Onko Venäjä perivihollinen vai salavihollinen?

Perivihollisuuden sijaan salavihollisuus määrittää Suomessa käytävää poliittista Venäjä-keskustelua. Kuva: Edvard Iston maalaus Hyökkäys vuodelta 1899 (Wikimedia Commons).

Ukrainan sodasta ja Euroopan muuttuneesta turvallisuustilanteesta huolimatta suomalainen Venäjä-puhe kulkee tuttuja ratojaan.

Keväällä 2014 Suomi teki päätöksen osallistua Euroopan unionin Venäjä-pakotteisiin. Sen ajateltiin olevan maan Venäjä-politiikan kannalta käänteentekevä liike.

Pakoterintamaan liittymisen esitettiin merkitsevän lopullista luopumista Paasikiven-Kekkosen linjasta. Unto Hämäläinen arvioi Helsingin Sanomissa syyskuussa 2014 Suomen olevan hylkäämässä toimintamallin, jossa se karttaa kaikkea Venäjän-vastaista politiikkaa.

Osa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuvista suomalaisista lienee tosiaan löytänyt rivien välissä piilossa olleen perivihollisuuden. Osmo Apusen mukaan näin olisi tapahtunut ”ekspansiivisen Venäjän aiheuttaman poliittisen tunnekuohun vuoksi”.

Poliittinen Venäjä-puhe on kuitenkin muuttunut vain vähän. Perivihollisuuden sijaan salavihollisuus määrittää Suomessa käytävää poliittista Venäjä-keskustelua.

Salavihollisuuden salaiset valkeat

Salavihollisuus on kylmän sodan ajalta peräisin oleva ajattelumalli. Siinä itänaapurin arvaamattomuus tunnistetaan, mutta poliittinen puhe välttelee sen Suomelle mahdollisesti muodostaman turvallisuusuhan pukemista sanoiksi (Apunen 2015).

Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden.

Kun Suomi syksyllä 1944 joutui tekemään ulkopoliittisen täyskäännöksen, Neuvostoliitosta ei tullut Suomen ystävä vaan salavihollinen. Sodan voittaja edellytti, että ”sammumattoman vihan salaiset valkeat” oli tukahdutettava (Kekkonen 1967). Puhe vihollisuudesta ja vastakkainasettelusta piti kitkeä kielestä, mutta miehityksen uhka ei kadonnut mielistä (Apunen 2015).

Salavihollisuuden taustalla on machiavelliläinen käsitys politiikasta. Se tuottaa puhetta, jonka mukaan suomalaisilla on taito paitsi hallita itänaapurin oikkuja myös kääntää sen läheisyys kukoistukseksi.

Tällainen käsitys Venäjän läheisyydestä määrittää myös vuosina 2014 ja 2015 eduskunnassa käytyjä Venäjä-keskusteluja, joita olen tätä tekstiä varten analysoinut.

Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi

Venäjällä on suomalaisessa poliittisessa puheessa rouva Fortunan rooli. Jos Venäjästä pitää jotain lausua, suomalainen mainitsee usein Venäjän läheisyyden arvaamattomuuden ja kohtalokkuuden. ”Venäjä on historiallisesti osa Suomen kohtaloa, myös geopoliittisesti.” (Jörn Donner 14.1.2015)

Klassikkoajattelija Niccolò Machiavellin poliittisessa filosofiassa fortuna viittaa armottomuuteen ja arvaamattomuuteen, joka määrittää politiikkaa siinä missä elämääkin. Machiavelli kuvaa fortunaa luonnonilmiöihin liittyvin vertauskuvin, ja niihin nojaa myös suomalainen Venäjä-puhe.

Machiavellille kohtalo on ”tuhoisa virta, joka vihastuessaan tulvii tasangoille, kaataa puut ja hävittää rakennukset” (Machiavelli 1985). Myös suomalaisessa poliittisessa puheessa Venäjän läheisyyttä hahmotetaan erilaisin luonnonvoimiin liittyvin metaforin.

