Politiikka-allergiasta yliopistoissa

Jyväskylän yliopiston valtio-opin professori emeritus Kari Palosen mukaan yliopiston pelikentällä käydään kaikenlaisia kamppailuja valtaosuuksista ja niiden jakautumisesta, itse tutkimusta koskevat debatit tietysti mukaan lukien. Ja näin tuleekin olla – muuten tutkimus pysähtyy. Tässä mielessä yliopisto on yhtä lailla ”poliittinen organisaatio” kuin mikä tahansa muukin. Kuva: Petteri Kivimäki

Yliopiston pelikentällä käydään kaikenlaisia kamppailuja valtaosuuksista ja niiden jakautumisesta, itse tutkimusta koskevat debatit tietysti mukaan lukien. Ja näin tuleekin olla – muuten tutkimus pysähtyy. Tässä mielessä yliopisto on yhtä lailla ”poliittinen organisaatio” kuin mikä tahansa muukin.

Tänä päivänä on tavallista yhdistää politiikka likaiseen peliin, josta kunnon ihmiset haluavat pysyä erossa. Politiikan ja etenkin poliitikkojen halveksunta ei ole mitään uutta ja erikoista, pikemminkin normaalitilanne. Albert O. Hirschmanin (1991) termein se ilmaisee  ”reaktion retoriikkaa” demokratisoitumista ja parlamentarisoitumista vastaan (ks. Palonen 2012b).

Kuitenkin tuollainen retoriikka on itsepetosta. Carl Schmittin Der Begriff des Politischen -teoksen tärkein lause sisältyy teoksen toiseen alaviitteeseen. Tuoreen suomennoksen mukaan ”se, että vastustajaa pidetään poliittisena ja itseä epäpoliittisena (toisin sanoen tieteellisenä, oikeutettuna, objektiivisena, puolueettomana jne.) on todellisuudessa (in Wahrheit) tyypillinen ja erityisen intensiivinen tapa harjoittaa politiikkaa” (Schmitt 1932, 21; 2015, 24).

Politiikan tutkija ei siten voi ottaa politiikasta irtisanoutumisia tai sen torjumisia kirjaimellisesti, vaan hänen on analysoitava sitä, millaista politiikkaa niihin sisältyy. Toisin sanoen olennainen osa poliittista lukutaitoa on kirjoittaa ulos se, millaista politiikkaa sisältyy apoliittisuuden, ei-poliittisuuden, epäpoliittisuuden, antipoliittisuuden tai politiikanvastaisuuden ilmausten käyttöön.

Nykyisen yliopistolain seurauksia käytännössä on ollut, kuten Max Weberinsä lukeneet saattoivat odottaa, vallansiirto kollegiaalisilta luottamuselimiltä yliopiston hallintojohtajistolle, johon ei kohdistu institutionalisoitua yliopistotoimijain parlamentaarista kontrollia. Yksi tämän byrokratisoitumisen tuloksia on entistäkin suurempi allergia politiikka-sanaa kohtaan. Havainnollistan tätä esimerkeillä Jyväskylästä – muualla tilanne tuskin on kovinkaan erilainen.

Jyväskylän yliopistossa politiikan tutkimus on kansainvälisesti katsoen akateemisesti meritoituneimpia aloja tällä vuosituhannella. ”Poliittisen ajattelun tutkimus” kirjattiinkin yliopiston johtaviin tutkimusaloihin, mutta uuden yliopistolain aikana tuo ruma sana on pudotettu pois strategia- ym. papereista, vaikka meriitit eivät ole vähentyneet. Kuluvan vuoden aikana professorikollegat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka yliopisto pyrkii kieltämään ”poliittisen toiminnan” yliopistoväeltä.

”Yliopisto ei ole poliittinen organisaatio”

Tuore esimerkki on hallintojohtaja Kirsi Moisanderin vastaus Tampereen yliopiston lehtori Mikko Lahtiselle. Moisander toteaa: ”Yliopisto ei ole poliittinen organisaatio”(professori Kia Lindroosin 25.9.2015 välittämän viestin mukaan). Millaista politiikkaa hallintopäällikkö tekee tällä puheaktillaan?

