Muistin politiikkaa

Joulukuun kuudes Suomen tasavallan merkkipäivänä muistuttaa siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin vaan myös kysymyksiin siitä, miten kansalaiset ovat osanneet elää yhdessä, Johanna Rainio-Niemi kirjoittaa. Kuva: Flickr (Petri Aukia)

Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa erikoisinta ei ole talvisodan muistojen korostuminen vaan se, kuinka olemattoman harvoin juhlan ”varsinainen” aihe, joulukuun kuudes päivä vuonna 1917, nousee esiin. Siinä missä talvisota kertoo kansakunnan yksimielisyydestä, joulukuun kuudes kertoo päinvastaisen tarinan muistuttaen siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin, kirjoittaa Johanna Rainio-Niemi.

2000-luvun puolivälissä osallistuin virolaisen lähihistoriaa käsittelevän dokumenttielokuvan ensi-iltaan Helsingissä. Elokuvan esitellyt virolaishistorioitsija totesi avajaissanoissaan, ettei Viron historia ole Suomen historian kaltainen menestystarina. Virolaisilla ei ole ollut mahdollisuuksia tuntea ylpeyttä historiastaan samalla tavoin kuin suomalaisilla. Asia tuli mainituksi ohimennen, mutta palasi mieleeni viime viikolla vietetyn itsenäisyyspäivän yhteydessä. Itsenäisyyspäivänä historiaa muistetaan Suomessa niin yksityisesti kuin julkisesti ja pohditaan niitä merkityksiä, joita yhteisen kansallisen menneisyyden mieleen palauttamisella on.

Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa ovat viime vuosikymmeninä korostuneet voimakkaasti talvisotaan liittyvät muistot. Sotien muistamiseen on sisäänkirjoitettuna muisto kylmän sodan vuosikymmenistä – siitä, kuinka esimerkiksi Viro menetti itsenäisyytensä maailmansodan jälkeen ja Suomi, kansallisen sotaponnistuksen siivittämänä, säilytti omansa.

Siinä missä talvisodan tarina kertoo voimasta, jonka pieni kansa löysi sisältään sivuuttamalla keskinäiset erimielisyytensä, joulukuun kuudes päivä kertoo asiallisesti ottaen päinvastaisen tarinan. Kun ottaa huomioon, että itsenäisyyspäivä on kansallista yhtenäisyyttä virallisesti ylläpitävä juhlapäivä, ei ole ihme, että edellinen tarina painaa enemmän. Hämmentävää itsenäisyyspäivän historiapoliittisessa kuvassa onkin oikeastaan se, kuinka olemattoman harvoin toinen tarina – juhlan ”varsinainen” aihe – nousee esiin. Kuinka moni muistaa, mistä kanonisoidun päivän valtiopäivä-äänestyksessä oli kysymys ja sen, ettei itsenäisyysjulistus ollut vähimmässäkään määrin kansallisen yksimielisyyden riemuvoitto, puhumattakaan siitä, mitä sen jälkeen tapahtui?

Vuoden 1917 kuluessa istuneiden valtiopäivien asiakirjoista saa kattavan käsityksen niistä erimielisyyksistä, jotka kansallisen historian kannalta tärkeimmässä kysymyksessä vallitsivat vuoden 1917 kriittisinä kuukausina. Venäjällä keisarikunta kaatui helmi-maaliskuussa ja loka-marraskuussa bolsevikit syöksivät vallasta maan väliaikaisen hallituksen. Helsingissä olivat koolla ajankohtaan nähden poikkeuksellisen demokraattisilla vaaleilla valitut kansanedustajat, jotka omista lähtökohdistaan käsin puhuivat samoista asioista: Suomen ja suomalaisten parhaasta.

Puheenvuorot olivat pitkiä ja perusteellisia, poikkeuksellisen painavaa poliittista proosaa, mutta keskenään yhteen sovittamattomia. Periaatetta vastaan oli periaate, sanaa vastaan sana ja yhtä oikeaa hyvää vastaan toinen yhtälailla oikeaksi koettu hyvä. Keskellä yritettiin hakea yhtymäkohtia yhä kauemmaksi loittonevien oikean ja vasemman laidan välille. Kaikki pelkäsivät omiensa puolesta, ajoivat omiensa asiaa.

