Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva

Lukuaika: 11 min. 

Millainen on hyvinvoiva yhteiskunta? Kilpailuyhteiskunnan tukemisen sijasta politiikkojen pitäisi keskittyä perustarpeisiin, joista tärkeimpiä on turvallisuus. Tasainen ja hitaammin kasvava tilinauha on ihmiselle keskimäärin tärkeämpi kuin suhdanteiden mukana heittelehtivä bonuspalkkaus yhdistettynä työpaikan epävarmuuteen, kirjoittaa Frank Martela.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa jokainen osapuoli puolustaa hyvinvointivaltiota. Joidenkin mukaan elämme edelleen hyvinvointivaltiossa, toisten mielestä suomalainen hyvinvointivaltio on historiaa. Poliittinen keskustelu on hyvinvointi-käsitteen läpitunkemaa. Tähän nähden on yllättävää, kuinka vähän poliittisia päätöksiä pohditaan kansalaisten hyvinvoinnin näkökulmasta. Taloudellis-rationaalinen tehokkuusajattelu on toiminnan tasolla ollut dominoiva paradigma 1990-luvun alun lamasta lähtien.

Yhteiskunnan perimmäinen tarkoitus on kuitenkin luoda kansalaisilleen mahdollisuus hyvään elämään. Kun puolueilla oli aikaisemmin vain yksi hyvän elämän malli mielessään, oli niiden helpompi johdonmukaisesti rakentaa yhteiskuntaa kohti tätä päämäärää. Nykyisessä moniarvoisuutta korostavassa ajassamme hyvän elämän mallien monimuotoisuuden tunnustaminen otetaan lähtökohdaksi. Tämän seurauksena pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi tuntuu jääneen vain olemassa olevien järjestelmien taloudellinen tehostaminen.

Onko viimeaikainen hyvinvointipolitiikka sitten ollut onnistunutta? Kuten muissakin länsimaissa, Suomessa keskeisten hyvinvointimittareiden kasvu on pysähtynyt jo muutama vuosikymmen sitten. Talouden kasvu ja materiaalisen hyvinvoinnin lisääntyminen eivät enää paranna kansalaisten elämänlaatua. Se polku on kuljettu loppuun. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että hyvinvoinnin suhteen yhteiskuntamme on polarisoitumassa. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että politiikkamme ei enää ole hyvinvointipolitiikkaa. Se ei sisällä hyvinvoinnin parantamiseen tähtäävää liikettä – vain nykyisen hyvinvoinnin säilyttämiseen ja suojaamiseen liittyviä pyrkimyksiä.

Lienee aika lähteä liikkeelle uudesta suunnasta ja löytää uusi myönteinen päämäärä, johon politiikan tulisi tähdätä. Miltä näyttäisi politiikka, jossa kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen olisi keskiössä? Kysymys on laaja ja sen täysimittainen tarkastelu johtaisi lukuisan nykyisen itsestäänselvyyden ja toimintatavan kyseenalaistamiseen. Tyydyn kuitenkin tässä kirjoituksessa tarkastelemaan esimerkinomaisesti hyvinvoinnin politiikkaa erityisesti kahden tarpeen näkökulmasta: yhteiskunnallista pahoinvointia tuottavan statuskamppailun ja hyvinvointia luovan turvallisuuden tunteen kautta.

Ihmisen perustavat tarpeet

Kun suomalaiselle hyvinvointivaltiolle luotiin aikoinaan pohjaa, oli suunta mahdollista ottaa yhden jaetun hyvinvointikäsityksen mukaan: turvattu ja säännöllinen työ, heteroparisuhde ja muutama lapsi, farmariauto ja kultainen noutaja sekä punainen multa ja perunamaa – siinä onnen eväät. Nykyisessä jälkimodernissa ilmapiirissä pyrkivät edistyneimmät ajattelijat korostamaan, että hyvinvointikäsityksiä on yhtä monta kuin kansalaista. Tämä on ollut tärkeä kehityskulku, joka on vapauttanut monia marginaalin tukahduttamia ihmisiä elämään todeksi omaa hyvinvointikäsitystään.

