Mitä on suomettuminen?

Suomen J. K. Paasikivi ja Neuvostoliiton Kliment Vorošilov ystävällisissä väleissä Helsingissä. Kuva: Wikimedia Commons.
Lukuaika: 3 min. 

Suomettuminen puhuttaa. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö totesi Financial Times –lehden haastattelussa, että hallituksen ydinvoimalinjauksissa on suomettumisen henkeä. Tuolloin vielä ympäristöministerinä toiminut Niinistö viittasi suomettumisella tilanteeseen, jossa ulkopolitiikkaa johtaa arvojen sijaan pyrkimys miellyttää Venäjää. Tällaista henkeä Niinistö näki elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren ydinvoimayhtiö Fennovoiman muutoshakemusta puoltavassa esityksessä. Muutoslupa tarvittiin, koska hankkeen omistuspohja on merkittävästi muuttunut ja sen yhdeksi keskeiseksi omistajaksi on tulossa venäläinen valtiollinen Rosatom-yhtiö. Hallituksen esitys hyväksyttiin eduskunnassa, ja vihreät jätti hallituksen. Useat suomalaiset poliitikot ovat sittemmin kommentoineet Niinistön suomettumispuheenvuoroa.

Ukrainan kriisin pyörteet nostivat jo aiemmin esiin suomettumispuhetta. Keväällä sitä kuultiin yhdysvaltalaisten veteraanipoliitikkojen Zbigniew Brzezinskin ja Henry Kissingerin esitettyä, että ”suomalainen malli” voisi tulevaisuudessa toimia myös Ukrainan ulkopoliittisena ohjenuorana. Merkkejä ”ukrainittumisesta” nähtiin ajatuksessa, että Ukrainalla olisi toimivat ja luottamukselliset poliittiset ja taloudelliset suhteet sekä Venäjään että Euroopan unioniin. Tuoreessa New York Times –lehdessä julkaistussa kirjoituksessa veteraanidiplomaatti Rene Nyberg ottaa kantaa Brzezinskin suomettumistulkintaan. Hän esittää, että suomettumisessa ei ole kyse Venäjän tahtoon alistumisesta, vaan taidosta hallita asymmetristä valtasuhdetta.

Politiikasta-sivustolla on viime kuukausina julkaistu politiikan tutkijoiden kirjoituksia, jotka auttavat ymmärtämään keskustelua suomettumisesta.

Tarkoittaako suomettuminen puolueettomuutta?

Suomettuminen on käsite, jonka sisältö jää usein epäselväksi. Johanna Rainio-Niemi viittaa suomettumiseen kesäkuun alussa julkaistussa artikkelissa ”Mennyttä, uutta vai uusvanhaa?”  Hän vertailee erityisesti Itävallan ja Suomen puolueettomuuspoliittisten keskustelujen eroja. Siinä missä keskustelu puolueettomuudesta on Itävallassa viime aikoina virinnyt ja sille haetaan uutta sisältöä, Suomessa puolueettomuuspolitiikka kuuluu menneisyyteen: ”Suomalaisissa tulkinnoissa puolueettomuus kuuluu EU-jäsenyyttä edeltäneeseen aikaan ja on EU-jäsenyydelle vaihtoehtoinen ilmiö”, Rainio-Niemi kirjoittaa. Hänen mukaansa puolueettomuudesta ei Suomessa puhuta juuri muuten kuin suomettumisen yhteydessä.

Tuoreissa poliittisissa keskusteluissa suomettumiskysymys on kytkeytynyt kiinteästi kysymykseen Suomi-kuvasta. Johanna Vuorelma muistutti Rainio-Niemen kirjoitukseen laatimassaan vastineessa ”Miksi Suomea ei saisi verrata Ukrainaan?” siitä, että suomalaista Ukrainan kriisin kirvoittamaa poliittista keskustelua suomettumispuheineen tulee tarkastella kysymyksenä identiteetin turvallisuudesta. Siinä ei ole kyse ainoastaan fyysisestä vaan myös ”ontologisesta turvallisuudesta”. Voidaankin ajatella, että suomettumispuhe osuu ”arkaan paikkaan” ensisijaisesti siksi, että se järkyttää Suomen länsimaista identiteettiä ja asettaa maan muiden silmissä epäselvään asemaan. Aiemmin julkaistussa kirjoituksessaan Vuorelma kysyy, voiko tällainen kansainvälisen hyväksynnän hakeminen johtaa ”entistä rikkonaisempaan omakuvaan, joka on täysin muiden valtioiden katseiden varassa. … Ulkopoliittiset intressit unohtuvat ontologisen turvattomuuden alle.”