Kesän 1917 lopussa väliaikainen hallitus määräsi suomalaiset vasemmistoenemmistöiset valtiopäivät hajotettaviksi – asia, jossa epäiltiin ”porvarillisten” suomalaisten myötävaikutusta. Uusi kokoonpano oli niukasti porvarillisenemmistöinen. Loka-marraskuussa asetelma muuttui jälleen kun Venäjällä nousi valtaan vallankumouksellinen vasemmisto. Syytökset, uhkaukset ja varoitukset sinkoilivat suomalaisilla valtiopäivillä. Puolin ja toisin puhuttiin kansan harhaanjohtamisesta, omien etujen nostamisesta yhteisten edelle sekä harmiteltiin vajoamista keskinäiseen riitaan anarkiaa, kansalaissotaa ja vallankumousta ennustaen.

Valtiopäiväpuheissa nousi tämän tästä esiin ”suomalainen helmasynti”, poliittisen johtajiston tapa hakea keskinäisiin kiistoihin tukea ulkomailta kuka mistäkin päin maantieteellistä tai aatteellista karttaa.  Tätä pidettiin yleisesti merkkinä siitä, ettei maa ollut tarpeeksi kypsä seisoakseen omilla jaloillaan.

Joulukuun 6. päivän ratkaisevaa äänestystä edelsivät tuntikausien viivytys – ja väsytystaistelut, muotoseikoista ja sanamuodoista vääntäminen, lyhyen ja pitkän tähtäimen prioriteeteista kiisteleminen ja – sitten – suoraviivaisesti, lyhyellä varoitusajalla toimeenpantu itsenäistymisjulistus. Verrattuna aikaisempiin keskusteluihin, jotka ovat jättäneet jälkeensä satoja sivuja tekstiä, joulukuun 6. päivän istuntoa koskeva merkintä on hyvin lyhyt, vajaan sivun mittainen.

Itse äänestyksessä – jota edelsi hallituksen jo kertaalleen antama, laillisesti epäselvä ilmoitus Suomen itsenäistymisestä – oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa maan tulevaisuuden järjestämiseksi. Irrottautumisen suhteen pidemmälle viety oli porvarillisten kanta, joka puolsi täyttä, nopeaa valtiollista irrottautumista Venäjästä. Toinen ehdotus tähtäsi riippumattomuuteen sekin, mutta asteittain, yhteistyössä Venäjän uuden hallituksen kanssa.

Aiempaan nähden asetelma oli kääntynyt päälaelleen: ennen syksyn vallankumousta porvarillinen puoli kannatti asteittaista etenemistä yhteistyössä väliaikaisen hallituksen kanssa ja vasemmisto ajoi radikaalimpaa liikkumatilan lisäämistä. Näkemykset itsenäisyyden asteesta olivat suhteessa siihen, millaiset poliittiset piirit johtivat Venäjää. Täydellisestä itsenäisyydestä ei ennen lokakuun vallankumousta puhunut juuri kukaan.

Joulukuun 6. päivänä äänestyksessä äänet jakautuivat 100–88 välittömän itsenäisyysjulistuksen puolesta.  Voittaneella linjalla oli tukenaan niukka äänten enemmistö, mutta valtiopäivien ulkopuolella muuta sellaista valtapoliittista selkänojaa, jonka avulla oma kanta oltiin valmiita viemään läpi sisäisen väkivallan uhallakin. Uhkauksia olikin esitetty eikä tarkoitus ollut antaa periksi. Suomen itsenäisyyspäiväjulistus annettiin keskellä kehitystä, joka vei kohti sisällissotaa.

Suomalaisilla valtiopäivillä käydyt kiistat suhteista entiseen emämaahan ja muihin ulkovaltoihin, kiistat siitä kuka entisen emämaan vallan oli ”perinyt” ja miten k.o. vallan käyttäminen tulisi jatkossa järjestää, eivät olleet mitenkään epätavallisia vuosien 1917–1918 kansainvälispoliittisessa todellisuudessa. Samoina viikkoina kun Suomessa oltiin sisällissodassa, Suomenlahden toisella puolella helmikuun lopussa 1918 itsenäiseksi julistautunut Viro ajautui pitkittyvään kriisiin ensin saksalaisen ja sitten venäläisen miehityksen alla.

