Miksi sosiaalidemokraatit flirttailevat oikeistopopulistien kanssa?

Lukuaika: 4 min. 

Sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä. Muuallakin kuin Suomessa kamppailu on näkynyt demareiden lähentymisessä oikeistopopulistisen retoriikan kanssa. Pohjoismaisen sosiaalidemokratian taustalta löytyvä hyvinvointivaltionationalismi on yhteydessä oikeistopopulistiseen nationalismiin.

Sosiaalidemokratian kriisistä on viime vuosina keskusteltu paljon. Milloin puolueen sisäiset, milloin ulkoiset toimijat ovat arvostelleet demareiden nykytilaa ja antaneet toimenpide-ehdotuksia.

Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, miten sosiaalidemokraatit ovat jo pyrkineet vastaamaan kannatuslukujen laskuun. Eräs huolestuttava tapa liittyy muutoksiin puolueen ideologisessa tarjonnassa. Sosiaalidemokraatit ovat alkaneet flirttailla oikeistopopulistisen retoriikan kanssa.

Erityisen näkyväksi ideologinen käänne nousi taannoisessa eurokriisissä, jossa demarit Suomessa olivat etunenässä vaatimassa tiukkaa ehdollisuutta – ”vakuuksia” – vastineeksi Kreikan ja muiden kriisimaiden auttamisesta. Samaan aikaan puolue kiristi maahanmuuttoretoriikkaansa.

Viime kesänä SDP:n entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja perussuomalaisten Timo Soini vaativat varojen ohjaamista hauraiden valtioiden vahvistamiseen. Vaatimus sopii mukavasti oikeistolaiseen retoriikkaan pakolaisten auttamisesta ennen muuta lähtömaiden oloja parantamalla.

Demareiden ja oikeistopopulistien lähentyminen ei rajoitu vain Suomeen. Esimerkiksi Tanskassa oikeistopopulistisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puheenjohtajat Kristian Thulesen Dahl ja Mette Fredriksen pohtivat mahdollista hallitusyhteistyötä 3F-ammattijärjestön lehdelle viime kesänä antamassaan yhteishaastattelussa.

Miksi sosiaalidemokraatit ovat valmiita omaksumaan oikeistopopulistien retoriikkaa ja tekemään yhteistyötä näiden kanssa?

Samat äänestäjät, heikkenevät kannatusluvut

Sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä. Valkoinen työväenluokkainen mies – Suomessa esimerkiksi perinteinen paperityöläinen – oli ennen demareiden, nyt yhä useammin oikeistopopulistien ydinkannattaja.

Sosiaalidemokraattisten puolueiden kannatusluvut ovat kautta Euroopan olleet tasaisessa laskussa 2000-luvun alkupuolelta asti. Samaan aikaan oikeistopopulistien kannatus on noussut kohisten. Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Sosiaalidemokraattien ja työväenluokkaisten äänestäjien etääntyminen toisistaan on itse asiassa ollut pitkä prosessi. Perinteinen luokkarakenne alkoi Euroopassa murentua viimeistään 1970-luvun lopulla, kun savupiipputeollisuus alkoi vähetä ja palvelualat kasvaa. Äänestäjäkunta keskiluokkaistui, ja puolueiden tarjonnassa luokkapolitiikka ja -retoriikka antoi tietä arvo- ja identiteettipolitiikalle.

Luokkataistelun sijaan vasemmistolaisetkin puolueet alkoivat korostaa vähemmistöjen oikeuksia, ympäristön suojelua ja muita ”uusia” poliittisia ongelmia. Myöhemmin keskustavasemmisto laajalti hyväksyi uusliberaalin konsensuksen.

Kutistuneen työväenluokan jäljelle jäänyt osa ei kuitenkaan kokenut uuden vasemmiston liberaalia retoriikkaa omakseen. Työväenluokkaisten äänestäjien arvot ja asenteet ovat usein konservatiivisempia kuin keskiluokan. Keskustavasemmistolaiset puolueet suuntavat tarjontaansa yhä useammin jälkimmäiselle ryhmälle.

Kun keskustavasemmisto siirtyi liberaalimpaan suuntaan arvokysymyksissä ja oikealle talouspolitiikassa, puoluekenttään jäi selvä aukko. Tähän rakoon uudet oikeistopopulistiset puolueet 1980-luvulta alkaen iskivät.

