Parlamentaarinen menettely ”objektiivisuuden” mallina – Weber tieteestä politiikan muotona

Kuva: Sol LeWitt "Objectivity",1962 National Gallery of Art in Washington.

Politiikan tutkimuksen on korkea aika vapautua uskonomaisesta vetoamisesta ”tieteen” auktoriteettiin sekä populaarista poliitikkojen haukkumisesta. Tutkijat voivat kyllä osoittaa politiikan heikkouksia ja vahvuuksia, mutta puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa.

Max Weber (1864–1920) joutui vuonna 1903 terveyssyistä luopumaan Heidelbergin yliopiston kansantaloustieteen professuuristaan. Pankkiiri, kansantaloustieteen dosentti Edgar Jaffén Heinrich Braunilta ostama, vuodesta 1904 uudella nimellä julkaistu Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik, tarjosi hänelle uuden akateemisen foorumin. Weber toimitti lehteä yhdessä Jaffén ja Werner Sombartin kanssa, ja valtaosa hänen elinaikanaan julkaisemista teksteistä ilmestyi Archivissa.

Ensimmäisessä numerossa Weber julkaisi 66-sivuisen ohjelmallisen artikkelin ihmistieteiden metodologiasta, ”Die ’Objektivität’ sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis”. Aikalaiset tunsivat kirjoituksen, mutta kommentit jäivät niukoiksi. Myöhempi tutkimus on paljonkin kommentoinut sitä, esimerkkinä Lawrence McFallsin toimittama teos Max Weber’sObjectivity’ Reconsidered. Myös Inkeri Koskinen kommentoi Weberiä kirjoituksessaan ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä”.

Objektiivisuusesseen poliittinen aspekti

Vuoden 2003 Uppsalan Weber-symposiumin esitelmästäni lähtien olen katsonut, että Weberin artikkelia ”objektiivisuudesta” ei ole riittävän tarkasti luettu, jolloin sen poliittista ulottuvuutta ei ole ymmärretty. Vedoten Wissenschaft als Beruf ja Politik als Beruf –esitelmiin, jotka molemmat on julkaistu vuonna 1919, on tapana katsoa, että juuri Weber asettaa tieteen ja politiikan vastakkain.

Weberin artikkelia ”objektiivisuudesta” ei ole riittävän tarkasti luettu, jolloin sen poliittista ulottuvuutta ei ole ymmärretty.

Tosin ainakin Joachim Vahland katsoo, että Weberille tiedettä edistää ”der Dissens, nicht der Konsens” ja tiede, kuten muutkin kulttuurin ilmenemismuodot, on ”poliittisen manifestaatioita”. Kirjani Objektivität als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber lähtökohta on sen sijaan, että Weberin käsitys tutkijan toiminnasta on verrattavissa poliitikkoon. Luen ”Objektivität”-artikkelia tutkimukseen sisältyvien kiistojen ja debattien käsittelyn mahdollisuuksien analyysina.

”Objektivität”-artikkelin taustalla voi nähdä Friedrich Nietzschen teoksen Zur Genealogie der Moral (1887) näkemyksen objektiivisuudesta kykynä tarkastella asioita puolesta ja vastaan ja siten hyödyntää tiedollisten perspektiivien moninaisuutta. Yhteistä Nietzschelle ja Weberille on retorisen ja sofistisen tradition mukainen näkemys ”objektiivisuudesta” perspektiivien vastakkainasetteluna. Ero Nietzschen ja Weberin välillä on siinä, että Weber on elinikäinen homo politicus ja brittiläisen parlamentaarisen politiikan ihannoija.

Weber käyttää artikkelissa sanoja objektiv ja Objektivität yhteensä 24 kertaa. Hän tekee selväksi sen, mitä hän ei tarkoita ”objektiivisuudella”. Se ei viittaa itse todellisuuden heijastumaan, tutkijan ominaisuuteen, tutkijoiden näkemysten kultaiseen keskitiehen tai ilmiöiden ”lainmukaisuuteen”. Weberille ”objektiivisuus” voi muodostua vain ihmisten ”subjektiivisten” käsitysten varaan.

