Pohjoisen teekutsuliike – poliittinen populismi ja johtajuus

Edustajainhuoneen väistyvä republikaanien puhemies John Boehner sai teekutsulaisilta kritiikkiä liian hampaattomasta Obaman hallituksen vastustamisesta. Kun populistisen politiikan suosion pohjalla on ehdottomuus, jolla vastustetaan vallassa olevaa eliittiä, päätyminen osaksi tätä eliittiä ja tekemään yhteistyöhön kuuluvia kompromisseja saattaa heittää populistisen ryhmittymän johtajuuskriisiin. Kuva: Wikimedia Commons (White House)

Populistisella puoluepolitiikalla on tiettyjä yhtäläisiä piirteitä kansallisesta kontekstista riippumatta. Samankaltaisuuksia voidaan tunnistaa identiteettipolitiikan ja retoriikan lisäksi myös johtajuudessa.

Millaisia yhtäläisyyksiä populistisessa johtajuudessa on mahdollista havainnoida Yhdysvaltain republikaanipuolueen sisällä toimivan niin kutsutun teekutsuliikkeen ja perussuomalaisten poliittisen puolueen välillä?

Konservatiivipopulismi

Teekutsuliike on esitetty tavallisten kansalaisten liikkeenä, mistä syystä sen siirtyminen parlamentaariseen politiikkaan aiheutti aluksi voimakasta epäluuloa. Se on kasvanut merkittäväksi osaksi sekä republikaanipuolueen äänestäjiä että poliittisia edustajia.

Teekutsuliikkeen oma poliittinen siipi, Tea Party Caucus (TPC), perustettiin vuonna 2010 sen jäsenten näkökulmasta liian keskustalaista politiikkaa tekevien republikaaniedustajien painostamiseksi ja vastauksena lupauksiin tehdä todellista konservatiivipolitiikkaa, joka ei olisi Washingtonin poliittisen eliitin korruptoimaa.

Lokakuussa 2015 republikaaneilla on Yhdysvaltain 435-paikkaisessa edustajainhuoneessa (House of Representatives) 247 paikkaa, demokraateilla 188. Teekutsuliikkeellä on edustajia yhteensä 53 noin kahdestakymmenestä osavaltiosta. Tämä numero ei tosin ole yksiselitteinen, sillä TPC:llä ei tällä hetkellä ole virallista profiilia. Edustajainhuoneen House Freedom Caucus –vaalitoimikunnassa, jonka jäsenet ovat rekisteröityneitä, oli lokakuussa 2015 36 henkilöä.

Edustajainhuoneen edustajamäärä on sidottu osavaltioiden väkilukuun. Liikkeen koko ei siis vaikuta välittömästi erityisen suurelta, mutta huomioiden, että lähes kaikki liikkeen edustajat ovat republikaaneja, liikkeellä on puoluepoliittista merkitystä.

Mainitut esimerkit eivät myöskään suinkaan ole ainoita konservatiivisia poliittisia ryhmittymiä edustajainhuoneessa, mutta yhteistä niille kaikille on voimakas ryhmittyminen sosiaali- ja talouskysymyksissä oikealle, jopa siis republikaanien itsensä mittapuulla.

247 republikaanista osa voi myös äänestää omaa puoluettaan vastaan. Näin voi tapahtua etenkin, jos jäsenet kokevat, että republikaanien aloitteet eivät ole tarpeeksi konservatiivisia. Näin ollen republikaanien enemmistö kutistuu 211 edustajaan. Nämä edustajat siis vaikeuttavat republikaanien kykyä tarjota omia poliittisia ratkaisujaan. Tätä luonnehdin konservatiivipopulismiksi.

Populismi johtajuuskriisin aineksena

Nyt väistyvä republikaanien puhemies edustajainhuoneessa, John Boehner, oli ajautunut äärikonservatiivien epäsuosioon, koska ei ollut päättäväisesti vastustanut Obaman hallinnon aloitteita. Kun Boehner ilmoitti eroavansa tehtävästään syyskuun lopulla, konservatiivisen äänestäjäliiton Value Voters Summitin osanottajat repesivät raikuviin aplodeihin, ja kilvoittelu ”oikeasti” konservatiivisen seuraajan etsinnästä alkoi.

