Poliittiset myytit ja demokratian halu

Kuva: William Sadler, "The Battle of Waterloo"

Demokratiaa varten on oltava halu, joka saa ihmiset sitoutumaan demokraattiseen toimintaan. Poliittiset myytit vastaavat kysymykseen siitä, miten tietyissä historiallisissa olosuhteissa jokin todellisuutta selittävä tarina toimintaohjelmineen tulee muita haluttavammaksi.

Reaalisosialismin romahdettua liberaalia demokratiaa on tavattu väittää ylivoimaiseksi yhteiskuntajärjestelmäksi. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että kun liberaali demokratia on tullut itsestään selväksi ja samalla ainoaksi poliittiseksi vaihtoehdoksi, etenkin nuorempi sukupolvi suhtautuu siihen koko ajan välinpitämättömämmin.

Yksi syy kehityksen takana on eittämättä liberalismin keskeisten myyttien ja ideaalien vetovoiman hiipuminen. Nykypäivän uusliberalismi nakertaa juuri niitä ideaaleja, yksilöiden vapautta ja tasa-arvoa, jotka ajoivat liberaalin demokratian vakiintumista ennen ja jälkeen maailmansotien.

Vastaavasti demokratian uudelleenmäärittelystä ilman liberalismia on tullut merkittävä poliittinen tavoite niin oikealla kuin vasemmallakin.

Uuden eurooppalaisen oikeiston kummisetänä pidetty Alain de Benoist näkee oman antiliberaalin projektinsa nimenomaan demokratian vahvistamisena. Saman tyyppinen antiliberalismi värittää myös monia vasemmistolaisia demokratiaprojekteja, joista voidaan mainita esimerkiksi taloustieteilijä Gianis Varoufakiksen perustama DiEM25-liike.

Oikeisto- ja vasemmistopopulistisia liikkeitä yhdistää kritiikki sekä parlamentarismiin kuuluvaa elitismiä että uusliberaalin kapitalismin eriarvoistavia seurauksia kohtaan. Samalla liikkeiden vastaukset poliittistaloudellisen järjestelmän ongelmiin perustuvat hyvin erilaisille käsityksille yhteiskunnasta.

Liberaalin demokratian kriisi tulisikin nähdä poliittisena kamppailuna siitä, minkälaisiin tavoitteisiin ja merkityksiin demokraattinen järjestelmä liitetään.

Kaksi käsitystä demokratiasta

Tämän hetkinen kamppailu demokratian merkityksistä liittyy olennaisesti kahteen erilaiseen käsitykseen demokratiasta. Populistinen oikeisto pitää demokratiaa ennen kaikkea kansan tahdon toimeenpanijana. Demokratia nähdään välineenä toteuttaa jo olemassa olevan poliittisen subjektin, jota määrittävät esimerkiksi kieli, kulttuuri ja etnisyys, tahtoa. Siten varsinainen politiikka koskee määrittelyvaltaa siitä, kuka kuuluu kansaan ja mitä on olla kansan jäsen.

Toisaalta demokratia voidaan nähdä prosessina, jossa yhteinen tahto syntyy erilaisten yksilöiden tai ryhmien välisen yhteistyön ja erimielisyyksien kompromissina. Tämä pluralistinen näkemys löytyy, joskin eri tavoin, niin liberalismin kuin liberalismikriittisen vasemmistonkin taustalta.

Molemmat käsitykset edellyttävät jonkinlaista perustavaa yhteisymmärrystä.

Molemmat käsitykset, homogeeninen kansa ja pluralistinen demos, kuitenkin edellyttävät jonkinlaista perustavaa yhteisymmärrystä. Ilman sitä ei synny halua sitoutua demokraattiseen toimintaan. Tämä voi olla idea kuulumisesta yhteiseen kansaan, ajatus demokratiassa toteutuvista yksilöiden perustavista oikeuksista ja tasa-arvosta tai minimaalinen arvostelma demokratian paremmuudesta muihin poliittisiin järjestelmiin nähden.

