 Rooman sopimuksiin sisältynyt mainita yhtenäisestä vaalimenettelystä ei vieläkään ole toteutunut, vaan vaalit toimitetaan lähinnä kansallisia käytäntöjä noudattaen.

Vaikuttaa myös siltä, etteivät puolueiden ensimmäistä kertaa nimeämät kärkiehdokkaat onnistu vastaamaan heihin kohdistettuihin odotuksiin; kärkiehdokkaiden vaalidebatit ovat toistaiseksi jääneet EU-asioista jo muutenkin kiinnostuneiden piirien ajanvietteeksi. ”En usko että kenenkään tulisi odottaa suuria televisioyleisöjä kandidaateille, joita äänestäjät eivät ole nähneet aikaisemmin ja jotka keskustelevat hämäristä asioista kielellä, jota sen enempää äänestäjät kuin ehdokkaatkaan eivät hallitse,” Tim King totesi osuvasti viime viikon European Voice -lehdessä.

”Erilaisten vaalien” idean ympärillä onkin paljon tyhjää, joko toiveajattelusta tai poliittisesta taktikoinnista kumpuavaa hypeä. Europarlamentti on kyllä vahvempi kuin koskaan, ja sen ovat oivaltaneet niin syvemmän integraation kannattajat kuin sen vastustajatkin, mutta tämä trendi on ollut nähtävissä jo vähintään kaksien edellisten vaalien aikana. Ainutlaatuisen kevään 2014 europarlamenttivaaleista tekeekin ennen kaikkea tämänhetkinen poliittinen tilanne, jota määrittää eurokriisin järkytystä seurannut yleinen tunne murroksesta, uusi keskinäisriippuvuus ja tarve hakea unionille uutta suuntaa. Aidosti ylikansallisiin vaaleihin on vielä matkaa, mutta unionin politiikassa voisi nyt olla mahdollisuus todelliseen muutokseen.

Lähteet

European Commission: Special Eurobarometer, Post-electoral survey 2009.

King, Tim: ’A contest that has failed to excite the European electorate’, European Voice, 15 May 2014.

Mény, Yves et al.: Building Parliament: 50 Years of European Parliament History 1958–2008, Luxembourg: European Communities 2009.

Trechsel, Alexander H.: ’First European Elections?’, Introduction at the State of the Union conference, Florence, 9 May 2014.

Reif, Karlheinz & Schmitt, Hermann: ’Nine second-order elections – a national framework for the analysis of European election results’, European Journal of Political Research, 8 (1980), 3–44.

Schmitt, Hermann: ’The European Parliament Elections of June 2004: Still Second-Order?’ West European Politics, 28 (2005), 650–679.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*