Samalla hyvinvointikäsityksen sirpaloituminen on kuitenkin johtanut poliittiseen tyhjiöön. Pääpuolueilta puuttuu suunta, johon he haluaisivat viedä yhteiskuntaa. Tämän ideologisen tyhjiön on täyttänyt sokea markkinapalvonta. Talouskasvu nähdään pienimpänä yhteisenä nimittäjänä ja patenttiratkaisuna niin työttömyyteen, sosiaaliseen kurjistumiseen kuin nuorten syrjäytymiseen. Siitä on tullut vallassa olevien puolueiden tärkein ohjenuora; välinearvon palvonnalla on peitetty itseisarvojen kuolema. Tämä politiikan vaihtoehdottomuus ja arvojohtajuuden puute on aiheuttanut hyvinvointivaltion rapautumisen lisäksi vieraantumista politiikasta. Oireilu näkyy esimerkiksi Perussuomalaisten kannatuksen nousuna. Ihmiset tuntevat, ettei heistä eikä heidän tarpeistaan olla kiinnostuneita, ja tämä ahdistus purkautuu epäluuloisuutena valtaapitäviä ja erilaisuutta kohtaan.

Hyvinvointivaltion ylläpito ei onnistu pelkästään rahansiirtelyn avulla. Se vaatii myös arvojohtajuutta ja yhteisen tahtotilan luomista. Se vaatii kansalaisten sitouttamista yhteiseen projektiin. Muussa tapauksessa politiikasta tulee vain eri eturyhmien keskinäistä kamppailua, joka pitkässä juoksussa johtaa kokonaisuuden kannalta huonompaan lopputulokseen. Mutta mistä löytää uskottava suunta politiikalle 2000-luvulla?

Ehdotukseni on, että on palattava kansalaisten hyvinvointiin – sen edistäminen on otettava jälleen politiikan keskiöön. Mutta tätä hyvinvointia ei tule tarkastella jonkin yhden tietynlaisen elämäntavan idealisoinnin kautta. Hyvinvointi ei tarkoita omakotitaloa Nurmijärvellä – mutta yhtä vähän se tarkoittaa kosmopoliittista sinkkuelämää kantakaupungin kivijalassa. Nämä ovat vain pintaa. Hyvinvoinnin ymmärtämiseksi on mentävä syvemmälle, katsottava ihmistä psykologisena kokonaisuutena ja ymmärrettävä, mistä perustavista tarpeista hänen hyvinvointinsa muodostuu. Tässä meillä on suureksi avuksi yhä kasvava psykologinen tutkimusaineisto, jonka pohjalta tiedämme huomattavan paljon aiempia vuosikymmeniä enemmän siitä, mistä ihmisen hyvinvointi muodostuu. Tämän vuoksi nykypoliitikko ei joudu rakentamaan ymmärrystään hyvinvoinnista arvailujen, henkilökohtaisten preferenssiensä tai jonkin ideologian varaan. Hän voi rakentaa sen koetellun tutkimustiedon päälle.

Mitä sitten tiedämme nykyään ihmisen hyvinvoinnista? Tutkimusaineistoa lukemalla kaksi yleistä johtopäätöstä nousee ylitse muiden (1). Ensinnäkin ihmisen hyvinvoinnin kannalta olennaisimmat seikat ovat perusasioita, jotka usein unohtuvat kaikenlaisen pintakiillon ja -liidon alle. Turvallisuus, terveys ja erityisesti hyvät ihmissuhteet ovat ihmisen hyvinvoinnin peruselementit. Valtaosa muista seikoista ja tarpeista on vain näiden johdannaisia. Toiseksi nykyihminen käyttää valtavasti aikaa ja energiaa sellaisten asioiden perässä juoksemiseen, mitkä eivät lopulta erityisesti edistä hänen hyvinvointiaan. Aloittakaamme tarkastelu käänteisesti, katsomalla lyhyesti niitä asioita, jotka eivät johda kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Statuskamppailu yhteiskunnallisesti tyhjänä tarpeena

Tämän hetkinen yhteiskuntamme pyörii paljolti sellaisten tarpeiden ympärillä, mitkä eivät ole perustavia tai tuota kestävää hyvinvointia. Ihmiset ankkuroivat hyvinvointinsa uuteen autoon, isompaan kotiin, ylennykseen työpaikalla. He keskittävät ponnistelunsa näiden tavoitteiden saavuttamiseen uskoen niiden olevan se aarre sateenkaaren toisessa päässä. Toki kysyttäessä monet ihmiset osaavat aivan oikein korostaa perheen ja läheisten merkitystä hyvinvoinnilleen. Samojen ihmisten käytännön valinnat ja ajankäyttö kuitenkin usein osoittavat materiaalisempien tavoitteiden aktuaalista keskeisyyttä heidän elämäntavoissaan.

