Mitä eurosta luopumisella tavoitellaan?

Lukuaika: 6 min. 

Kansalliset valuutat antavat valtioille välineitä harjoittaa omaehtoisempaa talouspolitiikkaa. Valtiokeskeiseen makrotalouden hallintaan liittyy kuitenkin myös merkittäviä ongelmia.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

 

Eurooppalaiset toimijat vasemmistosta oikeistoon kritisoivat Euroopan talous- ja rahaliitto Emua ja vaativat yhä vahvemmin palauttamaan talouspoliittisen määräysvallan jäsenvaltioille.

Esimerkiksi Ranskan kevään presidentinvaaleissa sekä laitaoikeiston että -vasemmiston ehdokkaat, Marine Le Pen ja Jean-Luc Mélenchon, esittivät, että maan olisi syytä luopua Euroopan komission vaatiman ankaran talouskurin noudattamisesta. Molemmat ilmoittivat myös olevansa tarvittaessa valmiita irtautumaan eurosta.

Vaatimukset omaan valuuttaan palaamisesta lisäävät suosiotaan osin hyvin ymmärrettävistä syistä. Lähes kymmenen vuotta kestänyt eurokriisi on ollut muutamalle Emu-maalle suoranainen sosiaalinen ja taloudellinen katastrofi. Euroalueella voidaan perustellusti puhua menetetystä vuosikymmenestä. Euromaiden yhteenlaskettu bruttokansantuote saavutti vasta hiljattain taantumaa edeltäneen tason.

Euroalueella voidaan perustellusti puhua eurokriisin menetetystä vuosikymmenestä.

Mutta mitä eurosta luopumisella oikeastaan tavoitellaan? Minkälaisia lupauksia valtiollinen makrotalouspolitiikka voi realistisesti lunastaa?

Valtiolliset valuutat oikealla ja vasemmalle

Siinä missä Euroopan markkinaliberaali oikeisto on jo pitkään nähnyt rinnakkain käytössä olevat valtiolliset valuutat lähinnä kaupankäyntiä hankaloittavina tekijöinä, kansallismielinen oikeisto vaatii paluuta kansallisiin rahajärjestelmiin.

Tämä ei ole yllättävää, sillä monopolioikeus oman valuutan luomiseen on yksi valtiollisen suvereniteetin perinteisistä tunnusmerkeistä. Esimerkiksi Le Penin mielestä valtiosuvereniteetilla on neljä aspektia: ”rahapoliittinen, lainsäädännöllinen, alueellinen ja taloudellinen”.

Kansallinen oikeisto näkeekin kansalliset valuutat tärkeänä ensisijaisesti symbolisessa tai identiteettipoliittisessa mielessä. Se tosin vetoaa usein myös taloudellisiin perusteluihin, vaikkei tarjoakaan systemaattista arviota oman valuutan varsinaisesta makrotaloudellisesta merkityksestä.

Kansallinen oikeisto näkee kansalliset valuutat tärkeänä ensisijaisesti symbolisessa tai identiteettipoliittisessa mielessä.

Vasemmistokaan ei suhtaudu valtiollisiin valuuttoihin yksiselitteisesti. Koska nykyvasemmisto yleisesti ottaen kiinnittää vain vähän huomiota omaehtoiseen poliittisen talouden analyysiin, monet keskeiset eurooppalaiset vasemmistopuolueet sivuuttavat makrotalouden hallintaan liittyvät perustavat kysymykset.

Osalle vasemmistoa vaatimus kansallisten valuuttojen palauttamisesta näyttäytyy pelkkänä nostalgisointina – tai juuri epäilyttävänä nationalismina.

Osa vasemmistosta uskoo, että rahapoliittinen suvereniteetti voi antaa valtioille tärkeitä välineitä haastaa talouskuripolitiikka.

Modernia jälkikeynesiläistä talousteoriaa tunteva osa vasemmistosta sen sijaan uskoo, että rahapoliittinen suvereniteetti voi antaa valtioille tärkeitä välineitä haastaa talouskuripolitiikka ja poiketa vallitsevasta makrotalouspolitiikan ”uudesta konsensuksesta”.

Jälkikeynesiläinen uuschartalismi on pisimmälle kehittynyt teoria kansallisten valuuttojen poliittisesta taloudesta. Esittelen ja arvioin seuraavaksi sen lupauksia ja puutteita hiukan tarkemmin.