Näin kävi siitä huolimatta, että Boehnerin puhemieskaudella republikaanit ovat onnistuneesti lisänneet kannatustaan ja edustustaan sekä edustajainhuoneessa että senaatissa, ja Boehner itse määriteltiin ennen teekutsuliikkeen nousua selvästi konservatiiviksi. Boehnerin toimintaa tarkkailleen ulkopuolisen on vaikeaa myöntää väistyvää puhemiestä millään tasolla niin keskustalaiseksi kuin äärikonservatiivit antavat ymmärtää.

Republikaanipuoluetta painostavat sekä puolueen omat konservatiivit, jotka etsivät parempaa ja näkyvämpää poliittista asemaa itselleen, että äänestäjät. Koska ”todellisen konservatiivin” viitan kantaminen yleensä tukee republikaanien vaalimenestystä, ehdokkaat alkavat helposti kilvoitella äärikonservatiivisten ja populistisen kannanottojen kautta.

Pienen ydinjoukon populismi vaikuttaa republikaanien politiikassa ja teekutsuliikkeen poliittinen toiminta siirtää republikaanien linjaa vielä aiempaakin konservatiivisempaan suuntaan.

Perussuomalaiset, pohjoisen teekutsuliike

Perussuomalaisia pidetään yleisesti konservatiivisia arvoja edustavana oikeistopopulistisena puolueena. Vertauksen voi myös tehdä suoremmin: Timo Soini on Helsingin Sanomien haastattelussa sanonut olevansa Suomen harvoja republikaaneja. Samassa haastattelussa Soini tunnustaa olevansa jo vuosikymmenten takaa suoranainen Amerikka-fani, johon sosiaalikonservatiivien arvot vetoavat.

Soinin johtajuus on keskeistä perussuomalaisissa, joten voidaan odottaa teekutsuliikkeen kaltaisen konservatismin piirteitä löytyvän myös näiden politiikasta. Perussuomalaisten esittämää epäluuloisuutta (tästä on kirjoittanut myös tässä julkaisussa aiemmin Laura Parkkinen) poliittista eliittiä ja valtamediaa kohtaan esiintyy yhtälailla teekutsuliikkeessä.

Populismi liikkeenä on antanut perussuomalaisille elinvoimaisuutta ja kykyä houkutella riveihinsä edustajia, jotka ovat puoluepoliittisen valtavirran ulkopuolelta. Samaan aikaan populistisen liikkeen johtajalla voi olla melkoisia paineita toteuttaa liikkeen esittämää – ja sen jäsenten vaatimaa – populistista politiikkaa.

Huolimatta vuoden 2011 eduskuntavaalivoitostaan perussuomalaiset pääsivät mukaan hallitukseen vasta vuonna 2015. Oppositiossa toimineet perussuomalaiset olivat kyenneet pitämään uskottavasti kiinni konservatiivisesta perusluonteestaan ilman, että olisivat altistaneet itseään hallituspolitiikan ideologisille ristiriitaisuuksille.

Yleisesti ottaen populistinen puolue nojaa siihen, että se vastustaa vallassa olevaa eliittiä. Siksi päätyminen osaksi tätä eliittiä onkin sille niin vaikeaa.

Tätä dilemmaa puretaan yleensä ehdottomalla politiikalla. Näin esimerkiksi kompromissit – osa normaalia poliittista neuvottelua eri osapuolten pyrkimysten välillä – voidaan kehystää uudelleen populistisen liikkeen sisällä eliittien väliseksi ”politisoinniksi”. Näin kompromissit ovat sitä ”politisointia”, jota eliitti edustaa ja populistipuolue vastustaa.

Jos populistipuolue päätyy itse johtoon (tai osaksi hallituskoalitiota), tämä tulkinta voi johtaa sisäisiin riitoihin ja hajaannukseen puolueen sisällä koskien sitä, ketkä todella edustavat puolueen ydintä. Ehdottoman politiikan retoriikalle rakentunut vaalikampanjointi esittäytyy väkisinkin negatiivisessa valossa, jos puolue päätyy hallituksessa kompromisseihin.

