Miksi me tutkija-opettajat valittamistamme valitamme?

Kun kritikoi, miksi korostaisikaan arvostelemansa kohteen myönteisiä piirteitä sen sijaan, että maalailisi räikein värein esiin kohteen kielteisimmät piirteet?

Tietyn keskiajalta juontuvan ajatuksen mukaan kukin asiantila tulisi suhteuttaa johonkin aikaisempaan asiantilaan, joko nykyistä parempaan tai nykyistä huonompaan. Ellei niin tee, ei voi käydä sivistyneestä ihmisestä.

Suhteuttamistavan nimityksiin kuuluvat latinan kielessä laudatio temporis sekä lamentatio temporis. Saksan kielessä tunnetaan puolestaan sellaiset ilmaukset kuin Lob der vergangenen Zeiten sekä lyhyt ja ytimekäs Zeitklage.

Edistyneisyydestämme vakuuttuneina nykyihmisinä sanoudumme irti pimeän keskiajan ajattelutavoista.

Edistyneisyydestämme vakuuttuneina nykyihmisinä sanoudumme irti pimeän keskiajan ajattelutavoista. Miksi me tutkija-opettajat kuitenkin alituisesti valitamme, että niin tutkimuskohteissamme kuin toimintamme edellytyksissä tapahtuu alituisia huononnuksia ja tuskin lainkaan parannuksia?

Tutkimuskohteiden ja toimintaedellytysten alituinen huonontuminen

Mitä kuuluu tutkimuskohteillemme? Tehdäänpä muutama poiminto.

Saksan vastaisen kansainvälisen liittokunnan muodostamasta Yhdistyneistä kansakunnista muodostui pidemmäksi aikaa vahva globaali lupaus. YK tarjosi näköalan niin nälän, riiston, sorron kuin sotien karkottamiseksi maailmasta. Näistä vitsauksista nälkä on parhaiten hellittänyt, mutta sitäkin on edelleen jäljellä.

Toisen maailmansodan jälkeen jo hiipumassa olleen hiili- ja terästoimialan ylikansallinen hallinnointi tarjosi institutionaalisen alkusolun Euroopan integraatiolle. Sen polku näytti EU:n itälaajentumisen vaiheessa 2004–2007 johtavan maanosan yhä kattavampaan ja syvempään peruuttamattomaan  yhdentymiseen. Jopa globaali johtoasema näytti tulleen EU:n ulottuville.

Kymmentä vuotta myöhemmin näköalat ovat vallan toiset. EU:ssa vallitsevat vakavat rappion, rapautumisen ja toimintakyvyttömyyden oireet.

Ei YK, EU eikä maan hallitus

Kotimaan politiikassa hallitus toisensa jälkeen on ilmoittanut vihdoinkin ajanmukaistavansa hallitsemisen menettelytavat. Hallitukset ovat koordinoimistaan koordinoineet toimintaansa ja laatineet politiikkaohjelmia. Eräs hallitus laati jopa mittavan ja yksityiskohtaisen strategia-asiakirjan.

Viimeksi ministereiden määrää radikaalisti vähennettiin. Äskettäisiin instituutioasioiden linjauksiin puolestaan kuului maan useimpien kuntien lakkauttaminen, joskin tällä hetkellä moninaisten kysymysten loppuratkaisua etsitään perustamalla maakuntaitsehallinto.

Vahvaa näyttöä siitä, että hallituksen toiminta- ja päätöksentekokyky olisi ratkaisevasti vahvistunut, on tuskin kertynyt.

Millaisia tuloksia on käytännön politiikassa saavutettu? Vahvaa näyttöä siitä, että hallituksen toiminta- ja päätöksentekokyky olisi ratkaisevasti vahvistunut, on tuskin kertynyt. Eduskunta ei ole saanut päätettäväkseen aikaisempaa selvästi laadukkaampia hallituksen esityksiä. Monien keskeisten politiikkatointen piirissä vallitsee pysähtyneisyys. Yksiselitteistä näyttöä ei kerry siitä, että monikaan hyvä asia juuri kehittyisi suotuisasti.

Tutkimuskohteiden rappion keskellä tutkijaa tuskin ilahduttaa se, että kansan elinehdot ovat verrattomasti turvatummat kuin kuusikymmentä, kahdeksankymmentä saati sata vuotta sitten. Aliravitsemus vaivaa ani harvaa, koulutusta on saatavissa maksutta eikä vakavakaan sairastelu kouraise niin monen kukkaroa yhtä syvältä kuin 45–55 vuotta sitten.