Siten demokratian haluttavuus näyttää aina olevan sidoksissa muihin haluihin ja päämääriin kuin pelkkään demokratiaan sinänsä. Mutta miten meidän tulisi ymmärtää erilaisten halujen ja demokratian suhdetta?

Demokratia ja kaikkien yhteinen etu

Platonin mukaan poliittisia järjestelmiä voidaan jaotella sen mukaan, mikä tunne ensisijaisesti ohjaa kansalaisten käyttäytymistä. Demokratiassa hallitsevana tunteena on tunnetusti halu seurata vapaasti omia mielitekojaan. Platonin näkemys tuntuu kuitenkin sivuuttavan halun kollektiivisen luonteen.

Demokratiaan, kuten politiikkaan ylipäänsä, kuuluu aina halun muovaaminen yhteiseksi. Mutta perustuuko halun muokkaus pakkovaltaan vai ihmisten aitoon haluun elää yhdessä? Tämä kysymys liittyy oleellisesti kysymykseen siitä, voiko pluralistisissa yhteiskunnissa ylipäänsä olla aitoja yhteisiä etuja, joihin kollektiivinen halu voi kohdistua.

Modernin demokratian alkuhämärissä kirjoittanut filosofi Benedict Spinoza vastaa kysymykseen myönteisesti. Spinozan mukaan ihmisiä, kuten kaikkia muitakin olentoja, ohjaa halu kasvattaa omaa toimintakykyään.

Spinozan mukaan ihmisiä ohjaa halu kasvattaa omaa toimintakykyään.

Ihmisille tyypillinen kykyä kasvattava toiminta tarkoittaa yhteistyötä ja huolenpitoa. Toisin sanoen kukaan ei kasvata toimintakykyään yksin, vaan kyseessä on aina yhteisöllinen prosessi, jossa yksilöt osallistuvat yhteisten tietojen ja taitojen kartuttamiseen.

Spinoza pitääkin demokratiaa kaikkein tehokkaimpana tapana kasvattaa koko yhteiskunnan kykyä, koska se asettaa kaikkein vähiten esteitä ihmisten väliselle yhteistyölle. Halua kaikkien kyvyn yhtäläiseen kasvamiseen voidaan siten kutsua erityisen demokraattiseksi haluksi, koska se tähtää koko demoksen kyvyn kasvattamiseen ilman sisäisiä jakolinjoja.

Vastaavasti Spinoza ei tunnusta mitään hierarkiaa tai eroa tahdon ja halun välillä: tahto ei ole Spinozalle perusteellisen harkinnan tulos tai valistunut valinta. Se on synonyymi halulle, ja demokratia on ennen kaikkea kysymys kollektiivisen halun eri ilmenemismuodoista.

Demokraattinen halu tasapainoilee kuitenkin jatkuvasti itsensä institutionalisoimisen ja näiden instituutioiden ylittämisen välillä. Mitään yhteisöä ei voi olla ilman halun kiinnittämistä ainakin joihinkin suhteellisen pysyviin kohteisiin, jotka luovat pohjan ihmisten väliselle yhteistoiminalle ja ymmärrykselle.

Halu kasvattaa kykyä ei silti ole koskaan jähmetettävissä paikoilleen, ja siksi sitä määrittää jatkuva pyrkimys vapautua olemassa olevista sitoumuksista ja etsiä yhä uusia voimaantumisen keinoja. Ihmisen rajallisen käsitys- ja toimintakyvyn takia halu kasvattaa kykyä on kuitenkin aina alttiina kohdistua kykyä vähentäviin kohteisiin.

Kuten Mattias Lehtinen sekä Gilles Deleuze ja Felix Guattari ovat huomauttaneet, ei halun yhteiskunnalliselle tuottamiselle ole mitään selvää ennalta asetettua uomaa. Halu olla osa itseään hallitsevaa kokonaisuutta, demosta, on aina alttiina tulla liitetyksi fasismille ja totalitarismille tyypillisiin ajatuksiin orgaanisesta yhteiskuntaruumiista ja yhden totuuden politiikasta.