Käsitehistoriallisesti lauseen voi ymmärtää. Tekstissä ”poliittinen” liitetään käsitteisiin ”ideologinen” tai ”puolueidenvälinen”. Nämä samastukset olivat kohtuullisen uskottavia 1970-luvulla: tullessani Jyväskylän yliopistoon vuonna 1978 sekä henkilökuntaa että opiskelijoita luonnehdittiin heidän puoluekantansa mukaan ja valtaosa heistä pystyttiin sijoittamaan johonkin puolueeseen tai puoluefraktioon.

Sivistysyliopistoliike ja muut seikat saivat jäsenkirjamuodin nopeasti katoamaan, ja suomen kielen polit-sanasto on entisestään monimuotoistunut esimerkiksi elämäntapavalintojen poliittisuuden ymmärtämisen suuntaan. Mutta tuon ajan kielenkäyttöä tapaa näköjään edelleen ikään kuin itsestään selvänä, olettaen että ”politiikalla” tai ”poliittisella” olisi edelleen joku annettu, tunnettu tai yleisesti hyväksytty merkityksenä.

Eikö olisi kohtuullista konsultoida politiikan käsitteen ja sen historian tutkijoita omasta yliopistosta ennen kuin julistaa jotakin siitä, mikä on ”poliittista” tai ”politiikkaa” (vrt. esim. Palonen 2003, 2006)?

Osuvimpia politiikan käsitteen tiivistyksiä sisältyy Max Weberin Politik als Berufissa vuonna 1919 esittämään formulaan. Suomennoksen mukaan ”‘Politiikka’ tarkoittaa siis: pyrkimystä osuuteen vallasta tai vallanjakautumisen vaikuttamista”. Tai vielä lyhyemmin: ”Se joka harjoittaa politiikkaa, tavoittelee valtaa” (molemmat sitaatit Weber 1919, 36; 2009, 71).

Yliopiston pelikentällä käydään kaikenlaisia kamppailuja valtaosuuksista ja niiden jakautumisesta, itse tutkimusta koskevat debatit tietysti mukaan lukien. Ja näin tuleekin olla – muuten tutkimus pysähtyy. Tässä mielessä yliopisto on yhtä lailla ”poliittinen organisaatio” kuin mikä tahansa muukin.

Immanuel Kant kirjoittaa vuonna 1798 julkaistussa Der Streit der Fakultäten -teoksessaan tiedekuntien välisestä kamppailusta ja erottaa vapaan filosofisen tiedekunnan ulkopuolisista mahdeista riippuvaisista oikeustieteellisestä, lääketieteellisestä ja teologisesta tiedekunnasta. Näiden välillä käydään sekä reilua että epäreilua valtakamppailua (Kant 1798, 36-44 – hän käyttää jopa juridisia termejä gesetzmäßig ja gesetzwidrig). Pidän politiikan torjumista epäreiluna menettelynä yliopiston sisäisessä valtakamppailussa hallinnon intressien (vested interests) sekä tutkimuksen ja opetuksen vapauden puolustajien välillä.

”Politiikka” arkikielessä ja tutkimuksen kielessä

”Politiikka” ja ”poliittinen” ovat sekä arkikielen sanoja että tutkimuksen käsitteitä, eivätkä ne ulospäin erotu toisistaan. Politiikan tutkimus analysoi käsitteistön käyttöä sekä toimijain että tutkijain keskuudessa – ryhtymättä tuomariksi sen suhteen, miten käsitettä tulisi käyttää.

Mutta politiikan tutkimus voi havainnollistaa yliopiston sisällä sitä, että on harhaanjohtavaa ja sekaannusta tuottavaa puhua politiikasta/poliittisesta ikään kuin yleisesti tunnettuna ja kaikkien hyväksymänä käsitteenä. Esimerkiksi ”Oletko kiinnostunut politiikasta” -gallupkyselyihin annetuista vastauksista ei voi päätellä yhtään mitään, koska vastaajat ymmärtävät sekä ”politiikan” että ”kiinnostuksen” kovin monin tavoin (vrt. esim. Paakkunainen 1993).

