Mitkä vaarat vaanivat demokratiaa?

Kuva: curtis roberts / Flickr [CC BY-NC-ND 2.0]

Demokratian oikeutusta pidetään lähes poikkeuksetta itsestäänselvyytenä ja termiin liitetään niin positiivisia mielleyhtymiä, että jopa diktatuurit ovat oikeuttaneet valtaansa pukemalla hallintonsa kansanvallan viittaan. Demokratiallakin on kuitenkin omat heikkoutensa ja kriitikkonsa. Myös viimeaikaiset poliittiset ilmiöt antavat aihetta pohtia, onko demokratia jo voittokulkunsa kulkenut ja ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään demokratian jälkeiseen aikaan.  

Yhdysvaltalaisen Freedom Housen mukaan autoritaaristen, nationalistis-populististen voimien nousu on vuonna 2016 muodostanut kasvavan uhan viime vuosisadalla menestykseensä nousseelle demokratialle ja toisaalta kansalaisoikeuksien säilymiselle. Esimerkiksi Puolan, Turkin ja Venezuelan epädemokraattista kehitystä on seurattu laajasti huolestuneina.

Myös Suomessa on käyty keskustelua demokratian ja sananvapauden tilasta. Kritiikkiä on herättänyt muun muassa se, miten hallitus on jyrännyt eteenpäin perustuslain kannalta ongelmallisia lakiesityksiä oikeuskanslerista välittämättä.

Median ja poliittisen johdon suhdetta on puitu niin sanotun Ylegaten yhteydessä, jossa pääministeri Juha Sipilä painosti Yleä hiljaisuuteen itselleen kiusallisista kytköksistä valtion tukea saaneeseen Terrafameen. Kohun jälkeen pääministeri ei kokenut tarpeelliseksi lukuisista vaatimuksista huolimatta irtisanoutua tehtävistään, koska katsoi itse toimineensa moitteettomasti.

Voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään?

On huomionarvoista kysyä, voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään. Montesquieuta lukeneet tietävät, ettei tämän pitäisi olla mahdollista. Hänen 1700-luvun puolivälissä esittämänsä vallan kolmijako-oppi on ollut keskeinen osa länsimaisten demokratioiden perustaa. Sen mukaan tulee vallan väärinkäytösten estämiseksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta erottaa toisistaan, jotta ne toimisivat toistensa valvojina.

Poliittisen johdon kommenteista on toisinaan huokunut myös varsin kapea näkemys siitä, mistä demokratiassa on kysymys. Suomessa on tapana ajatella demokratian merkitsevän vaalien vapautta ja yleistä äänioikeutta.

Usko vaalien suomaan ehdottomaan valtamandaattiin on täällä luja. Ajoittain näkyvissä on ollut myös peittelemätöntä tuskastumista oppositioon ja ajankohtaisista aiheista käytyyn kansalaiskeskusteluun.

Pääministeri Sipilä esitti jopa vetoomuksen, että opposition tulisi antaa hallitukselle ”työrauha” ja ”pulinat pois”.  Vapaus valita kansanedustajat vaaleissa ei kuitenkaan automaattisesti vielä tarkoita kansanvaltaa, jos hallitusvastuussa olevien toimia ei sovi arvioida ja kyseenalaistaa.

Vaikka demokratiaa onkin pidetty laajasti toivottavana asiantilana, siihen liittyviin piirteisiin tuskastuneita vaikuttaa olevan alati enemmän. Nykykeskustelusta heijastuvat myös monet klassiset demokratian kritiikin teemat.

Massojen tyrannia 

Demokratia on kohdannut vastustusta idean tasolla antiikin Kreikasta lähtien. Platon kritisoi demokratiaa paitsi esittämällä, että kansanvallasta versoo väistämättä lopulta esiin tyrannia, myös kuvaamalla sitä typerän enemmistön mielivaltana. Hän katsoi, että demokratiassa yhteiskunnan pienin ja parhain osa on suurimman ja huonoimman orjuuttama.

Vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta.