Maasta toiseen hiukan vaihdellen oikeistopopulistit korostavat protektionismia talouspolitiikassa – ja siten haastavat keskustavasemmiston hyväksymän uusliberalismin – ja arvokysymyksissä konservatiivis-autoritatiivista linjaa. Kysyntä autoritaaris-protektionistiselle politiikalle on vain kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana.

Ensin talous- ja finanssikriisi osoitti selvästi uusliberaalin talousmallin toimimattomuuden. Pian sen jälkeen nopeasti lisääntyneet maahanmuuttoliikkeet koettiin haasteeksi jo muutenkin kroonisesta rahoitusvajeesta kärsineiden hyvinvointivaltioiden kestävyydelle. Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Suomessa eurokriisikeskustelu edusti käännettä demareiden EU-retoriikassa ja -politiikassa. Demarit äänestivät ensin Kreikka-pakettia vastaan ja myöhemmin, ollessaan hallituksessa, vaativat tiukkaa ja kriisimaita kurjistavaa ehdollisuutta avun vastineeksi.

Tässä he eivät toki olleet yksin: kaikki suomalaiset puolueet, perussuomalaiset etunenässä, käyttivät tiukkaa ja jopa nationalistista kieltä apupaketeista puhuessaan. ”Suomen etu” oli ainoa asia, joka vaakakupissa painoi.

Sosiaalidemokratia on kuitenkin rajat ylittävälle solidaarisuudelle perustuva aate, mikä tekee demareiden retorisesta käänteestä yllättävän. Kun tarkemmin katsoo, pohjoismaisen sosiaalidemokratian taustalta on löydettävissä odottamattomia yhteyksiä oikeistopopulistiseen nationalismiin. 

Hyvinvointinationalismi yhteisenä ideologisena nimittäjänä

Sosiaalidemokraatit ovat olleet pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rakentajia. Sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueiden punavihreät koalitiot olivat keskeisiä tekijöitä yli luokkarajojen – maanomistajien ja työntekijöiden, pääoman ja työvoiman – solmitun yhteiskuntarauhan saavuttamisessa sotienjälkeisenä aikana.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui kuitenkin nimenomaan kansallisvaltiolle. Keskeistä oli ajatus kansasta (”folk”) jolle hyvinvointivaltio rakennettiin ”kodiksi” (”folkhemmet”). Pierre Rosanvallonin mukaan juuri käsitys kansasta ja siihen liittyvä yhteenkuuluvuuden, solidaarisuuden, tunne oli välttämätön edellytys sotienjälkeisen hyvinvointipolitiikan onnistumiselle.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui nimenomaan kansallisvaltiolle.

Tutkijat Birte Siim ja Susi Meret puolestaan toteavat, että pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, joka yhdistää hyvinvointipolitiikan kansalaisuuteen, jäsenyyteen kansallisvaltion muodostamassa yhteisössä.

Tästä näkökulmasta on vähemmän yllättävää, että sosiaalidemokraatit vastustivat eurokriisissä rajat ylittävää solidaarisuutta kansalliseen etuun vedoten. Mutta miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Keskeinen tekijä on talouden vuosikymmenen kestänyt alamäki ja siihen liittyvä mutta jo kriisiä edeltänyt hyvinvointivaltioiden alasajo. Toinen tekijä on eräänlaisen lakipisteen kenties nyt saavuttanut taloudellis-poliittinen integraatio ja globalisaatio.

Kansalaisuuteen ja ryhmäkuuluvuuteen liittyvät kiistat pysyivät pitkään piilossa, koska sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat voimakkaan talouskasvun aikaa. Elinolot kohenivat kautta väestörakenteen, ja kansallisvaltio oli luonteva solidaarisen tulonjakopolitiikan kehys. Suomeen kohdistuva maahanmuutto oli vähäistä.

2000-luvun lopun kriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi. Paitsi että jaettava kakku kansallisvaltioiden sisällä pieneni, Euroopan velkakriisi toi agendalle rajat ylittävät tulonsiirrot. Samaan aikaan Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto kasvoi. Yhdessä nämä tekijät loivat aivan uudentyyppistä poliittista retoriikkaa, jossa identiteetti-, ryhmäkuuluvuus ja tulonjakokysymykset yhdistyvät hyvinvointinationalismiksi..