Vaikuttaa siltä, että Eurooppaa kohdanneen pakolaiskriisin myötä perussuomalaiset ovat joutuneet juuri tällaiseen ongelmaan, jossa hallitustyön kompromissit nähtiin puolueen sisällä liian suurina poikkeuksina puolueen periaatteista. Populistisen puolueen aiempi politiikka – ja etenkin sen retoriikka – ajautuu ristiriitaan sen toimien kanssa.

Nimenomaan tähän liittyi puolueen kolmannen varapuheenjohtaja Sebastian Tynkkysen kritiikki puolueen hallitustyön linjauksia kohtaan. Maahanmuuttokriittisyys on yksi perussuomalaisten merkittävimmistä sosiaalisen konservatismin tekijöistä, ja sellaisenaan yksi puolueen avainaatteista.

Perussuomalaisten koheesio

Omiaan maahanmuuttokriittisyyden voimakkaampaan esiintuomiseen etenkin alkaneella hallituskaudella on perussuomalaisten laskenut kannatus.

Perussuomalaisten parissa onkin kypsynyt turhautuminen puolueen aatteiden edistämisestä puoluepolitiikan puitteissa: kansanedustaja Laura Huhtasaari kommentoi 11.11. Facebook-seinällään, että ”[–] demokratia on estänyt meidän [perussuomalaisten] hyvät asiat. Olen lähtenyt politiikkaan ajamaan asioita.” Ainakin siis joillain perussuomalaisilla kansanedustajilla on ongelmallinen suhde populistisen liikkeen ja puoluepoliittisten rajoitusten yhteensovittamisessa.

Toisin kuin teekutsuliikkeen äärikonservatiivit, Tynkkynen ei edustanut tarpeeksi äänekästä enemmistöä puolueen sisällä ja päätyi erotetuksi puolueesta lähinnä sen linjan ja johtajuuden kyseenalaistamisen vuoksi. Koska perussuomalaiset henkilöityvät voimakkaasti Soiniin, Soinin auktoriteetti vaikuttaa kestävän puolueen populistisesta luonteesta kumpuavat haasteet – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Tynkkysen kritiikin suurin uhka oli puolueen ristiriitaisen politiikan jatkuva korostaminen, ja siten puolueen populistisen pohjan epävakauttaminen. Tästä syystä Soini retorisesti vei pohjan Tynkkysen kritiikiltä kutsumalla tätä rintamakarkuriksi ennen tämän erottamista.

Oletettavasti perussuomalaisille Tynkkystä merkittävämpi toimija maahanmuuttokriittisyyttä puolueen keskiöön ajavien joukossa on Jussi Halla-Aho. Kenties Tynkkysen lähtö ei riitä fragmentoimaan perussuomalaisten rivejä niin kauan kuin Halla-Aho säilyttää oman asemansa ja arvovaltansa puolueen ylätasolla.

Tämä on myös asema, joka Halla-Aholle on tietoisesti annettu, sillä Soini on viitannut Halla-Ahoon puolueen maahanmuuttoasiantuntijana. Halla-Aho voi siis myös arvostella Soinia – tiettyyn rajaan saakka – luottavaisemmin kuin esimerkiksi Tynkkynen.

Puoluejohdon kannalta Soinin on kuitenkin myös pidettävä kiinni auktoriteetistaan ja puolueen yhtenäisyydestä. Samankaltaiseen puoluepoliittiseen kakofoniaan joutuminen, mikä näyttää olevan valloillaan Yhdysvaltain republikaanipuolueessa, saattaa monipuoluejärjestelmässä koitua perussuomalaisten kohtaloksi.

Populististen puolueiden johtajien on hyvä muistaa, että populismiin pohjaava ehdottomuus ja poliittisen eliitin politikoinnin vierastaminen voi kääntyä herkästi myös itseään vastaan – ja päätyä samaan tilanteeseen kuin John Boehner syyskuussa 2015.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*