Demokratiassa vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta. Useassa maassa tätä riskiä on pyritty minimoimaan ennen kaikkea perustuslailla, johon on kirjattu ehdottomia kohtia, joita muutaman vuoden välein vaihtuvat eduskunnat eivät voi muuttaa.

Siitä huolimatta enemmistön valta tuottaa toisinaan surullisia esimerkkejä. Enemmistövallan nurjaa puolta kuvastaa muun muassa kurdivähemmistön tilanne nyky-Turkissa. Demokratia, jossa enemmistö sortaa vähemmistöä, onkin rinnastettu yksittäisen ihmisen diktatuuriin.

Teknokraattinen demokratiakritiikki

Kansan viisauteen ei luottanut myöskään Voltaire, joka kritisoi demokratiaa 1700-luvulla kuvaamalla sitä ”massojen idiotismiksi”. Teknokratian mukaan niillä, joilla on tietoa ja taitoa, tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema.

Platon argumentoi, että vallan tulee olla niillä harvoilla ja valituilla, joilla on todellista tietoa, eli filosofikuninkailla. Vain he ovat kykeneviä ohjailemaan valtiolaivaa rationaalisesti. Todellisuudessa useimmista demokratioidenkin poliittisista päätöksistä vastuussa ovat lopulta ministeriöiden virkamiehet ja muut asiantuntijat.

Kaiken politiikan tulisi pyrkiä kansalaisten etuun sekä hyvään ja oikeudenmukaiseen valtioon – millaisia merkityksiä hyvälle ja oikeudenmukaisuudelle sitten annetaankaan. Demokratian ja teknokratian eli asiantuntijavallan hyveitä vertaillessa tulee pohtia, painaako vaakakupissa enemmän kaunis ihanne vai asiantuntijatietoon perustuva lopputulos.

Pierre Rosanvallon kysyykin, kummalle tulisi antaa suurempi arvo: poliittiselle tasa-arvolle ja yhtäläiselle äänioikeudelle vai rationaaliselle hallinnolle.

Kun demokratian oikeutusta perustellaan ja esitetään se ainoana reiluna ja ”moraalisesti” legitiiminä valtiomuotona, viitataan juuri demokratiaan ihanteena. Itsessään se on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Demokratia itsessään on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Teknokratian puolustajat usein perustelevat järjestelmäänsä sillä, että valtaosa ihmisistä on liian tietämättömiä kyetäkseen tekemään hyviä ja rationaalisia päätöksiä valtion asioista, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisesta. Heidän mukaansa parhaimmillaankin demokratia voi johtaa vain sattumalta hyviin lopputuloksiin, mutta toisinaan huonoihin ja erittäin huonoihin.

Teknokratiaan itseensä sisältyy kuitenkin eräs ongelma, jota yksikään teknokraatti ei ole toistaiseksi kyennyt ratkaisemaan – nimittäin se, kuka sitten on asiantuntija ja kenellä on oikeus päättää, mikä on oikeaa tietoa.

Kenties esimerkiksi itsensä tolkun ihmiseksi määrittelevä henkilö voisi tarpeen vaatiessa kuvitella peiliinsä myös korvaamattoman filosofikuninkaan. Asiantuntijuuden ja oikean tiedon määrittely on siis kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

”Kansan tahtoa” vääristäviä tekijöitä

Köyhyydellä on tutkitusti passivoiva vaikutus ihmiseen, ja köyhän on vaikeampi ottaa asioista selvää, kun energia kuluu toimeentulosta huolehtimiseen. Tieto on valtaa ja on selvää, ettei demokratia voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä enemmän yhteiskunta eriarvoistuu ja koulutus – eli myös tieto – periytyy, sitä suurempi ongelma syntyy demokratian tasa-arvon ihanteen kannalta. Köyhät ja kouluttamattomat äänestävät huomattavasti harvemmin kuin rikkaat ja koulutetut – ihmiset, joilla on paitsi tietoa, myös jotain menetettävää. Tämä vääristää ja murtaa ajatusta siitä, että vaaleilla valitut kansanedustajat edustaisivat legitiimiä ”kansan ääntä”.