Eduskuntakeskusteluissa Venäjän naapuruutta kuvataan vaikkapa viittaamalla Siperiasta ”hönkiviin paukkupakkasiin” ja ”hyytävään viimaan” (Johannes Koskinen 14.1.2015).

Virtù on valtiotaitoa

Puhe machiavelliläisestä fortunasta olisi tyhjää ilman vastinpariaan virtù’ta. Se viittaa hyveelliseen viriiliyteen, joka ymmärretään usein valtiotaidoksi.

Käsitteeseen tiivistyy ajatus, että ulkopolitiikka on poliittisten intohimojen ja tunnekuohujen tyrskyissäkin hoidettava vakaasti ja viisaudella.

Suomalaista Venäjä-puhetta virtù määrittää vahvasti. Se on mukana väitteissä, joiden mukaan taitavalla ja harkitulla poliittisella toiminnalla juuri suomalaiset kykenevät paitsi hallitsemaan Venäjän läheisyyttä myös kääntämään sen menestyksen ja hyvinvoinnin lähteeksi.

Venäjä-puheessa maantieteellisen sijainnin kohtalokkuuden toteamisesta siirrytäänkin tyypillisesti toteamaan, että Venäjän läheisyydellä on runsaasti myönteisiä puolia.

Sosialidemokraattien kansanedustaja Johannes Koskisen pakkas- ja viimapuhetta seuraa välitön vakuuttelu, että ”Venäjä on ajan saatossa tarjonnut ja tulevaisuudessakin luo valtaisia mahdollisuuksia suomalaiselle työlle ja hedelmälliselle vuorovaikutukselle.” (Johannes Koskinen 14.1.2015)

Perussuomalaisten Jussi Niinistö puolestaan muistuttaa mieleen 1800-luvun suomettarelaisten kauppamiesten ajatuksen, että ”kun hyvä Jumala kerran on antanut naapuriksemme suuren Venäjän, miksi emme siitä hyötyisi.” (Jussi Niinistö 14.1.2015)

Varovaisuuspolitiikka jatkuu

Machiavelliläistä suomalaisesta Venäjä-puheesta tekee myös se, että sen onnenpyörä (ruota della fortuna) ei pyörähtele ulkoisten voimien varassa. Venäjän läheisyydestä hyötymisen ajatellaan edellyttävän erityistä kyvykkyyttä: ”pienen kansakunnan turvallisuus perustuu taitoon ja viisauteen.” (Sipilä 14.5.2015)

Vaikka Venäjä-puheen machiavelliläinen kielioppi näin tuottaa puhekuria, se jättää tilaa politiikalle ja politikoinnille. Debattia käydään siitä, millaisin keinoin Venäjän ennustamattomuuteen tulisi suhtautua. Olihan Machiavellillekin poliittisen toiminnan keskeinen dilemma se, päästäänkö toivottuihin tuloksiin suoraviivaisen päättäväisellä vai varovaisen punnitsevalla poliittisella toiminnalla.

Eduskunnassa Ukrainan kriisin puhjettua käytetyissä puheenvuoroissa korostuu varovaisuuspoliittisen logiikan mukainen ajatus Suomen idänsuhteen erityislaatuisuudesta ja sen edellyttämästä harkitsevasta poliittisesta toiminnasta.

Suomalaisessa Venäjä-puheessa virtù kiinnittyy edelleen maltillisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Se toteutuu yhteistyönä, vuoropuheluna ja suhteiden rakentamisena.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen

Huolimatta Suomen asettumisesta EU:n pakoterintamaan, Venäjän-vastaiselta näyttävän politiikan välttämisen tarve ei ole kadonnut minnekään. Toteaahan RKP:n Stefan Wallinkin, että ”tulemme aina olemaan Venäjän hyvä naapuri, olipa Venäjä sitten millainen hyvänsä.” (Stefan Wallin 14.1.2015)