Halu olla osa itseään hallitsevaa kokonaisuutta, demosta, on aina alttiina tulla liitetyksi fasismille ja totalitarismille tyypillisiin ajatuksiin.

Vastaavasti halun kohdistuminen aina uusiin mahdollisuuksiin aiheuttaa helposti jännitteitä vanhojen instituutioiden kanssa. Siksi demokratia on aina myös identiteetin ongelma: jos yhteiskunnallisia instituutioita perustuslakia myöten ajatellaan tietyn hetken kollektiivisen halun ilmauksina, mikä takaa, että tämän päivän halu on missään vastaavuussuhteessa siihen, mikä eilen näytti haluttavalta? Miten halun jatkuva uudistuminen kykenee säilyttämään yhteiskuntaa koossa pitävät halun kohteet?

Skeptisesti kyseisen ongelman ratkaisuun suhtautuvat demokratian kriitikot Platonista Jean-Jacques Rousseau’hon näkevät tässä demokratian taipumuksen kärjistää konflikteja, mikä johtaa sisällissotiin ja tyranniaan. Äärimmäisin ratkaisu yhteisen identiteetin ongelmaan löytynee Carl Schmittiltä, jonka mukaan demokratia voi toimia vain identiteetiltään samanlaisten ”meidän” kesken sulkien muut ulkopuolelleen vihollisina.

Erilaisten identiteettien maailmassa demokratian ydinajatus kaikkien yhteisestä edusta uhkaa aina itsessään näyttää ideologialta, joka piilottaa eri ryhmien eriävät intressit ja toimii vain harvojen eduksi.

Schmittin haaste tuntuu erityisen vakavalta nykyisten pluralististen kansallisvaltioiden aikana, kun kasvavat kiistat yhteiskunnan perustavista merkityksistä tekevät kaikkia osapuolia tyydyttävistä demokraattisista kompromisseista yhä vaikeampia. Erilaisten identiteettien maailmassa demokratian ydinajatus kaikkien yhteisestä edusta uhkaa aina itsessään näyttää ideologialta, joka piilottaa eri ryhmien eriävät intressit ja toimii vain harvojen eduksi.

Kyyninen nykyhetken tarkkailija ei voi olla miettimättä, onko demokratia sittenkin vain poikkeustila totalitarismin tai sisällissodan välissä.

Poliittiset myytit ja halun tuotanto

Schmittin haaste voidaan kuitenkin kyseenalaistaa sen omilla oletuksilla. Eikö mitä tahansa identiteettiä uhkaa aina monitulkintaisuus, joka juontaa juurensa mahdottomuuteen esittää ihmisten halujen moninaisuus harmonisena samankaltaisuutena? Voidaan jopa väittää, että juuri yhtä yhtenäistä identiteettiä painottavissa yhteiskunnissa identiteetin ongelma saa neuroottiset, totalitarismille tyypilliset, mittasuhteet.

Demokratian todellinen ongelma onkin, miten erilaisia haluja ilmentävät identiteetit saadaan koottua yhteisten tavoitteiden äärelle ilman pakottamista tai jatkuvaa viholliskuvien viljelyä. Utopiat ovat yksi keino halun suuntaamiseksi vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen. Toisaalta utopioiden ohella on tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, miten sekä politiikan status quo että poliittiset muutokset riippuvat erilaisten poliittisten myyttien voimasta.

Kuten yhteiskuntafilosofi Chiara Bottici esittää, identiteettejä ei voi ymmärtää ilman myyttejä. Juuri myytti on se, mikä merkityksellistää nykyhetken ja antaa identiteetille sisällön: se asettaa tietyt asiat todellisuuden moninaisuudesta toiminnan keskiöön.

Myyttien todellisuus seuraa niiden kyvystä herättää tunteita ja kanavoida halua tiettyihin kohteisiin.

Siksi identiteettiä ja siihen kuuluvia perustavia myyttejä ei voida ajatella pelkkinä tarinoina tai mielikuvituksen tuotteina. Myyttien todellisuus seuraa niiden kyvystä herättää tunteita ja kanavoida halua tiettyihin kohteisiin. Tästä syystä myytti on aina kehotus tietynlaiseen toimintaan.