Demokratia ei voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä vähemmän ihmiset luottavat poliitikkoihin, demokratiaan ja siihen, että heidän äänellään on väliä, sitä alhaisemmaksi äänestysprosentti laskee. Useassa maassa äänestysprosentti on nykyään alle 50 prosenttia. Ranskan kesäkuisissa parlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli ennätyksellisen alhainen, vain 42 prosenttia.

Eikö sitten ole ihmisten itsensä vika, jos he eivät käytä oikeuttaan äänestää? Vaikka periaatteessa vastaus on mitä ilmeisimmin kyllä, kielii ilmiö kuitenkin huolestuttavalla tavalla demokratian toimivuudesta ja ihmisten luottamuksesta poliittiseen instituutioonsa. Kenties lähes kaikkialla yleistyneeseen epäluottamukseen on myös jokin syy.

Kansan oletettuun tietämättömyyteen sisältyy myös toisenlaisia ongelmia. Mitä vähemmän ihmiset ymmärtävät asioista, joista äänestävät, sitä alttiimpia he ovat uskomaan asiat mustavalkoisena esittävää populistista johdattelua. Kukapa viitsisi käyttää vuosikausia Thomas Hobbesin tai Hannah Arendtin opiskelemiseen, jos yhtä lailla politiikkaa voi oppia hauskasti omenista, mangoista ja lippalakeista.

Erityisen suuri vaara demokratialle populismista syntyy silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Kärsimys ja epävarmuus tulevasta ovat vaarallisia kasvualustoja kansankiihottajille.

Vahvan johtajan kaipuu

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Euroopan historiaa määrittelee suuressa määrin vastakkainasettelu ja valtakamppailu kuninkaan ja aateliston välillä. Kuningas on ollut yleensä tapana esittää hyveellisenä ja oikeudenmukaisena kansan isänä, kun taas aateli omaa etuaan ajavana, ahneena rosvojoukkona.

Aatelia ei ole sitonut velvollisuudet valtiota tai kansaa kohtaan, jolloin sen on ollut mahdollista huolehtia ensi sijassa saavutettujen etuoikeuksien säilyttämisestä ja omasta edustaan. Kuningas – riippumatta siitä, onko tämä ollut luonteeltaan erityisen oikeudentuntoinen – on taas valtakamppailussaan aatelia vastaan ollut pakotettu turvautumaan rahvaaseen ja ainakin näennäisesti asettumaan sen puolelle.

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu.

Demokratiaan epäilevästi suhtautunut Voltaire viljeli toiveita täydellisen hyveellisestä, oikeudenmukaisesta ja rationaalisesta valistuneesta itsevaltiaasta – todeksi käyneestä filosofikuninkaasta, joka uhraa itsensä kansan hyvän puolesta. Hänen kanssaan läheisissä väleissä ollut Preussin kuningas Fredrik II päätyi jopa kirjoittamaan Niccolò Machiavellia kritisoivan teoksen Anti-Machiavel. Siinä hän esitti valistusihanteista inspiroituneena, että kuninkaan tulee aina pitää kansan parasta etusijalla omaan etuunsa nähden ja, että tämä on vain kansansa ensimmäinen palvelija.

Mielikuviin hyveellisestä kuninkaasta ja ahneesta aatelista perustuu osin myös nykydemokratioissa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Mielikuvissa aateli vertautuu demokratioissa valtaa käyttäviin kieroileviin poliitikkoihin ja omaa etuaan ajavaan eliittiin, kuningas puolestaan esimerkiksi vahvaan presidenttiin, jonka esitetään olevan puoluepolitiikan yläpuolella.

Yleensä tällaiseen johtajaan liitetään myös messiaanisia piirteitä. Johtaja esitetään suurena sankarina ja vapahtajana, joka on tullut pelastamaan kansan palauttamalla oikeanlaiset arvot, kansakunnan yhtenäisyyden, talouden ja työpaikat tai valtion takaisin sen todellisille kansalaisille.