Otetaan esimerkiksi uusi talo. Tietty määrä asumisneliöitä saattaa olla funktionaalisesti hyödyllistä ihmisen hyvinvoinnin kannalta – erillinen makuuhuone mahdollistaa esimerkiksi useampihenkisen perheen yhteiselon myös nukkuma-aikataulujen ollessa erilaisia. Iso osa niistä neliöistä, joihin ihmiset sitovat itsensä kiinni valtavilla asuntolainoilla, ei kuitenkaan ole yhteydessä muuhun tarpeeseen kuin statuskamppailuun. Ne ovat sisustuslehtien, tv-ohjelmien unelmatalojen ja erityisesti sosiaalisen viiteryhmän asuinratkaisuiden synnyttämää tarvetta kyetä näyttämään omaa menestystä ja hyvinvointia ulospäin. Kodista tulee hyvinvoinnin ulkoinen peili, joka ei lopulta onnistu heijastamaan sitä sisäistä todellisuutta, jonka kuvaksi ja korvikkeeksi se pyritään rakentamaan.

Kamppailu statuksesta istuu syvällä ihmisluonnossa. Olemme valmiita suuriin uhrauksiin pysyäksemme samalla tasolla tai päästäksemme toisten yläpuolelle tässä sosiaalisen arvottamisen pelissä. Yhteiskunnalliselta kannalta ongelma on tietysti se, että kamppailu statuksesta on nollasummapeli. Yhden nousu hierarkiassa tarkoittaa aina toisen laskua. “Taistelu suhteellisesta tulotason nostamisesta on täysin tuhoon tuomittua koko yhteiskunnan tasolla”, taloustieteilijä Richard Layard (2005: 151) toteaa. Jokainen askel ylöspäin tällä materiaalisen hyvinvoinnin polulla nostaa hyvän elämän rimaa; sitä tasoa, jota ihmiset vaativat itseltään kokeakseen itsensä tyytyväisiksi omaan elämäänsä.

Tämä selittää esimerkiksi paradoksaaliset tutkimustulokset kyselyssä, jossa yhdysvaltalaiset kertovat heidän tyytyväisyyden taloudelliseen tilanteeseensa. Kyselyn aloitusvuodesta 1972 ihmisten varallisuus on kasvanut jatkuvasti ja on nyt huomattavan paljon suurempi kuin silloin. Siitä huolimatta tyytyväisten osuus on vähentynyt (Lane 2000: 25). “Tyytyväisyytesi tulotasoosi riippuu siitä, miten tilanne suhtautuu tiettyyn normiin. Ja tämä normi riippuu kahdesta asiasta: mitä muut ihmiset tienaavat ja miten paljon olet tottunut tienaamaan”, Layard (2005: 42) toteaa. Ihmisten tyytyväisyys ei ole kiinni materiaalisista seikoista itsestään – joiden suhteen heidän elämänsä on jatkuvasti paisunut – vaan vertailusta toisiin ihmisiin. Ja tämä vertailu on loputon kilpajuoksu ilman maalia.

Ihmisten keskimääräisen ostovoiman kasvua tukeva politiikka ei siis tuota hyvinvointia nyky-Suomessa. Se kykenee vain kiihdyttämään ympäristöä kuormittavaa kilpajuoksua, joka vähentää hyvinvoinnin kannalta tärkeämmille asioille omistettua aikaa ja huomiota. Ihmiset keskimäärin aliarvioivat, kuinka nopeasti he tottuvat materiaalisessa omaisuudessaan tapahtuviin parannuksiin, minkä seurauksena he yli-investoivat siihen enemmän resursseja kuin heidän hyvinvointinsa kannalta olisi optimaalista (2). Kun mainonta ja markkinointi pyrkivät luomaan ihmisille jatkuvasti uusia tarpeita ja riittämättömyyden tunnetta – ja kun talouskasvun ylläpitämisestä ja kuluttamisesta pyritään tekemään jopa moraalista hyvettä esimerkiksi ”Älä ruoki lamaa” -kampanjoilla – ohjaa nykyinen yhteiskunnallinen aatemaailma ihmisiä voimakkaasti tälle väärän onnen tavoittelun kilparadalle.