Rahapoliittisen suvereniteetin makrotaloudelliset lupaukset

Verrattuna vaikka juuri Emu-valtioiden nykyiseen rahoitukselliseen ahdinkoon omat kelluvat valuutat lisäävät uuschartalistien mukaan valtioiden makrotaloudellista pelivaraa kahdessa pääasiallisessa mielessä.

Ensinnäkin tällaisten rahapoliittisesti suvereenien valtioiden keskuspankit voivat asettaa ohjauskoron harkinnanvaraisesti parhaaksi katsomalleen tasolle. Keskuspankit voivat omaksua jonkin rahapolitiikkasäännön, reagoida taloudellisiin indikaattoreihin tilannekohtaisesti tai yksinkertaisesti ”jäädyttää” ohjauskoron haluamalleen tasolle vaikka pidemmäksikin aikaa.

Toiseksi rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ei uuschartalistisen teorian mukaan ole pakottavaa tarvetta tasapainottaa budjettiaan edes pitkällä aikavälillä. Rahoituksellisesti periaatteessa riippumaton valtio pystyy kontrolloimaan korkomenojaan ja hoitamaan suuren osan maksusitoumuksistaan omassa valuutassaan. Siksi sen ei ole tarkoituksenmukaista määrittää julkiselle kulutukselleen sellaisia velkaantumis- tai alijäämärajoitteita, jotka voivat estää sitä esimerkiksi harjoittamasta aktiivista suhdannepolitiikkaa taantumaolosuhteissa.

Kirjaimellisen julkisen budjettirajoitteen puuttumisesta ei seuraa, etteikö rahankäyttökohteita olisi syytä valikoida huolella.

Kirjaimellisen julkisen budjettirajoitteen puuttumisesta ei tietenkään seuraa, etteikö rahankäyttökohteita olisi syytä valikoida huolella. Rahankäyttöä voidaan hedelmällisesti arvioida makrotaloudellisin, ekologisin ja sosiaalisin kriteerein.

Rahapoliittinen suvereniteetti voisi näin kohentaa valtioiden mahdollisuuksia harjoittaa omaehtoista ja kokeilevaa raha- ja finanssipolitiikkaa. Myös perinteisehköllä pohjoismaisella talous- ja yhteiskuntapolitiikalla vaikuttaisi sittenkin olevan tulevaisuutta kestävyysvajelaskelmista ja yleisestä hyvinvointivaltiopessimismistä huolimatta. Kriittisetkin poliittisen talouden tutkijat ovat sortuneet kohtuuttomaan synkkyyteen eurooppalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden näkymiä arvioidessaan.

Hyvinvointivaltiomallia on tietysti syytä päivittää ja kehittää monin tavoin. Vaadittavien reformien luonteesta voitaisiin kuitenkin rahapoliittisen suvereniteetin turvin käydä huomattavastikin nykyistä idearikkaampaa ja demokraattisempaa keskustelua – ainakin jos uuschartalisteja on uskominen.

Onko lupauksilla katetta?

Uushartalistit kiinnittävät huomiota olennaiseen asiaan, kun he kyseenalaistavat perinteisen ajatuksen siitä, että kaikilla taloudellisilla toimijoilla on ehdoton budjettirajoite. Tähänastiset yritykset muotoilla julkisvallan budjettirajoite ovat nimittäin perusteetta sivuuttaneet keskeisen erottelun valuutan liikkeellelaskijoiden ja valuutan käyttäjien välillä.

Huolellinen institutionaalinen analyysi osoittaa, ettei valuutan liikkeellelaskija, siis omalla keskuspankilla varustettu valtio, usein ole tiukassa rahoituksellisessa mielessä riippuvainen verotuloista tai yksityisistä lainoittajista kulutuspäätöksiä tehdessään.

Tämä ei ole pelkkää abstraktia teoriaa. Useat empiiriset tapaukset osoittavat, ettei ainakaan kaikilla rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ole ehdotonta rahoitusrajoitetta edes pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Japanin rahoituksen lähihistoria tukee tätä arviota.

Yritykset muotoilla julkisvallan budjettirajoite ovat perusteetta sivuuttaneet keskeisen erottelun valuutan liikkeellelaskijoiden ja valuutan käyttäjien välillä.

Maksukyvyttömiksi julistautuneiden rahapoliittisesti suvereenien valtioiden lista jää hyvin lyhyeksi – Venäjän vuoden 1998 konkurssipäätös on ainoita tapauksia. Rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden valtioiden konkursseista löytyy historiasta sitä vastoin lukemattomia esimerkkejä.

Keskuspankkien kyvystä määrittää ohjauskorko harkinnanvaraisesti vallitsee jo varsin laaja konsensus. Useimmat keskuspankit ovat julkisesti luopuneet vielä 1980-luvulla muodikkaista monetaristisista rahamäärätavoitteista.