Toisin sanoen on aina kysyttävä, missä mielessä polit-sanastoa kulloinkin käytetään. Millaisia käsitteen merkityksiä, aspekteja, ulottuvuuksia, retorisia siirtoja ja historiallisia kerrostumia tietyssä käytössä tematisoidaan? Näin päästään eroon juupas-eipäs -väittelystä liittyen siihen, ”onko” jokin seikka ”politiikkaa” tai “poliittinen” vai ei. Voidaan siirtyä kysymyksiin siitä,  missä suhteessa sitä voi pitää poliittisena tai miten mistä tahansa ilmiöstä voidaan lukea esiin poliittinen aspekti.

Poliittisen lukutaidon merkitys yliopistossa

Kun politiikkaa ei nähdä irrallisena sektorina, se että joku on ”politiikkaa” ei suinkaan sulje pois sitä, että se on samaan aikaan jotakin muuta kuten ”tiedettä”. Itse asiassa toimintana tarkasteltuna tutkimuksella ja (muulla) politiikalla on paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin mitä yleisesti oletetaan (ks. Palonen 2010 ja 2012a).

Politiikka viittaa toimintana myös näkökulmaan, ”poliittisesti ajattelemiseen” ja sen mukaiseen ”poliittiseen lukutaitoon”, jossa pohditaan vaihtoehtoja ja arvioidaan niiden merkitystä. Kannan ottaminen asioihin jätetään jokaisen omaksi asiaksi, jossa toki käsitteiden historiallisten ja retoristen vivahteiden tuntemus voi selkeyttää valintoja mutta ei sanella niitä.

Yliopistohallinnon tilanne on tietysti sikäli erikoinen ja vaikea, että siinä tehdään ”porvarillista työtä” instituutiossa, jonka idea on tehdä jotakin muuta. Tutkijat ja opettajat kyseenalaistavat asioita, spekuloivat vaihtoehdoilla ja debatoivat teorioista ja käsitteistä, kuten parlamentaarikot tekevät.

Hallintohenkilökunnankin olisi tärkeää ymmärtää yliopiston erikoisluonne ja juuri sen vuoksi päästään eroon allergisesta suhtautumisesta politiikkaan. Toisin sanoen olisi ymmärrettävä poliittisesti ajattelemisen ja poliittisen lukutaidon merkitys sekä tutkimukselle että yliopiston sisäisille käytännöille.

Kirjallisuus

Hirschman, Albert O. (1991): The Rhetoric of Reaction. Princeton: Princeton UP.

Kant, Immanuel (1798 [1995]): Der Streit der Fakultäten und kleinere Abhandlungen. Köln: Köhnemann.

Paakkunainen, Kari (1993): The Apolitical Youth: a Re-examination of a Thesis. Teoksessa Kari Palonen & Tuija Parvikko (toim.): Reading the Political. Helsinki: Valtiotieteellinen yhdistys, 35-49.

Palonen, Kari (2003): Politiikka. Teoksessa Matti Hyvärinen ym. (toim.): Käsitteet liikkeessä. Tampere: Vastapaino, 467-518.

Palonen, Kari (2006): The Struggle with Time. A conceptual history of ‘politics’ as an activity. Münster: LIT, 2. Edition with new Preface 2014.

Palonen, Kari (2010): ”Objektivität” als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber. Baden-Baden: Nomos.

Palonen, Kari (2012a): Parlamentarismi retorisena politiikkana. Tampere: Vastapaino.

Palonen, Kari (2012b): Rhetorik des Unbeliebten. Lobreden auf Politiker im Zeitalter der Demokratie. Baden-Baden: Nomos.

Schmitt, Carl (1932 [1979]): Der Begriff des Politischen. Berlin: Duncker & Humblot.

Schmitt, Carl (2015): Poliittisen käsite. Helsinki: Tutkijaliitto.

Weber, Max [1919 [1994): Politik als Beruf. Teoksessa Max-Weber-Studienausgabe 1/15. Tübingen: Mohr, 35-88.

Weber, Max (2009): Tiede ja politiikka. Tampere: Vastapaino.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*