Hyvinvoinnin perspektiivistä katsottuna yhteiskunnan ei siis pitäisi ainakaan edistää ihmisten halua ja tarvetta kuluttaa enemmän. Mutta voidaan esittää vielä voimakkaampi väite ja todeta, että politiikan tekijöiden velvollisuus olisi jopa pyrkiä hillitsemään ihmisten statuskamppailusta juontuvaa kulutushimoa. Esimerkiksi progressiivinen tulovero voidaan nähdä eräänlaisena haittaverona. Ihmiset ovat taipuvaisia kilpailemaan materiaalisella omaisuudellaan muun hyvinvointinsa kustannuksella, mutta tässä kilpailussa toisen voitto on toisen tappio. Näin siihen panostetut resurssit ovat poissa keskimääräistä hyvinvointia lisääviltä toimenpiteiltä, minkä vuoksi on yhteiskunnallisesti perusteltua pyrkiä hillitsemään tätä oravanpyörää. Layard toteaa, että samoin kuin verotamme päästöjä niiden haitallisten ulkoisvaikutusten vuoksi, pitäisi meidän nähdä progressiivinen verotus statuskilpailun haitallisten ulkoisvaikutusten hillitsijänä (2005: 153). Hän vertaa nykyihmisen kuluttamista riippuvuuteen, jossa tarvitaan jatkuvasti suurempi annos saman vaikutuksen saamiseksi. Tämän vuoksi turhaa kuluttamista tulisi pyrkiä suitsimaan samalla innolla kuin nykypoliitikot pyrkivät hillitsemään esimerkiksi tupakointia.

Mitä on turvallisuus?

Siirrytään sitten hyvinvointiimme positiivisesti vaikuttavien perustarpeiden äärelle. Terveys ja perhe ovat molemmat tunnustettuja hyvinvoinnin lähteitä yksilölle – tai vaihtoehtoisesti merkittäviä pahoinvoinnin lähteitä ongelmia aiheuttaessaan. En tässä kirjoituksessa kuitenkaan paneudu niihin sen syvällisemmin, koska niiden edistämiseen keskittyvää yhteiskunnallista keskustelua on olemassa tarpeeksi jo muutenkin. Sen sijaan turvallisuuden tunne, joka on inhimillisen tarvehierarkiamme yksi perustavimmista seikoista, on dynaamisuutta korostavassa nykymaailmassamme jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Sen vaikutus hyvinvointiimme on kuitenkin hyvin merkittävä. Siksi politiikan olisi otettava vakavasti pyrkimykset luoda turvallisempia työpaikkoja, turvallisempia asuinympäristöjä ja turvallisempia elämänedellytyksiä kansalaisilleen.

Aloitetaan työelämästä. Viime vuosikymmenien kulunein mantra julistaa, että kiivain talouskasvu saavutetaan tekemällä taloudesta mahdollisimman dynaaminen ja yrityksistä mahdollisimman ketteriä ja muuntautumiskykyisiä. Jos asiaa katsoo puhtaasti talouskasvun näkökulmasta, voi olla että näin onkin. Mutta tästä seuraava työelämä ei ole hyväksi ihmiselle. Kuten edellä jo todettiin, talouskasvusta seuraava kaikkien palkkojen suhteellinen nousu ei tuota hyvinvointia, koska palkasta saatava hyvinvointilisä ei ole kytköksissä palkan absoluuttiseen ostovoimaan, vaan sen suhteelliseen suuruuteen toisiin palkansaajiin nähden. Sen sijaan dynaamisesta taloudesta seuraava epävarmuus työpaikasta aiheuttaa huomattavan paljon ahdistusta ja elämänlaadun laskua. Työttömyys on yksi elämänlaatua eniten laskevista ihmiselämän murroksista ja pelkkä irtisanomisten uhka aiheuttaa huomattavan laskun yksilön hyvinvointiin (Green 2006: 146). Dynaamisessa nykytaloudessa irtisanomiset ja niiden uhka ovat arkipäivää. Hyvänä päivänä palkataan lisää henkilökuntaa, huonona heistä hankkiudutaan nopeasti eroon. Epävarmuus on tullut osaksi suomalaisen työelämän arkipäivää.