Keskuspankkien tällä hetkellä laajalti hyödyntämät rahapolitiikkasäännöt perustuvat ymmärrykseen siitä, että keskuspankki on periaatteessa vapaa seuraamaan itse itselleen asettamaansa sääntöä, vaikka käytännössä ne ovatkin tietysti alttiita vaikutteille ja korkopoliittisia päätöksiä ohjaa aina suuri joukko tekijöitä.

Keskuspankeilla kuitenkin on todellisia vaihtoehtoja. On siis potentiaalisesti kiistanalainen poliittinen kysymys, minkälaista korkopolitiikkaa niiden tulisi harjoittaa.

Valtiokeskeisen makrotalouspolitiikan tosiasiallisia reunaehtoja

Rahapoliittisesti suvereenit valtiot vaikuttavat siis nauttivan varsin olennaisista etuoikeuksista. Mutta miten merkittäviä niiden poliittiset ja taloudelliset toimintamahdollisuudet kaikki olennaiset tekijät huomioiden lopulta ovat?

Miten merkittäviä rahapoliittisesti suvereenien valtioiden poliittiset ja taloudelliset toimintamahdollisuudet lopulta ovat?

Vähättelemättä edellä käsiteltyjä oman valuutan tuomia makrotaloudellisia hyötyjä myös rahapoliittisesti suvereenien valtioiden talouspoliittisella autonomialla vaikuttaa olevan ainakin kolmentyyppisiä reunaehtoja, jotka monin tavoin kytkeytyvät toisiinsa.

Perimmäisin rajoite talouspolitiikalle on tuotannontekijöiden saatavuus. Vaikka kapitalistiset rahataloudet toimivatkin pääsääntöisesti jonkinasteisella vajaakapasiteetilla, eritoten nousukaudella syntyy varsin herkästi tarjontapuolen pullonkauloja, jotka lisäävät myös inflaatiopaineita.

Monia tuotannontekijöitä voidaan usein jollakin aikataululla lisätä vastauksena kasvavaan kysyntään, mutta materia ja energia maapallolla ovat viime kädessä rajallisia, kuten on myös esimerkiksi hiilinielujen kyky sitoa hiilidioksidia.

Ekologinen rajoite itsessään estää ainoastaan pidemmän päälle ympäristösyistä kestämättömien talouspoliittisten tavoitteiden toteuttamisen. Huomio ei silti valitettavasti ole triviaali, sillä ekologiasta piittaamaton tuotannon maksimointi on kaikkien perinteisten talouspolitiikan koulukuntien jakama päämäärä.

Reaalisten rajoitteiden lisäksi rahapoliittisesti suvereenitkin valtiot kohtaavat rahataloudellisia haasteita, vaikka niillä yleisesti onkin varsin hyvät eväät raha- ja finanssipolitiikkaan.

Edellä käsitellystä uuschartalistista argumentaatiosta itsestään seuraa, että niillä valtioilla, joiden omilla valuutoilla ei ole merkittävää kysyntää kansainvälisessä kaupassa, voi olla vaikeuksia hankkia käyttöönsä sellaisia tuotannontekijöitä, joiden ostamiseksi ne tarvitsisivat ulkomaista valuuttaa.

Omavaraisuuteen pyrkiminen lieventäisi ongelmaa, mutta samalla se sulkisi pois osan globaalin työnjaon mahdollistamista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Luonnonvaroiltaan rikkailla talousalueille pulma ei välttämättä ole yhtä polttava.

Varsinkin makrotalousteorian kaldorilainen suuntaus painottaa lisäksi maksutaserajoitteiden merkitystä. Maksutaseongelmat ovatkin historiallisesti usein muodostuneet valtioille kasvurajoitteeksi. Erityisesti monilla pienillä avotalouksilla on näiden ongelmien välttämiseksi monesti strateginen intressi turvautua talouskuriin, palkkaleikkauksiin, vientipainotukseen ja yleisesti voittovetoisiin kasvustrategioihin.

Kansallisvaltioilta odotettavissa oleva itsekäs käyttäytyminen on monesti lopulta haitallista niiden omienkin tavoitteiden saavuttamisen kannalta.

Tällainen kansallisvaltioilta odotettavissa oleva itsekäs käyttäytyminen on monesti lopulta haitallista niiden omienkin tavoitteiden saavuttamisen kannalta, sillä ilman riittävää panostusta kysyntään vaikuttaviin tekijöihin maailmantalouden kasvu tyrehtyy.