Puolueiden kriisi irrottaa hallinnoinnin ideologiasta

Nykypolitiikalle ominainen populismi liittyy laajempaan kehittyneeseen puolueiden kriisiin. Edesmennyt politiikkatieteilijä Peter Mair jäsensi ongelmaa kahdella tasolla.

Ensinnäkin hänen mukaansa puolueet ovat siirtyneet yhä kauemmaksi kansalaisyhteiskunnasta ja kohti valtion hallinnollista apparaattia. Samalle ne ovat menettäneet kosketustaan omaan sosiaaliseen perustaansa. Kansanedustamistehtävän sijaan hallintatehtävä – hallituksessa toimiminen – on tullut puolueille keskeiseksi.

Puoluetoiminta on muuttunut enemmän strategiseksi kuin ideologiseksi. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, että puolueet ovat kenties entistä valmiimpia ottamaan kantaa asioihin lyhytnäköisen strategisen pohdinnan perusteella, vaikka kanta sotisi niiden perustavaa ideologiaa vastaan.

Toiseksi erityisesti EU-maissa poliittis-taloudellinen integraatio on jättänyt kansalliselle politiikalle yhä vähemmän liikkumatilaa. Puolueiden mahdollisuudet lunastaa äänestäjäkunnalle tehtyjä lupauksia eivät ole entisenkaltaiset. Erityisesti tämä on ongelma keskustavasemmistolle, joka mielellään näkisi budjettivaroja allokoitavan toisin kuin viime vuosikymmenellä suosittu säästöpolitiikka on EU-tasolta sanellut.

Paitsi sen, kuka kuuluu tulonjaon perustana toimivaan ”solidaarisuusyhteisöön”, eurokriisi politisoikin myös päätöksenteon tason. Kenellä on oikeus tehdä päätöksiä kansalaisten verorahoista? Euroryhmällä? Vain kansallisilla parlamenteilla?

Nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja.

Tässä tilanteessa sosiaalisen konfliktin ”etnisoiminen”, kiistojen esittäminen etnis-kansallisesta näkökulmasta oikeistopopulistien tavoin, saattaakin olla strategisesti houkutteleva vaihtoehto puolueille. Juuri näin tapahtui eurokriisissä. Kiistasta, jossa vastakkain olivat alun perin kansat ja markkinat, tai kansa ja finanssieliitti, tuli konflikti, joka asetti eurooppalaiset kansat – suomalaiset, kreikkalaiset tai saksalaiset veronmaksajat – toisiaan vastaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja. Vaaralliseksi tilanne muuttuu, jos ­– kuten on jo osittain käynyt – myös keskustaoikeistolaiset ja jopa -vasemmistolaiset puolueet omaksuvat nationalistis-etnisen retoriikan sen sijaan, että ne puskisivat julkisuteen vaihtoehtoisia kehystämisen tapoja. Jos retorinen vastarinta loppuu, on myös poliittinen taistelu oikeistopopulismia vastaan hävitty.

VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella radikaalioikeiston ja luokkapolitiikan suhdetta eri Euroopan maissa.

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Jorma Hietanen 21.11.2017 at 17:31

    Parlamenttipuoleet eivät vuosikymmeniin ole olleet kansalaisten kanava valtion suuntaan. Erimerkkisten puoluetukien avulla myös vasemmistopuolueet ovat tulleet riippumattomiksi aktiivista jäsenistöstä, joten puolueista on tullut valtionhallinnon elimiä.

  2. Keijo Ahlqvist 25.11.2017 at 11:58

    ”Luokkataistelun sijaan vasemmistolaisetkin puolueet alkoivat korostaa vähemmistöjen oikeuksia, ympäristön suojelua ja muita ”uusia” poliittisia ongelmia.”
    Ympäristön suojelu on luokkataistelua. Lue Naomi Kleinin Tämä muuttaa kaiken ja sen lähdeaineistoa.
    Vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen on luokkataistelua. Se on sisältynyt vasemmistolaiseen politiikkaan aina. Työväenluokka muuttui vähemmistöksi pirstoutuessaan teollisuustyöläisiksi, siirtotyöläisiksi, ammatinharjoittajiksi ja prekaareiksi – ja työttömiksi.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*