Tämän vuoksi on oletettavaa, että hivenen vähemmän dynaaminen ja hitaammin kasvava talous, jossa työsuhteiden varmuus on suurempi, on ihmisten hyvinvoinnin kannalta parempi vaihtoehto. Dynaamisesta taloudesta seuraava työllisyyden epävarmuus on yksinkertaisesti liian kova hinta maksettavaksi talouskasvusta, joka hyvinvoinnin kasvun osalta haihtuu tyhjiin. Dynaamisen talouden sopimattomuutta ihmisluonnolle korostaa vielä sekin, että tutkimukset osoittavat meidän reagoivan voimakkaammin menetyksiin kuin saavutuksiin. Sadan euron menetyksen negatiivinen onnellisuusefekti on kaksi kertaa suurempi kuin sadan euron saamisen positiivinen hyöty (3). Tasainen ja hitaammin kasvava tilinauha on ihmiselle keskimäärin tärkeämpi kuin suhdanteiden mukana heittelehtivä bonuspalkkaus yhdistettynä työpaikan epävarmuuteen.

Toisin kuin uusliberalistisen talousideologian sokaisemat yksilöt väittävät, on talouden sopiva sääntely siis useissa tapauksissa hyvinvointipolitiikkaa. Ihmiset voivat paremmin työpaikoilla, joissa työsopimus ei ole pelkkä mekaaninen vaihtosuhde – työpanos rahaan – vaan jossa työntekijät voivat luottaa siihen, että työnantaja ottaa vastuuta heidän hyvinvoinnistaan myös huonona päivänä. Tähän ei tietenkään pelkkä sääntely pysty, vaan se vaatii kulttuurisen asennemuutoksen. Tai oikeastaan paluun muutaman vuosikymmenen takaiseen asenneilmastoon, jossa suomalaisilla yritysjohtajilla oli vielä jäljellä sosiaalista omatuntoa, ja työntekijöiden irtisanomista voittoa tuottavissa yrityksissä paheksuttiin laajamittaisesti. Tarvitaan arvomaailman muutosta, jossa politiikoilla arvojohtajina on tärkeä esitaistelijan rooli.

Se turvallisuudesta työelämässä. Kysymys turvallisuudesta koskee ihmiselämää kuitenkin laajemminkin. Yleisen turvallisuuden ja kanssaihmisiin luottamisen arvo ovat merkittäviä tekijöitä ihmisen yleisessä hyvinvoinnissa, jonka synnyttämisessä tärkeintä ovat luottamuksen ilmapiiri ja yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri. Tehokkain poliittinen keino näiden luomiseen on vuorostaan yhteiskunnassa vallitseva taloudellinen tasa-arvo. Kirjassaan The Spirit Level: Why Equality is Better for Everyone Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat vakuuttavasti, kuinka taloudellinen epätasa-arvo johtaa luottamuksen vähenemiseen ja turvattomuuden tunteen lisääntymiseen. Vertailemalla sekä maailman maita että Yhdysvaltojen eri osavaltioita keskenään he osoittavat, kuinka taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen on yhteydessä väkivaltaisuuteen, lapsikuolleisuuteen, henkirikoksiin ja yleiseen kykyyn luottaa toisiin ihmisiin.

Pohjoismaista tuttu pienempien tuloerojen malli vuorostaan vaikuttaa positiivisesti niin keskimääräiseen onnellisuuteen kuin eliniänodotteeseen. Erot luottamuksen määrässä ovat valtavia. Kun ihmisiltä kysyttiin, voiko suurimpaan osaan ihmisistä luottaa, 6% brasilialaisista vastasi myöntävästi, kun Suomessa vastaava luku oli 59%. Kuten tiedetään, on Brasilia yksi maailman epätasa-arvoisimmista maista, Suomi vuorostaan yksi tasa-arvoisimmista. Kun ihmiset kykenevät luottamaan toisiinsa, eikä heidän tarvitse pelätä kaduilla, hyötyvät tästä niin rikkaat kuin köyhätkin.