Maailmalla voi matkustella monien aikaisempien esteiden haittaamatta ja hyvinkin halvalla, etenkin jos on valkoihoinen ja perinteeltään kristityn maan kasvatti. Maamme etninen kirjo on myös vähitellen monipuolistunut ja keskuuteemme on asettunut uussuomalaisia hyvinkin kaukaa.

Kuinka jaksavat puolestaan toimintaedellytyksemme tutkija-opettajina? Seitsemän vuotta yliopistouudistuksen jälkeen moni on päätynyt puuskahtamaan, että tiesi kyllä jo alusta alkaen, että pettymys tästä tulee.

Taloudellisen itsehallinnon ja aineellisen runsauden odotuksin markkinoitu uudistus onkin tuonut mittavia menonleikkauksia. Yliopistojen hallinnointi on joutunut alati tiukkenevaan ulkopuoliseen ohjaukseen, jota vahvakätinen sisäinen ohjaus lujittaa.

Moni tutkija-opettaja valittelee, että olemme peittyneet uusliberalistiseen myrkkylaskeumaan. Uusliberalismin koetaan kuristavan tutkijanvapautta, katkaisevan  kriittisten tutkijoiden urapolut ja muuttavan tutkija-opettajat tahdottomiksi rattaiksi mielettömässä mekanismissa, joka itsetuhoisena kulkee ilmeistä romahdustaan kohden.

Ilonaiheiksi tuskin riittävät korkeapalkkaisen yliopistojohtajan uran urkeneminen myös useille politiikan tutkijoille, kansainvälisen vakinaistamispolkumallin rantautuminen meille tai tutkijakollegioiden laajeneminen. Syvää riemua tuskin ratkeaa siitäkään, että yhä useampi yliopistotutkija on rekrytoitu ja alan opiskelija valittu ulkomailta.

Entäpä jos olemmekin aina olleet keskiaikaisia?

Soveltavan yhteiskuntaa koskevan ja muunkin soveltavan tutkimuksen rahoitusmahdollisuudet ovat ratkaisevasti lisääntyneet. Muutos kuitenkin aiheuttanee kriittisten tutkijoiden piirissä lähinnä itkua ja hammasten kiristystä.

Entäpä jos olemmekin aina olleet keskiaikaisia? Entä ellemme koskaan ole uudenaikaistuneet saati muuttuneet jälkimoderneiksi huolimatta luonnon- ja hengentieteiden edistysaskelista, valistuksesta, oikeusvaltiosta, kansanvallasta ja aineellisesta runsaudesta?

Olemme aina olleet keskiaikaisia

Mikäli olemme jääneet keskiaikaisiksi, valittelulle huononnuksista asettuu huomattavan oleellinen tehtävä. Lamentatio temporis eli Zeitklage muodostaa vivun, jota käytellen voi kärjistää tarkasteluaan siten, ettei yleisölle jää pienintäkään epäilystä siitä, mitä mieltä sanankäyttäjä on.

Valittelu huonontumisesta niin tutkimuskohteissa kuin toimintaedellytyksissä edustaa muunnelmaa samaisesta menettelytavasta, jonka Max Weber rakensi sisään metodologiseen analyysivälineeseensä, ideaalityyppiin. Retorinen yksipuolinen kärjistäminen, saksaksi einseitige Steigerung, kuuluu jokaisen ideaalityypin peruspiirteisiin.

Kun kritikoi, miksi korostaisikaan arvostelemansa kohteen myönteisiä piirteitä sen sijaan, että maalailisi räikein värein esiin kohteen kielteisimmät piirteet?

Valittakaamme osaamme täysin vapaasti. Niin teki myös lamentatio temporis -perinteen uudemmista opettajaedustajista D. H. Lawrence seuraavasti:

”When will the bell ring, and end this weariness?
How long have they tugged the leash, and strained apart,
My pack of unruly hounds! I cannot start
Them again on a quarry of knowledge they hate to hunt,
I can haul them and urge them no more.”

Pertti Ahonen on yleisen valtio-opin professori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa 2015–2017 Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta Digital Humanities of Public Policy Formation.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*