Voidaan ajatella, että politiikassa vallitsevien tunteiden ja myyttien välillä vallitsee vastavuoroinen suhde. Elettyjä tunteita merkityksellistetään ja oikeutetaan myyteillä, jotka tekevät tunteista jaettuja. Samalla myyttien tehtävä on herättää ja muokata tunteita.

Tässä onnistuakseen poliittisten myyttien on vastattava ihmisten konkreettisiin kokemuksiin ja juuri siksi myyttien on oltava alati avoimia muutokselle ja uudelleenkerronnalle. Tällaista myyttien jatkuvaa toistamista uusissa muodoissa ja yhteyksissä Bottici nimittää myytin työstämiseksi.

Poliittisia myyttejä ei kuitenkaan tule ajatella ideologisina sen enempää marxilaisessa kuin freudilaisessa mielessä. Poliittinen myytti ei ole vääräntietoisuuden ilmentymä, joka saa ihmiset toimimaan oikeita halujaan ja intressejään vastaan.

Se ei ole myöskään ideologinen funktio, jolla ihmisten epäsosiaaliset vietit saadaan tukahdutettua yhteiskunnan mahdollistamiseksi. Poliittiset myytit vastaavat ennemminkin kysymykseen siitä, miten tietyissä historiallisissa olosuhteissa jokin todellisuutta selittävä tarina siihen sisältyvine toimintaohjelmineen tulee muita haluttavammaksi.

Poliittiset myytit vastaavat kysymykseen siitä, miten tietyissä historiallisissa olosuhteissa jokin todellisuutta selittävä tarina siihen sisältyvine toimintaohjelmineen tulee muita haluttavammaksi.

Esimerkiksi leikkauspolitiikalla on Suomessa ollut vahva demokraattinen tuki siitä huolimatta, että tutkimukset osoittavat leikkauksien vähentävän tasa-arvoa ja demokraattisia osallistumismahdollisuuksia. Leikkauspolitiikkaa on ajettu ennen kaikkea toistamalla myyttiä kestävyysvajeesta, jonka käyttökelpoisuus politiikan ohjenuorana on kyseenalaistettu moneen kertaan.

Silti ihmiset todella haluavat omaa arkeaan vaikeuttavia leikkauksia. Myytti kestävyysvajeesta toimii, koska se kykenee merkityksellistämään taloudelliset vaikeudet osaksi suurta kansallista identiteettiprojektia, jossa säästöt samastetaan kertomuksiin itsenäisyyden alussa Yhdysvalloille suoritetusta velasta ja sotakorvauksista. Näin Suomi näyttäytyy hyveellisenä kotitalouden päänä, joka hoitaa velkansa vaikeuksienkin keskellä, vaikka tosiasiassa Juha Sipilän hallituksen politiikka on kasvattanut valtion velkaa leikkauksista huolimatta.

Leikkauspolitiikkaa perustellutta kestävyysvajetta voidaan hyvällä syyllä kutsua demokratian vastaiseksi myytiksi, koska se ei ole toiminut kaikkien kansalaisten yhtäläisen kyvyn kasvattamiseksi. Viime aikoina tuloerot ovat kasvaneet, palvelut heikentyneet ja alemmat tuloluokat köyhtyneet.

Toisaalta demokratiaan kuuluva tavoite kaikkien kansalaisten toimintakyvyn kasvattamisesta on itsessään käsitettävä poliittiseksi myytiksi. Kuten Spinoza huomauttaa, ihmisten kykyjen jatkuva kasvattaminen kollektiivisesti vaatisi yli-inhimillisen näkökulman, jota tuskin voi koskaan saavuttaa.

Demokratiaan poliittisia sisältöjä luovat myytit ovat aina puolueellisia.

Samoin demokratiaan poliittisia sisältöjä luovat myytit ovat aina puolueellisia: ne merkityksellistävät maailman tietystä asemasta katsottuna. Toimiakseen osana demokratiaa niiden tulee kuitenkin aina esittää itsensä osana myyttiä kaikkien yhteisestä edusta.