Juridiset ja institutionaaliset käytänteet asettavat kolmannen tyypin reunaehtoja. Niitä on toki mahdotonta tarkkarajaisesti erottaa varsinkaan rahataloudellisista rajoitteista.

Esimerkkejä ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet kansalliset ja ylikansalliset pyrkimykset asettaa lainsäädännöllisiä rajoituksia julkiselle velkaantumiselle tai merkittäviin uusiin kansainvälisiin kauppasopimuksiin neuvotellut investointisuojasopimukset. Nämä kehityskulut ovat supistaneet demokraattisen talouspolitiikan tilaa.

Kohti kosmopoliittista makrotalouden hallintaa – vaikka ilman euroa

Varsinkin uuschartalistit itse painottavat, kuinka rahapoliittinen suvereniteetti kansallisvaltiotasolla avaa talouspolitiikalle mahdollisuuksia. Tästä tulokulmasta Emu-jäsenmaissa voimistuvat pyrkimykset kansallisiin valuuttoihin palaamisesta vaikuttavat myös demokratiasyistä ensisilmäyksellä yksiselitteisen kannatettavilta.

Politiikan tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskuudessa kasvavaa suosiota saavuttavan kosmopolitanistisen demokratiateorian mukaan autenttinen demokratia tarvitsee kuitenkin tuekseen ylikansallisia globaalin hallinnan instituutioita – myös makrotalouden hallinnan saralla. Maailmantalouden haasteet ovat tunnetusti vahvassa kytköksessä muun muassa globaaleihin köyhyys-, turvallisuus- ja ympäristöongelmiin.

Autenttinen demokratia tarvitsee kuitenkin tuekseen ylikansallisia globaalin hallinnan instituutioita.

Jos valtioiden talouspoliittisia mahdollisuuksia eivät millään merkittävällä tavalla rajaisi sellaiset ”ulkoiset” tekijät kuin rahoitusmarkkinat, toisten valtioiden politiikkalinjaukset tai alueelliset ja kansainväliset sopimukset, syyt kehittää demokraattista makrotalouden globaalia hallintaa jäisivät melko vähäisiksi.

Ei siten ole yllätys, että uuschartalistisen rahateorian kehittäjät ovat pitkälti sivuuttaneet globaalin ulottuvuuden – teorian mukaanhan omaehtoisen valtiollisen talouspolitiikan toteuttamisen esteet ovat varsin helposti ylitettävissä.

Kokonaisvaltainen poliittisen talouden analyysi kuitenkin paljastaa joukon valtiollista talouspolitiikkaa eri tavoin ehdollistavia tekijöitä. Siksi keskittyminen yksinomaan kansallisen tason politiikkavaihtoehtojen kehittämiseen alkaa näyttää ongelmalliselta.

Pitää paikkansa, etteivät suositut mekaaniset käsitykset nykymuotoisen globalisaation asettamista ehdottomista rajoista kansallisvaltioiden päätöksenteolle kestä lähempää tarkastelua. Silti myös Emu-kriitikoiden on syytä huomata, ettei paluu entistäkin valtiokeskeisempään makrotalouden hallintaan ole pidemmän päälle toivottava kehityskulku.

Pelkästään eurosta luopumisella ei saavuteta demokratianäkökulmasta paljoa.

On täysin mahdollista, että pyrkimykset demokratisoida ja reformoida Emu toimivaksi rahaliitoksi etenevät liian hitaasti, jotta liiton hajoaminen olisi niiden avulla enää vältettävissä. Vaikka jäsenvaltiot päätyisivät euroalueen uudistumiskyvyttömyyden huomioiden hyvin perustein palaamaan kansallisiin valuuttoihin, suunnitelmia ja liikehdintää kosmopoliittisen makrotalouden hallinnan instituutioiden kehittämiseksi tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään eurosta luopumisella ei saavuteta demokratianäkökulmasta paljoa.

VTM Konsta Kotilainen on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Kotilaisen pro gradu -tutkielma The Political Economy of Monetary Sovereignty in the Era of Modern Money: Moving towards a Flexible Synthesis of Post Keynesian Economics and Critical GPE voitti Valtiotieteellisen yhdistyksen vuoden gradu -palkinnon 2017.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Theophilius Monk 14.6.2017 at 17:43

    https://beinnbhiorach.com/2017/01/19/the-trouble-with-modern-monetary-theory/

    Täältä löytyy vastinetta keskeisille MMT-väitteillenne

Leave a comment

Your email address will not be published.


*