Tämä on ollut peruskauraa jo jonkin aikaa esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa, mutta samanlainen retoriikka on tullut trendikkääksi myös lännessä valtaan hamuaville. Viekkaimmat poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tämä ilmenee paitsi Emmanuel Macronin irtautumisessa Ranskan perinteisistä puolueista ja Donald Trumpin menestyksessä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa myös täällä meillä. Pääministeri Sipilä totesi haluavansa potkun polveen, jos hän alkaa muistuttamaan ”tavallista poliitikkoa”.

Mielenkiintoisimpia esimerkkejä vahvan johtajan kaipuusta on kuitenkin Turkin kansanäänestys lain puolesta, joka kasvatti huomattavasti presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtaoikeuksia. Kansa itse äänesti siis ainakin periaatteessa demokraattisesti demokratian kaventamisesta.

Onkin mielenkiintoista pohtia, sisältyykö demokratiaan väistämättä mahdollisuus siihen, että kansa voi niin halutessaan myös lakkauttaa kansanvallan.

Onko todellinen kansanvalta mahdollista?

Moni ajattelija on kritisoinut demokratiaa esittämällä, ettei kansanvalta ole käytännössä koskaan mahdollista. Eräs eurooppalaisen konservatismin isähahmoista, Joseph de Maistre esitti 1800-luvun alussa, ettei ideaali kansanvallasta toteudu koskaan, sillä todellinen valta tulee aina olemaan rajatulla ihmisjoukolla – eliitillä. Ranskan vallankumouksen lopun verisestä sekasorrosta järkyttynyt de Maistre kääntyi paitsi vallankumouksen ja demokratian, ennen kaikkea ne hänen mukaansa mahdollistaneen valistuksen katkeraksi vastustajaksi.

De Maistren keskeinen demokratian kritiikki on, ettei se ole kauniista sanoista huolimatta tehnyt valtiosta parempaa ja reilumpaa vaan päinvastoin huomattavasti huonomman ja armottomamman.

Demokratiassa useampi ihminen on periaatteessa vapaampi kuin monarkiassa, kun ei ole kuningasta, joka tuota vapautta rajoittaisi. Kun mikään ei hillitse eliitin vallanhimoa ja oman edun tavoittelua, on kuitenkin suurempi joukko pienemmän joukon vapauden ja onnen tähden orjuutettu.

De Maistre esitti, että demokratiassa eliitin häikäilemättömyys ja sorto tulevat olemaan monin kerroin entistä pahempia, kun kaikki ovat näennäisesti yhtä vapaita ja tasa-arvoisia eikä aatelin erioikeuksia ole tarkasti laissa määritelty.

Eliittiteorian ydinsanoma on, että pieni vähemmistö pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta.

De Maistren ajatuksia muistuttavaa eliittiteoriaa muotoilivat puolestaan 1900-luvun alussa Vilfredo Pareto, Gaetano Mosca ja Robert Michels. Eliittiteorian ydinsanoma – sikäli kuin kolmen itsenäisen ajattelijan ja samankaltaisia teorioita myöhemmin kehitelleiden tutkijoiden ajatukset voidaan niputtaa yhden käsitteen alle – on se, että pieni vähemmistö, joka koostuu taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä, pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta, ja tuo valta on täysin riippumatonta valtion demokraattisesta vaaliprosessista.

Eliitin jäsenillä on suuri vaikutusvalta, mitä tulee suuryritysten ja esimerkiksi valtionyhtiöiden sekä kokonaisten valtioiden poliittisiin päätöksiin. Heidän vaikutusvaltansa perustuu paitsi korkeisiin asemiin yrityksissä ja yritysneuvostoissa, myös rahallisen tuen tarjoamiseen poliittisessa avainasemassa oleville tahoille.

Michels hyökkäsi demokratian mahdollisuutta vastaan vuonna 1911 kehittämällään oligarkiateoriallaan, ”oligarkian rautaisella lailla”. Siinä hän esitti, että riippumatta siitä, kuinka demokraattisesti jokin organisaatio tai valtio on alkujaan järjestetty, ajautuu todellinen valta väistämättä lopulta eliitille.  Siten alkujaan demokraattinen valtio muuttuu oligarkiaksi. Näin ollen todellista kansanvaltaa ei voi koskaan olla – ainakaan kovin kauaa.