Tasa-arvoinen yhteiskunta on turvallisempi yhteiskunta. Turvallisempi yhteiskunta vuorostaan on hyvinvoivampi yhteiskunta. Siksi kansalaisten hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää pitää huolta siitä, että suomalaisten taloudellinen tasa-arvo pysyy maailman kärjessä. Verotuksen progressiivisuus ei ole pelkästään oikeudenmukaisuuskysymys. Se on myös hyvinvointikysymys. On tärkeää ymmärtää, että tasaisella tulonjaolla saavutettu turvallisempi yhteiskunta on kaikkien kannalta parempi.

Muut perustavat tarpeet

Kirjoitukseni keskittyy turvallisuuden tunteen ja sokean talouskasvuideologian väliseen ristiriitaan. Turvallisuuden ohella on kuitenkin myös muita perustarpeita, joiden poliittisia implikaatioita sivuan tässä lyhyesti. Niiden täysimittainen tarkastelu vaatisi pidemmän pohdinnan kuin mihin tässä yhteydessä on mahdollista mennä, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja voi tässäkin asettaa.

Ihminen on ensinnäkin sosiaalinen eläin. Suhteemme toisiin ihmisiin on onnellisuutemme ja hyvinvointimme kannalta keskeisessä asemassa. Siksi rakenteelliset ratkaisut, jotka edistävät ihmisten yhteisöllisyyttä, ovat poliittisesti erittäin tärkeitä. Yhteisöllisyydellä on monia ilmenemismuotoja: perheitä, kommuuneja, lähiödemokratiaa, kyläyhteisöjä, pihatalkoita, yhdistystoimintaa, harrastuspiirejä ja työyhteisöjä. Aitoon yhteisöllisyyteen ei voi ulkoapäin pakottaa eikä jälkimodernin politiikan tulisi lähteä edistämään vain tietynkaltaista yhteisöllisyyden muotoa. Tärkeintä yhteisöllisyyden edistämisessä on yhteiskunnan kyky tunnistaa ruohonjuuritasolta nousevia yhteisöllisyyden muotoja ja luovasti kannustaa ja tukea niiden vahvistumista. Erityisen tärkeää on tukea sellaisia yhteisöllisyyden muotoja, joihin ihminen hyväksytään kokonaisena ihmisenä ja sellaisenaan, ei pelkästään jonkin suorituksen perusteella.

Ei pidä myöskään unohtaa ihmisen korkeampia tarpeita kuten itsensä toteuttamista ja elämän kokemista merkitykselliseksi. Ensiksi mainitun kohdalla keskeisin kysymys on, miten järjestää työ- ja vapaa-aika siten, että se parhaiten palvelee ihmisten mahdollisuutta toteuttaa omia kiinnostuksen ja intohimon kohteita. Akuutein ongelma korkeampien tarpeiden osalta lienee kuitenkin masentuneisuuden valtava lisääntyminen. Syystä tai toisesta nykyinen länsimainen elämäntapamme tuntuu synnyttävän yhä kasvavan joukon ihmisiä, joiden elämää varjostaa vakava masennus. Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana, ja masennus on noussut yleisimmäksi työkyvyttömyyseläkkeen syyksi – jo yli neljäkymmentä tuhatta suomalaista on masennuksen vuoksi pysyvästi syrjäytynyt työelämästä. Kieltäydyn mainitsemasta masentuneisuuden aiheuttamia valtaisia yhteiskunnallisia kuluja, koska se latistaa valtaisan inhimillisen kärsimyksen taloudelliseksi kysymykseksi ja edustaa juuri sitä talousfokusoitunutta politiikkaa, josta pyrin tässä kirjoituksessa irtautumaan. Masentuneiden ihmisten avunhuutoon vastaaminen on nähdäkseni yksi yhteiskuntamme keskeisistä tulevaisuuden haasteista.