Olisi kuitenkin liian yksinkertaistavaa ajatella myyttejä suorina seurauksina erilaisista yhteiskunnallisista asemista. Myytit ovat itsessään moniulotteisia ja sisältävät useita politiikassa käyttökelpoisia tunnelatauksia. Spinoza huomauttaakin, että ihmisten motivaatio kokoontua yhteen tekemään politiikkaa perustuu vain harvoin järjelle eli kollektiivisen halun kohdistamiselle kaikkien toimintakyvyn kasvuun.

Paljon useammin poliittisen toiminnan kantimena on yhteinen toivo, pelko tai halu kostaa yhteisesti koettu vääryys. Esimerkiksi kestävyysvajemyytin menestyksen voidaan ajatella olevan seurausta sen kyvystä herättää kaikkia mainittuja tunteita: se on samaan aikaan toivo hyveellisestä ja kykenevästä kansasta, pelko Kreikan tiestä ja kosto hyvinvointivaltion hyvätuloisia kurittavasta verotuksesta.

Myyttien toiminta ja demokratian materiaalinen perusta

Vaikka myytti kestävyysvajeesta on epädemokraattinen edellä kuvatussa merkityksessä, on se kuitenkin malliesimerkki myytistä, josta demokratiat ovat riippuvaisia. Se kykenee puhuttelemaan laajoja massoja ja täten esittämään poliittisen ohjelman, jonka ympärille myös puolueet ovat olleet valmiita ryhmittymään.

Kestävyysvaje on malliesimerkki myytistä, josta demokratiat ovat riippuvaisia.

Vastaavasti liberaalin demokratian historiallista vakiintumista voidaan selittää sen kyvyllä sisällyttää itseensä monen eri yhteiskuntaluokan kollektiivisia tunteita: unelma vapaista markkinoista, sosialistisesta kaikkien tarpeiden toteutumisesta ja vanhan aatelin toivo omaisuuden ja hengen säilyttämisestä ilman väkivaltaista vallankumousta. Liberaalin demokratian vakiintumisen aika tarkoittikin keskiluokan ennen näkemätöntä kasvua ja myyttiä jatkuvasta paremmasta huomisesta.

Samaan aikaan myytit jatkuvasta edistyksestä ja historian lopusta tekivät mahdolliseksi keskittyä yksilölliseen oman eduntavoitteluun valmiiksi tulleessa maailmassa. Keskiluokan halut ovat kohdistuneet ennen kaikkea yksityisiin projekteihin sen sijaan, että se olisi miettinyt, mitä se haluaa luokkana. Tämä on syönyt sen poliittista valtaa luokkana.

Ilman yhteistä toimintaa ei ole myöskään jaettua identiteettiä. Vastaavasti poliittisten myyttien kyky motivoida ja ylläpitää toimintaa on sidoksissa ihmisten kokemuksiin yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Jos olemassa olevat myytit eivät enää kykene merkityksellistämään elettyä todellisuutta, halun on kanavoiduttava uusiin myytteihin. Siksi keskiluokan kasvava pelko omasta asemastaan purkautuu populistisina myytteinä, esimerkiksi uusnationalismina tai haikailuna vanhaan jatkuvan edistyksen hyvinvointivaltioon.

Poliittisten myyttien kyky motivoida ja ylläpitää toimintaa on sidoksissa ihmisten kokemuksiin yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

Lopuksi itse demokratian myytti kaikkien toimintakyvyn yhtäläisenä kasvattamisena voidaan asettaa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Mitä konkreettisia mahdollisuuksia tällaiselle ajatukselle on maailmassa, joka elää suurinta ilmastonmuutosta kymmeniin tuhansiin vuosiin? Sukupuuttoaalto, ekosysteemien jatkuva köyhtyminen ja maailman vesistöjen täyttäminen muovilla eivät ole olleet demokraattisesti ratkaistavia ongelmia.