Weberille ”objektiivisuus” voi muodostua vain ihmisten ”subjektiivisten” käsitysten varaan.

Monet tulkitsijat katsovat, että Weber luopui objektiivisuuden käsitteestä, ja nojautuvat Weberin ilmaukseen, että ei ole olemassa mitään ”sinänsä (schlechthin) objektiivista analyysiä kulttuurielämästä”. He sivuuttavat virkkeen jatkon, että tämä koskee analyysiä, joka olisi ”riippumaton erityisistä ja ‘yksipuolisista’ näkökulmista”, joilla tutkimuskohde valikoidaan, analysoidaan ja jäsennetään. Tämä täsmennys siirtää ”objektiivisuuden” arvioinnin yksittäisistä väittämistä näkökulmiin.

Perspektiivien yksipuolisuus merkitsee sitä, että ”oikean” näkökulman lisäksi Weber sulkee pois myös mahdollisuuden ylittää näkökulmat kaikki perspektiivit sisäänsä sulattavalla synteesillä à la G. W. F. Hegel. Mutta Weber ymmärtää ”objektiivisuuden” – lainausmerkeissä – mahdolliseksi näkökulmien vertailussa.

”Objektiivisuus” menettelytapana

Weber havainnollistaa teemaa esimerkillä epätoivoisesta wieniläisestä tenttijästä (Examinand), joka valittaa ylittämätöntä kuilua ”kahden kansantaloustieteen”, itävaltalaisen ja historiallisen koulukunnan, välillä. Weberin mukaan akateemiset kiistat eivät ole ihmistieteissä mikään poikkeus, vaan tarkkailija voi nähdä kaikkialla ”kamppailua metodeista, ‘peruskäsitteistä’ ja edellytyksistä, ‘näkökulmien’ alituista vaihtumista sekä ‘käsitteiden’ jatkuvaa uudelleen määrittämistä”.

Miten näissä tieteellisissä kiistoissa voidaan siis puhua ”objektiivisuudesta”? Ainoastaan tähän kysymykseen Weber haluaa vastata vuoden 1904 esseellään.

Näin Weber asettaa kysymyksen ”objektiivisuudesta” toisin kuin sovinnainen tiedepuhe. Hänelle ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja. Se ei voi tarkoittaa kiistelyn lopettamista, sillä kun poliittiset ja kulttuuriset kysymykset ovat tutkimuskohteena, niistä pitääkin kiistellä. Kulttuurielämän lähtökohdat ovat Weberille alituisen muutoksen alaisia, ellei ”kiinalainen jähmetys” (chinesische Erstarrung) estä ihmisiä asettamasta uusia kysymyksiä, kuten Weber lainaa John Stuart Millin käsitettä chinese stationariness.

Weberille ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja.

”Objektiivisuus” viittaa siis menettelytapaan, jolla akateemisia kiistoja voi käsitellä.

Weberin artikkelista paistaa läpi tyytymättömyys hänen oman aikansa akateemisiin käytäntöihin, koska nämä eivät tunnustaneet, että akateemisia kiistoja on kaikkialla. Yliopistomaailmaan ei ollut luotu sovinnaista tiedekuntakollegiaalisuutta vahvempia keinoja erilaisten näkemysten esiin pääsylle ja vastakkainasettelulle (Konfrontierung) sekä niiden tunnustamiselle akateemisen pelin täysivaltaisiksi osanottajiksi. Juuri tämän vuoksi Weberin mukaan Archivin toimituspolitiikan idea on ”mahdollisuus kohdata poliittisia vastustajia neutraalilla maaperällä”.

Weber käsittelee siis akateemisia kysymyksiä poliittisen kielen käsitteillä. Hänelle perspektiivien kamppailun suhteen ei ole mitään radikaalia eroa akateemisten teoria- ja käsitekiistojen ja muun politiikan välillä.

Weber käsittelee siis akateemisia kysymyksiä poliittisen kielen käsitteillä.

Kun akateemisissa kiistoissa ei ollut menettelyä vaihtoehtoisten perspektiivien systemaattiselle huomioon ottamiselle, Weberin näkemys viittaa mallin ottamiseen sieltä missä kiistat tunnustetaan legitiimeiksi ja on kehitelty tapoja niiden käsittelyyn, nimittäin parlamentaarisen politiikan menettelytavoista ja retorisista käytännöistä.