Kansallista yhteisymmärrystä ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusasioista korostetaan. Kahdenväliset suhteet ja dialogi ovat arvossaan: itänaapuria ”ei tarvitse … liehitellä, mutta sitä kohtaan tunnettu pragmaattinen yhteistyötarve on kyllä säilytettävä. … [E]i ulkopolitiikkamme keihäänkärki voi olla se, että testaamme ystävyyttä itänaapuriin.” (Katri Kulmuni 20.10.2015)

Toki Venäjä-puheeseen sisältyy myös puheenvuoroja, jotka väittävät virtù’n löytyvän suoraviivaisesta päättäväisyydestä. Nato-puheenvuorot ovat aiempaa painokkaampia. Usein päättäväisyydellä kuitenkin tarkoitetaan lähinnä poliittista suoraan puhumista, jolla haetaan eroa ”kuiskutteluun” ja ”liturgisuuteen” (esim. Alexander Stubb 14.1.2015; Ben Zyskowicz 5.6.2015).

Venäjä-puhe on urautunutta

Kielioppi tekee puheesta yhteismitallista. Se asettaa rajoja sille, miten asioista voidaan puhua. Machiavelliläinen poliittinen kielioppi rajaa suomalaiset arviot Venäjän naapuruudesta fortunan ja virtù’n vuorovaikutuksen puitteisiin.

Se tuottaa poliittista kielenkäyttöä, joka antaa ymmärtää juuri suomalaisten kykenevän hallitsemaan Venäjän arvaamattomuutta virtuoosimaisesti.

Balttien ja itäeurooppalaisten tuntema huoli turvallisuudesta tunnustetaan, mutta Suomen tilanteen väitetään olevan toinen:

”Voimapolitiikka, sotilaallinen voima on palannut Euroopan rajoille. Tarkoittaako tämä sitä, että meillä suomalaisina pitää olla suuri huoli turvallisuudesta? Ei.” (Alexander Stubb 14.1.2015)

Ukrainan kriisi, ekspansiivisen Venäjän esiinmarssi ja Suomen asettuminen EU:n pakoterintamaan ovat olleet käänteentekeviä poliittisia tapahtumia. Syvälle juurtuneita puhekäytänteitä toistelevan poliittisen Venäjä-puheen suuntaa ne eivät kuitenkaan ole merkittävästi muuttaneet.

Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.

Lähteet

Apunen, Osmo 2015. ”Vaikenemisen politiikkaa: Suomettuminen ja Matti Pulkkisen älymystökritiikki Romaanihenkilön kuolemassa”. Kosmopolis 45:4, 40–56.

Kekkonen, Urho 1967. Puheita ja kirjoituksia. Helsinki: Weilin & Göös.

Machiavelli, Niccolò 1985. Ruhtinas. Juva: WSOY.

1 Comments

  1. Jouni Sirkiä 23.2.2016 at 15:48

    Anni Kangas kirjoittaa: ”Ukrainan kriisi, ekspansiivisen Venäjän esiinmarssi ja Suomen asettuminen EU:n pakoterintamaan ovat olleet käänteentekeviä poliittisia tapahtumia. Syvälle juurtuneita puhekäytänteitä toistelevan poliittisen Venäjä-puheen suuntaa ne eivät kuitenkaan ole merkittävästi muuttaneet.
    Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.”

    Mikäköhän olisi Annin mielestä uudenlaista puhetta? Hänen tekstinsä pohjalta voi vetää sen johtopäätöksen, että ainoastaan Venäjän nimeäminen Suomen suoraksi ja avoimeksi viholliseksi olisi ”uutta puhetta”.
    Jotenkin minusta tuntuu, että siinäkään ei olisi mitään uutta..

2 Trackbacks & Pingbacks

  1. Tarkka: Natosta, ja vähän Venäjästäkin - Politiikasta.fi
  2. Kahden kansallisen edun politiikkaa - Politiikasta.fi

Leave a comment

Your email address will not be published.


*