Myös Noora KotilaisenSuomalaisen Ukraina-keskustelun Nato-jumi”  esittää, että suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua määrittää ”halu kuulua porukkaan”. Suomettumisella on oma roolinsa oikean identiteettiryhmän hakemisessa. ”Suomessa sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole niinkään identiteetti … vaan useille liittoutumista kannattaville enemmänkin trauma. Tällöin liittoutumattomuus ei näyttäydy valittuna statuksena vaan suomettumisen ja Neuvostoliiton tai Venäjän pelon sanelemana pakkona”, Kotilainen kirjoittaa.

Pitäisikö suomettuminen unohtaa?

Anni Kangas avaa huhtikuussa julkaistussa ”Unohtakaa suomettuminen!” -kolumnissa suomettumisen politiikantutkimuksellista taustaa. Hän kirjoittaa, että suomettuminen on suomalaista poliittista traditiota kuvaavana käsitteenä tarkoitushakuinen ja epämääräinen. Suomettumisen juuret eivät ole Suomessa vaan saksalaisissa poliittisissa taisteluissa, minkä lisäksi käsite on suomalaisen poliittisen kokemuksen kuvaajana epätarkka; usein jää epäselväksi, millaiseen poliittiseen toimintamalliin suomettumisella käytännössä viitataan.

Kangas muistuttaa, että politiikan tutkimuksessa ollaan viime vuosina oltu kiinnostuneita lähinnä suomettumisella politikoimisesta. Tutkimusta on tehty esimerkiksi siitä, miten suomettumista käytettiin politikoinnin välineenä Suomen EU-jäsenyyskamppailun yhteydessä. Kankaan mukaan ”Moskovan-kortin käyttämistä on pidetty eräänä 1970-luvun ’suomettuneen’ poliittisen kulttuurin tulehtumisen merkkinä. On ironista, että nykykeskusteluissa suomettumiskorttia käytetään pitkälti samaan tapaan. Se on poliittisen keskustelun hallinnoimisen väline”. Kankaan mukaan suomettumisen voisikin huoletta unohtaa ja keksiä aidosti uusia ulkopoliittisia avauksia.

Suomettaminen jatkuu

Huhtikuussa sivustolla julkaistiin Mika Aaltolan artikkeli ”Kamppailu Suomesta”. Aaltola viittaa suomettumisella tilanteeseen, jossa neuvostostrategia rajoitti suomalaista poliittista elämää ja liikkumatilaa sekä kavensi demokraattisen yhteisön toimintaa. ”Suomi eli suuressa pinteessä, jossa siltä puuttuivat normaalit suvereenin valtion oikeudet esimerkiksi turvallisuus- ja ulkosuhteissaan. Tavallaan Suomea pidettiin kuin leijonaa eläintarhassa: päällepäin hyvinvoivana, jotta sitä olisi hyvä ulkopuolisten katsella, mutta elintila oli hyvin ongelmallinen”, Aaltola kirjoittaa. Hän näkee yhtäläisyyksiä kylmän sodan aikaisen Venäjä-suhteen ja nykypäivän välillä. Venäjä pyrkii integroimaan Suomen taloutta mahdollisimman tiiviisti omaan talouteensa ja mahdollistamaan tätä kautta tehokkaamman venäläisvaikutuksen myös muualla Euroopassa. Aaltolan mukaan Venäjän sotilaallinen toiminta on nyt herättänyt henkiin kunnioitusta sen intressejä kohtaan Suomessa: ”tämä … luo otollista toimintaympäristöä, jonka turvin Suomea voi tehokkaammin painostaa taloudellisilla keinoilla”.

Lisää politiikan tutkijoiden avauksia suomettumisesta ja siihen liitetyistä ilmiöistä on luvassa Politiikasta-sivustolle lähiaikoina.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*