Demokratian jälkeen

Eliittiteoriasta tuttuja aineksia nykyajan poliittiseen kontekstiin toi Colin Crouch vuonna 2000. Post-demokraattisella yhteiskunnalla Crouch tarkoittaa sellaista, joka toimintatavoiltaan ja instituutioiltaan yhä muistuttaa demokratiaa, mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut vain näennäinen kuori. Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut, kun pr-toimistojen ja konsulttiyritysten rooli on korostunut poliittisessa päätöksenteossa.

Kansanvallan näennäisistä piirteistä huolimatta valta on poliittisilla ja taloudellisilla eliiteillä, vaikkei kansa välttämättä tätä itse huomaa. 2000-luvun poliittisessa keskustelussa onkin pohdittu, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.

Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut.

Merkeiksi post-demokratiaan luisumisesta Crouch luettelee piirteitä, jotka kuulostavat vuonna 2017 varsin tutuilta. Sitä ilmentää muun muassa heikentynyt äänestysprosentti, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän äänellään on väliä, ja se, että poliitikot saattavat sivuuttaa epämieluisan kansanäänestyksen tai mielipidemittauksen tuloksen.

Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus vallitsevaan järjestelmään kasvaa, sitä enemmän kohoaa puolestaan niitä kasvualustanaan käyttävien muukalaisvihamielisten puolueiden suosio. Crouchin mukaan post-demokratiassa ulkovaltojen vaikutus suvereenien valtioiden sisäpolitiikkaan kasvaa. Hän myös esittää, että post-demokratiaan luisunutta valtiota kuvastaa yksityisen edun tavoittelun korostuminen valtiollisessa politiikassa. 

Kun luemme uutisia esimerkiksi Terrafamesta tai kokoomuspoliitikoista, jotka ensin poliittisen vallan haltijoina päättävät terveyspalvelujen yksityistämisestä ja pian sen jälkeen siirtyvät kyseisten terveystalojen johtoon, näyttäytyvät edellä esitellyt eliittiteoriat sekä ajatus post-demokratiasta kovin ajankohtaisilta.

Kirjoitus on perusteellisempi versio Voima-lehdessä 7/2017 julkaistusta kirjoituksesta ”Demokratia on epäonnistunut”.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa ja toimii Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Lisää aiheesta

4 Comments

  1. Ove Stenmark 7.9.2017 at 15:13

    Erittäin huono, mutta tervetullut, teksti Marianne Sandelinilta. Vallankäyttöähän ei määrittele historiallinen kronologia, vaan legitimiteetti. Demokratia ei, toivon mukaan, ole ohimenevä ilmiö. Absoluuttisista oikeuksista emme äänestä, koska elämän pyhyys on ehdoton. Siksi perustuslaki.

    Keskustelu siitä, pitääkö eduskunnan tai hallituksen ollenkaan päättää yksityiskohtaisemmin julkishallinnon ulkopuolisista asioista, on tervetullut. Jos verorahat Terrafamelle ovat pahasta, niinkuin ovat ehkä ovat, mikseivät rahat Ylelle ole sitä?

    Aina kannattaa lukea, sössöttää Jörn Donner. Hän on oikeassa. Mutta luetun sekoittaminen omaan affektiin on yleensä huono idea. Omat toiveet ja pyrkimykset siihen oikeuttavaan kuvaukseen kun ei pidä sekoittaa yhteen.

    Vinkiksi Mariannelle. Lue enemmän. Erittele. Ymmärrä oma johtopäätös. Kirjoita vasta silloin. Niin, ja vinkki on yleinen!

  2. Suomessa tarvitaan nimenomaan asioiden avaamista. Kannattaa vain rohkaista omilla aivoilla ajattelemiseen.

  3. Marianne Sandelinin juttu on tärkeä muistutus siitä, että demokratioiksi nimitetyt valtio ovat useimmiten enemminkin eliitti- kuin kansanvaltaisia. Teksti johtaa kuitenkin helposti pessimistiseen johtopäätökseen aidon kansanvallan mahdollisuuksista. Johtopäätös seuraa kuitenkin paljolti siksi, ettei Sandelin kuten eivät useimmat muutkaan demokratiasta kirjoittavat tuo esiin demokratiapuheen historiaa.