Tämän kehityksen toisena puolena on pakolaisten ennätyksellinen määrä maailmassa, mihin demokraattiset valtiot vastaavat sulkemalla rajojaan – samaan aikaan kun halvat hyödykkeet virtaavat epädemokraattisista maista demokraattisiin.

Onko demokratiasta itsestään tullut poliittinen myytti, joka oikeuttaa epäoikeudenmukaisuuksia omien rajojensa ulkopuolella? Onko demokratian vakaus riippuvaista jatkuvasta materiaalisesta kasvusta, joka vaarantaa elämää ylläpitäviä ekosysteemejä? Varmaa on, että demokratian ehtoja ja merkityksiä luovia myyttejä on muuttuvassa maailmassa mietittävä uudelleen.

Kirjoitus on osa Demokratian haasteet -sarjaa.

VTM Kasper Kristensen tekee väitöskirjaa Benedict Spinozan ajattelusta ja politiikan haavoittuvaisuudesta Uppsalan yliopiston filosofian laitoksella. Väitöstutkimus on osa Engaging Vulnerability -tutkimushanketta.

Lisää aiheesta

3 Comments

  1. Kirjoituksen ilmiselvä puute on, että se ei erota sääntöä sisällöstä. Demokratia tarkoittaa vapaita säännöllisiä vaaleja, sananvapautta ja vähemmistön suojaa, ei omaisuuden äänestämistä toiselta väärinymmäretyn tasa-arvon toteuttamiseksi. Kirjoittaja ei ymmärrä demokratiakäsitettä. Friedrich von Hayek voisi auttaa.

  2. Kasper Kristensen 30.10.2017 at 15:02

    Hei Ove,
    Kiitos kommentista. Minulle jäi tosin hieman epäselväksi, miksi säännön ja sisällön erottaminen olisi ratkaisevaa oman kirjoitukseni kannalta – tähän ei myöskään liene vain yhtä mahdollista tapaa, joten tarkennus voisi olla paikallaan. Mitä tulee omaan määritelmääsi demokratiasta, niin on selvää ettei se kykene sisällyttämään suurta osaa valtiojärjestelmistä, joita on tapana kutsua demokraattisiksi. Kirjoitukseni pyrkii avaamaan juuri tätä demokratiaan sisältyvää tulkintaproblematiikkaa halujen, identiteettien ja myyttien kautta. Samalla se kyseenalaistaa ehdottamasi kaltaiset yhden totuuden määritelmät demokratiasta. Jos ajattelet, että von Hayekin käsitys demokratiasta on jotenkin vallitseva totuus, niin suosittelen perehtymään demokratia-teorian historiaan ja nykyisyyteen hieman perusteellisemmin.

  3. Kiitos vastauksesta!

    Säännön ja sisällön erottaminen on tärkeää koska demokratia on menetelmä, eikä kannanotto. Pokerissa säännöt ovat samat, mutta tulkinnat parhaimmasta pelitavasta eivät hae yhtä totuutta. Määritelmiä saa olla rajattomasti. Juuri sen asian varmistamiseksi demokratia onkin asian salliva sääntö, ei tietty määritelmä. Ei edes itsestään, sillä demokratia, kuten absoluuttiset oikeudet, johdetaan negaation kautta, eli kysymällä mikä pätee ellemme ole samaa mieltä mistään. Demokratia ei ole muoti-ilmiö.

    Hayekin käsitys ei ole vallitseva, mutta ehkä voisimme oppia häneltä jotakin. Ehkä, että demokrattisesti valitulla lainsäätöelimellä on suurin valta, ei kaikki valta. Että demokratia rajoittaa yksilöitä vallanhimossaan, eikä takaa vaikuttamismahdollisuutta. Lopuksi voisimme ehkä oppia Hayekilta, että demokratia ei ole synonyymi yleiselle hyvälle, eikä kosketa suurinta osaa päätöksenteosta, kuten ei pidäkään. Ehkä päinvastaiset käsitykset ovat vallitsevia. Se olisi sääli, sillä silloin äänestäjät antavat valtakirjan diktaattoreille, kysyen miten he järjestäisivät elämän onnelliseksi kehdosta hautaan.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*