Kumpikaan ei tunnustanut Viron julistusta ja horjuvalle itsenäisyydelle ulkomaista tukea hakemaan lähtenyt nelimiehinen retkikunta katosi matkalla jään yli Suomeen. Retkikunnan kohtalo jää kansallisen tarinan kannalta ahdistavalla tavalla auki – hukkuivatko miehet, jäivätkö he saksalaisten vangiksi ja ammuttiinko heidät myöhemmin Suomessa? Vuosien kuluessa tämä avoimeksi jäänyt kohtalo muuttui symboliksi Viron tukahdetuksi tulleelle itsenäisyystoiveelle. Suomen itsenäisyydellä oli parempi ennuste, mutta kansallisesta yksimielisyydestä se ei johtunut.

Seitsemän viikkoa Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkaneessa sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä menetettiin konfliktin pituuteen nähden paljon ihmishenkiä. Purkautunut väkivaltaisuus on kansallisen tarinan kannalta häiritsevää ja varjostaa myös joulukuun kuudennen päivän muistoa. Tästä muistinpoliittisesta umpikujasta sotien yhtenäisyyden korostaminen alun perin avasi tien ulos. Vaikka yhteyttä ei nykypäivän historiapoliittisessa retoriikassa ole helppo nähdä tai muistaa, sotien yksimielisyyden korostus on suoraan liitoksissa vuosien 1917–1918 erimielisyyden perintöön.

Vastakohtien kärjistymisen lisäksi vuosiin 1917–1918 liittyy toinen, kansainvälisessä vertailussa esiin nouseva piirre. Vaikka hävinneen puolen rankaiseminen jatkui pitkään, valtiollinen politiikka sai vertailevasta näkökulmasta katsoen maltilliset kasvot. Yhteistyöhenkiset sosiaalidemokraatit pääsivät osallistumaan eduskuntavaaleihin nopeasti sodan jälkeen ja hallituksissakin he istuivat huomattavan pian. Vaikka sovinnollinen linja haastettiin moneen kertaan ja monelta taholta, Suomessa ei muodollisesti luovuttu vuoden 1919 perustuslaista edes 1930-luvun oikeistolais-autoritaarisen paineen edessä.

Tämän takasi keskitien kulkijoiden riittävä määrä, joka leikkasi läpi puoluepoliittisten rajojen, läpi valtionhallinnon ja poliittisen järjestelmän eri tasojen. Kahtia jakautuneisuudesta ja demokratiaan tehdyistä myönnytyksistä huolimatta Suomessa oli tarpeeksi paljon riittävän voimakkaita toimijoita, jotka uskoivat maltillisen valtiovallan ensisijaisuuteeen. Sivistynyt laillisen valtiovallan käytön perinne, joka pyrkii yhdistämään enemmän kuin erottamaan, on yksi Suomen historian tärkeistä kehityslinjoista. Sillä on tärkeä sanomansa tänäkin päivänä, myös monissa niissä maissa, joissa suomalaiset tätä nykyä toimivat sisäisen rauhanrakentamisen ja kriisien hallinnan oppaina.

Vaikka sisällissodasta keskustellaan suomalaisessa yhteiskunnassa nykyään huomattavan paljon, vuodet 1917–1918 eivät asetu luontevasti osaksi virallista eivätkä yksityistä itsenäisyyspäivän juhlintaa. Tämä tuli selväksi erityisesti tänä vuonna, jolloin tasavalta poikkeuksellisesti juhli 96-vuotista historiaansa Tampeerella. Tampereella vuoden 1918 perintö on läsnä ilman erillistä kutsua. Yhtenä sisällissodan päänäyttämöistä kaupunki tarjoaisi houkuttavan mahdollisuuden itsenäisyyspäivän historiapoliittiselle uudelleen luennalle, jossa myös juhlan varsinainen aihe – joulukuun kuudes päivä varjoineen kaikkineen – olisi sekin läsnä.

Joulukuun kuudes Suomen tasavallan merkkipäivänä muistuttaa siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin vaan myös kysymyksiin siitä, miten kansalaiset ovat osanneet elää yhdessä. Yhteiskunnasta ja politiikasta on lopulta löytynyt valmiutta arkipäiväisiin, mutta kanssakansalaisten kannalta tärkeisiin myönnytyksiin, jotka ovat mahdollistaneet mahdollisimman laajasti jaetun hyvinvoinnin. Sotia unohtamatta, näilläkin kysymyksillä on tärkeä paikkansa tasavallan pian satavuotisessa historiassa, toivottavasti myös tulevassa.

 

 

 

Lisää aiheesta

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Politiikasta-raati: 100-vuotiaan Suomen muistin politiikkaa - Politiikasta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*