    Nykyisen kaltaista poliittista järjestelmää ei 1700-luvun lopulle saakka kutsuttu demokraattiseksi vaan republikaaniseksi eli valinnaiseksi eliittivallaksi. Vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen demokratia-sanaa alettiin käyttää sen nykyisessä – monella tavoin harhaanjohtavassa – merkityksessä. ’Demokratia’ alkoi viitata kansan vallan lisäksi myös järjestelmään, jossa osa valtaeliitistä valitaan jonkinlaisilla vaaleilla.

    Esimerkiksi ensimmäisen modernin ”demokraattisen” valtion perustuslain kirjoittajat eivät pitäneet demokratiasta lainkaan. USA:n ”perustajaisät” pyrkivät tekemään säädökset sellaisiksi, ettei tavallinen kansa pääsisi suistamaan eliittiä vallasta. Yksi heistä, James Madison, kirjoitti vuonna 1787, että “maan pysyvä etu on estää uudistukset, ja valtiollisen järjestyksemme tulisi turvata se” luomalla pidäkkeitä ja vastavoimia, “jotka suojaavat äveriästä vähemmistöä enemmistöltä”. Se, että sama eliitti alkoi myöhemmin kutsua itseään ja luomaansa järjestelmää demokraattiseksi, ei johtunut heidän mielenlaatunsa vaan sanan merkityksen muuttumisesta.

    Käsitys demokratiasta todellisena kansan valtana on kuitenkin elänyt republikaanisen demokratian rinnalla. Työväen- ja muissa yhteiskunnallisissa liikkeissä on ollut jokseenkin yleistä ajatella, että demokratia pitää rakentaa alhaalta ylöspäin siten, että paikalliset tai työpaikkakohtaiset kokoontumiset, neuvostot tai kommuunit ovat sen ydin. Nämä suoraa demokratiaa harjoittavat elimet liittoutuvat tarpeen mukaan kaupungin, alueen, maan, maanosan ja maapallon tasolla siten, että liittokunnan kokouksiin lähetettävillä delegaateilla tai edustajilla on imperatiivinen mandaatti eli sidottu valtakirja. Suomen ja useimpien maiden perustuslakihan kieltää imperatiivisen mandaatin, jota esimerkiksi Suomen vanha työväenliike kannatti.

    Monet viimeaikaiset liikkeet Etelä-Euroopassa ja muualla ovat vaatineet todellista demokratiaa ja viitanneet tähän republikanismin ylittävään demokratiakäsitykseen. Pisimmällä todellisen demokratian toteuttamisessa ollaan tällä hetkellä sodan keskellä sinnittelevässä Rojavassa eli Pohjois-Syyrian kurdialueella.

    Kirjallisuutta aiheesta
    Bookchin, Murray (1987): The Rise of Urbanization and the Decline of Citizenship. Sierra Club, San Francisco.
    Chomsky, Noam (1999): Powers and Prospects, Reflections on human nature and social order. South End Press, Brooklyn.
    Dunn, John (1992): Democracy, The Unfinished Journey 508 BC to AD 1993. Oxford University Press, Oxford.
    Graeber, David (2013): The Democracy Project, A History, a Crisis, a Movement. Penguin Books, London.
    Tammilehto, Olli (2017): Tuhokehitys poikki – Yhteiskunnan olomuodon muutos. Into, Helsinki.

  4. Ove Stenmark 6.10.2017 at 19:14

    Todellinen demokratia liittyy valtion tehtäviin ja niihin valittaviin lainsäätäjiin, ei yhteiskunnan kaikkiin asioihin. Perustuslaki ja sen vartioimat absoluuttiset oikeudet takaavat sen, että henkeä ja omaisuutta ei uhata. Yhdysvaltojen perustajaisät olivat oikeassa. Lompakon äänestäminen toiselta ei kuulu demokratiaan.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*