Ranskan presidentinvaali tarjoaa kiinnostavan ikkunan tarkastella sitä, kuinka politiikka tekee mahdolliseksi asioita, joita tutkijoina emme ole osanneet kuvitella aiemmin.
Olemme tottuneet siihen, että politiikka on jokapäiväisten asioiden hoitamista. Politiikka on, Otto von Bismarckia seuraten, mahdollisuuksien taidetta. Tämä tarkoittaa, että vuodesta toiseen samat kaverit ovat sen taiteilijoita. Politiikka on kompromisseja, diilejä.
Asiat etenevät pikku hiljaa, omalla painollaan. Syy–seuraus-suhde noudattaa lineaarista, tulevaisuuteen suuntautunutta aikakäsitystämme. Tämän päivän teosta seuraa jotakin, joka tapahtuu huomenna. Toiminta on virkamiesmäisen tylsää, mutta vastuullista ja ennustettavaa.
Ranskan tapahtumat noudattavat eri kaavaa. Vuosi sitten Emmanuel Macron perusti liikkeensä En marche! (”Liikkeelle!”), jonka päämääränä oli presidenttiyden valloitus. Mahdotonta! Kukaan ei uskonut hänen onnistuvan. Istuva presidentti Francois Hollande totesi hänelle: ”Emmanuel, tulet häviämään.”
Kukaan ei voinut ennustaa näitä tapahtumia.
Mutta sitten oikealla tasavaltalaisten ehdokas Francois Fillon jäi kiinni vaimonsa ja lastensa palkkaamisesta ja lahjusten vastaanottamisesta. Alain Juppé ei suostunut, pyynnöistä huolimatta, korvaamaan häntä. Vasemmalla entinen pääministeri Manuel Valls hävisi Benoît Hamonille. Jean-Luc Mélenchonin liike La France insoumise (”Alistumaton Ranska”) nakerteli samaan aikaan sosialistien suosiota. Marine Le Pen joutui oikeuden hampaisiin jäätyään kiinni europarlamentaarikon varojensa väärinkäytöstä.
Kukaan ei voinut ennustaa näitä tapahtumia. Macron jatkoi kampanjointia nojautuen nopeasti kyhättyyn poliittiseen liikkeeseensä ja sen aktivisteihin.
Kohti mahdotonta
Nyt tiedämme, että Hollande on hävinnyt ja Macron voittanut päästyään hyvin lähelle tavoitettaan. Mutta tällaista poliittista voittoa ei mahdollisuuksien taiteella saavuteta. Oleellista on, että Macron loi jotakin, jota kukaan ei uskonut mahdolliseksi.
Nimittäin sellaisen poliittisen voiman, joka on syössyt hallitsevat hallituspuolueet kriisiin, äärioikeiston avustuksella, ja uudelleen muokannut Ranskan poliittista kenttää. Lisäksi hän saattaa hyvinkin voittaa Ranskan politiikan pääpalkinnon eli presidenttiyden.
Macron loi jotakin, jota kukaan ei uskonut mahdolliseksi.
Macronin menestys kuvaa sitä, miten politiikan ei tarvitse olla mahdollisuuksien taidetta. Se voi myös olla, Max Weberiä lainaten, mahdottomuuksien taidetta. Politiikka on sarja satunnaisia tapahtumia, joita poliitikot opportunistisesti käyttävät hyväkseen.
Politiikka tekee mahdolliseksi asioita, joita emme voineet kuvitella aikaisemmin. Tässä kaavassa Macronin poliittinen ennuste omasta presidenttiydestään saattaa toteutua. Poliittinen toiminta voi olla itsensä toteuttava ennuste. Tulevaisuus muokkaa tämän päivän poliittista toimintaa.
Mahdollisuuksien taide noudattaa kuhnilaista normaalitiedettä, jota tutkijoina harrastamme. Lasketaan todennäköisyyksiä, ennakoidaan tärkeitä nimityksiä ja tulkitaan kannatustilastoja. Näiden tieteellisten totuuksien kautta vahvistamme normaalitieteen maailmankuvaa.
Poliittinen toiminta voi olla muuttava voima, kollektiivinen hurmos, joka menee kaikkia todennäköisyyksiä ja totuuksia vastaan.
Mutta jokin oleellinen jää tällöin helposti huomaamatta: politiikka mahdottomuuksien taiteena. Poliittinen toiminta voi olla muuttava voima, kollektiivinen hurmos, joka menee kaikkia todennäköisyyksiä ja totuuksia vastaan.
Ja tämähän juuri tekee eron politiikan tutkimuksen ja tähtitieteen välillä. Planeettojen liikettä ei poliittisella toiminnalla voi muuttaa, mutta yhteiskuntaa voi muokata, jos toimijat uskovat tarpeeksi poliittiseen sanomaansa ja saavat muut vakuuttumaan asiastaan.
Niilo Kauppi toimii FiDiPro-professorina Jyväskylän yliopistossa.
Sanoisin näin -lainauksella:”Should Marine Le Pen lose the French election and Angela Merkel retain power in Germany, the crisis of western liberalism will not have suddenly ended, though I suspect it will be broadcast as such. Nor, for that matter, would America be secure if Clinton were now in the White House. The self-belief of western elites saps their ability to grasp the scale of the threat.”
”Should Emmanuel Macron win the French election, supporters of liberal democracy, including me, must pray that he — and other leaders like him — will succeed. But he will have won on the basis of issuing vague, catch-all promises without a majority party to carry out his wishes. Obama offered similar hope in 2008 when his party was in full control. Eight years later America elected Trump.
The west’s crisis was not invented in 2016. Nor will it vanish in 2017. It is structural and likely to persist. Those who gloss over this are doing liberal democracy no favours.”
Lähde: https://www.ft.com/content/c7444248-3000-11e7-9555-23ef563ecf9a?desktop=true