”Objektiivisuus” reilun pelin menettelynä

Olen tulkinnut tätä sanomalla, että ”reilu peli” (fair play) on näitä yhdistävä julkilausumaton periaate, joka vastaa Immanuel Kantin ”regulatiivista ideaa”. Historiallinen malliesimerkki, jossa ”reilun pelin” ideaa parhaiten noudatettiin, on tietysti Britannian parlamentti.

Vuosi Weberin objektiivisuusartikkelin jälkeen itävaltalainen juristi Josef Redlich julkaisi teoksen Recht und Technik des Englischen Parlamentarismus, jossa hän useaan otteeseen viittaa reilun pelin ideaan, vaikka parlamentaarista menettelyä olikin 1800-luvun lopulla yksinkertaistettu hallitusta suosivaksi.

Olen käsitellyt debattia Gladstonen hallituksen esityksestä parlamentaarisen menettelyn muuttamiseksi vuonna 1882, jolloin niin kannattajat kuin vastustajatkin vetoavat reiluun peliin parlamentaarisen ajan jaossa. Tutkimukseni Westminsterin menettelytavoista ja parlamentaarisen retoriikan debattiluonteesta palvelevat sekä Weberin että parlamentarismin ymmärtämistä.

Yhteys proseduraalisen objektiivisuukäsityksen ja parlamentaarisen menettelyn välillä näkyy selvimmin Weberin Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland -pamfletin (1918) kolmannen luvun alkusivuilla. Hän käsittelee virkailijaherruuden (Beamtenherrschaft) perustumista ”tietoon” vetoamiseen ja niitä menettelyjä, joilla parlamentti voi kyseenalaistaa tämän tiedon – virkailijain ristikuulustelut, valiokunnan jäsenten pääsy virkatiedon lähteille, parlamentaariset tutkimuskomissiot.

Ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen.

Weber ulottaa objektiivisuusesseen perspektivismin ja kiistanalaisuuden koskemaan akateemisen tiedon (Erkenntnis) lisäksi virkailijain tietoa (Wissen). Hän erittelee siinä asia-, tehtävä- ja salaisen tiedon tasot (Sach-, Dienst-, und Geheimwissen). Näiden kontrolli on mahdollista parlamentaarisia valiokuntamenettelyjä käyttäen, sillä ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen.

Tiede politiikkaa, ei uskontoa

Weberin parlamentaarinen käsitys ihmistieteiden ”objektiivisuudesta” on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kaipuu akateemisten käsitekiistojen lopettamiseen on sekä epärealistinen että epätoivottava. Weberin mukaan kaikille historiallisille tieteille on tunnusomaista ”ikuinen nuorekkuus” (ewige Jugendlichkeit). Tässä mielessä hän on inspiroinut myös käsitehistoriallista tutkimusta.

Kaipuu akateemisten käsitekiistojen lopettamiseen on sekä epärealistinen että epätoivottava.

Politiikan tutkimuksen on korkea aika vapautua uskonomaisesta vetoamisesta ”tieteen” auktoriteettiin sekä populaarista poliitikkojen haukkumisesta. Tutkijat voivat osoittaa politiikan heikkouksia ja vahvuuksia, mutta puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa.

Puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa.

Parlamentaarinen menettelytapa tarjoaa mallin myös akateemisten kiistojen käsittelyyn, jolloin tiede on käsitettävissä yksinkertaistetuksi politiikaksi. Tutkijain ei tarvitse tehdä yhtä vakavia, toisten elämää koskevia ratkaisuja kuin parlamentaarikkojen, mutta vastaavasti he voivat spekuloida vapaammin toteutumattomilla vaihtoehdoilla.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Valtio-opin professori Kari Palonen on tutkinut poliittista retoriikkaa, parlamentarismia ja käsitehistoriaa. 

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Aitoa argumentaatiota 2.10.2017 at 20:35

    Erinomainen artikkeli, jonka soisi löytyvän erityisesti niin politiikan tutkijoiden, muiden tieteilijöiden kuin poliitikkojenkin näytöiltä.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*