Lopputulema

Nykyinen poliittinen retoriikka lietsoo kriisi-ilmapiiriä. Jatkuvasti julistetaan, että meillä on taloudellinen hätä, meidän pitää juosta kovempaa, tehdä kovemmin töitä ja kuluttaa enemmän. Kuten Layardin kirjoittaa, ”johtajamme käyttävät yhä kovempaa kieltä kuvatakseen sitä maailmaa, jossa elämme. He puhuvat paljon vähemmän turvallisuudesta ja yhteisöllisyydestä kuin kilpailuedusta” (2005: 232). Kuitenkin elämme jo nyt suuremmassa materiaalisessa hyvinvoinnissa kuin mikään kansakunta aiemmin. On aika lopettaa väärän jumalan palvonta ja palauttaa talouskasvu pelkäksi välinearvoksi, jonka hyötyä erilaisissa tilanteissa kyetään arvioimaan kriittisesti. On uskallettava sanoa ääneen, että monet talouskasvua edistävät toimenpiteet ovat hyvinvointimme kannalta haitallisia.

Eräs keskeisin talouskasvun alttarille uhrattava itseisarvo on ihmisten elämässään kokema turvallisuuden tunne. Turvallisuus saattaa kuulostaa ”pehmeältä arvolta” kylmää rationaalisuutta korostavassa nykymaailmassamme. Mutta toisin kuin talouskasvu, se on itseisarvoinen osa ihmisen hyvää elämää. On aika heittää hyvästit materiaalisen hyvinvoinnin politiikalle, joka on kunniakkaasti nostanut Suomen yhdeksi maailman rikkaimmista maista. Talouskasvun tie kohti hyvinvointia on nimittäin kuljettu loppuun. Siksi tarvitaan talousfetissille vaihtoehtoinen poliittinen diskurssi. Tässä kirjoituksessa olen pyrkinyt hahmottelemaan kansalaisten hyvinvointiin perustuvaa poliittista ajattelutapaa keskittämällä huomion ihmisten perustaviin tarpeisiin, erityisesti turvallisuuden tunteeseen. Kirjoitukseni on osa sitä laajenevaa liikehdintää (4), joka on viime vuosina pyrkinyt nostamaan onnellisuuden ja hyvinvoinnin politiikan tärkeimmäksi päämääräksi.

Viitteet:

(1) Ks. esim. Jonathan Haidt 2006: The happiness hypothesis – Finding modern truth in ancient wisdom. Basic Books, New York. Sonja Lyubomirsky 2008: The how of happiness: A scientific approach to getting the life you want, Penguin Press, New York.

(2) Loewenstein, G., T. O’Donoghue, and M. Rabin 2003: “Projection bias in predicting future utility”.Quarterly Journal of Economics, 118, 1209-1048. Ks. Myös Haidt 2006 s. 84-86, jossa hän tarkastelee tutkimuksia joiden mukaan jopa lottovoitto tai neliraajahalvaus eivät pitkällä tähtäimellä suurestikaan vaikuta ihmisen keskimääräiseen onnellisuuteen.

(3) Ks. esim. Kahneman, D., J. Knetsch & R. Thaler 1990: “Experimental tests of the endowment effect and the Coase theorem”. Journal of Political Economy, 98, 1325-1348.

(4) Esimerkiksi Britannian pääministeri David Cameron ilmoitti syksyllä 2010 hallituksensa aikovan ryhtyä mittaamaan kansalaistensa onnellisuutta ja samansuuntaista viestiä on tuonut esiin myös Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy. Hän tilasi taloustieteen Nobel-voittajilta Joseph Stiglitziltä ja Amartya Seniltä sekä Jean-Paoul Fitoussilta raportin, jossa nämä suosittavat siirtymistä hyvinvoinnin mittaamiseen politiikan mittapuuna BKT:n sijaan. Ks. Stiglizt, J E. & Sen, A & Fitoussi, J-P (2009) Report of the Commission on the Measurement of Economic Performance and Social Progress. http://www.stiglitz-sen-fitoussi.fr/en/index.htm. Ks. myös Ville Ylikahri (toim.):Onnelllisuustalous. Vihreä Sivistysliitto Ry, Helsinki.http://www.visili.fi/pdf/Onnellisuustalous_loppuraportti.pdf ja WWF 2010: Onnellisuuspoliittinen manifesti. http://www.wwf.fi/wwf/www/uploads/pdf/onnellisuuspoliittinen_manifesti.pdf

Lähteet:

Green, Francis 2006: Demanding work: The paradox of job quality in the affluent economy. Princeton University Press, Princeton, NJ.

Lane, Robert E. 2000: The Loss of Happiness in Market Democracies. Yale University Press, New Haven.

Layard, Richard 2005: Happiness – Lessons from a New Science. The Penguin Press, New York.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*