Populismi: kaikkea ja ei mitään

Valtiotieteellisen yhdistyksen ja Politiikasta.fi-sivuston järjestämässä seminaarissa 18.12.2012 Tieteiden talolla pohdittiin populismin merkitystä politiikassa. Populismin määrittelemisestä muodostui seminaarin keskeinen teema.

Yhteistä eri määritelmille oli jonkinlainen toiseuden politiikka, jossa luodaan kahtiajakoa eliitin ja kansan välille. Keskustelussa tuotiin esille niin hegeliläinen ajatus yhtenäisestä kansasta kuin nietzscheläinen orjamoraali, josta populismille tyypillinen antagonistinen lähestymistapa politiikkaan usein kumpuaa. Toiseudesta luodaan vakiintunut uhka yksinkertaistetulle mielikuvalle meidän yhteisöstä, joka on epäoikeudenmukaisessa altavastaajan roolissa yhteiskunnassa.

Laura Parkkinen totesi, että populismin määritelmä ja arvotus riippuu määrittelijän akateemisesta viiteryhmästä – on olemassa paitsi erilaisia määritelmiä myös hyvää ja pahaa populismia. Mikko Lehtonen painottikin, että populismi on ennen kaikkea toimintaa eikä tietyn puolueen tai poliitikon ominaisuus. Kaikilla puolueilla on populistista retoriikkaa, joillain enemmän kuin toisilla. Tuukka Ylä-Anttila totesi, että kaikkien poliittisten ryhmien on käytettävä populismia päästäkseen valtaan; vain yhden asian liikkeiden on mahdollista olla ei-populistisia.

Halil Gürhanlın mukaan populismia harjoitettiin jo antiikin Kreikassa, Parkkinen taas sijoitti populismin synnyn vallankumoukselliseen Venäjään ja Leninin poliittiseen retoriikkaan. Parkkisen mukaan populismi on siitä lähtien noussut aina aaltomaisesti eri poliittisissa vaiheissa – Euroopassa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisissä protestiliikkeissä, 1980-luvun Ranskassa Kansallinen rintama -puolueen nousun aikana ja myöhemmissä identiteettiä painottavissa poliittisissa liikkeissä. 1980-luvulta lähtien populistiset liikkeet ovat hyödyntäneet erityisen paljon mediaa suosionsa nostamisessa ja vakiinnuttamisessa.

Populismin voima piilee sen sisällöttömyydessä. Esimerkiksi Perussuomalaiset viittaa jatkuvasti näennäisen ongelmattomasti ”suomalaisuuteen”, joka on kuitenkin määriteltävissä lukuisilla eri tavoilla. Ei ole olemassa yhtä tapaa olla suomalainen, se on samaan aikaan kaikkea ja ei mitään. Emilia Palonen painottikin, että populismista on mahdotonta puhua monoliittisena ilmiönä. Se on mahdollista täyttää erilaisilla merkityksillä. Laclaulaisen käsityksen mukaan populismi tuottaa vankan rajanvedon ja epämääräisen me-ryhmän, johon samaistua ”hyvänä”. Populismia on siis kaikissa nykyisissä massapuolueissa.

Anu Kantola totesi, että populismi-termi ei ole hyödyllinen konsepti, sillä se ei kuvaa ilmiötä parhaalla mahdollisella tavalla. Perussuomalaisten nousu oli odotettavissa, sillä valtapuolueiden keskiluokkaistuessa monet äänestäjät kokivat jäävänsä ilman edustusta. Kantola lisäsi, että Perussuomalaisten nousu on monella tapaa legitimoinut jo olemassa olevia puolueita: niiden edustajien on ollut mahdollista kiillottaa heidän poliittista kuvaansa Perussuomalaisten negatiivissävytteisen julkisuuskuvan kustannuksella.

Mikko Lehtosen mukaan affektit ovat tärkeä osa politiikkaa ja liittyvät myös populismiin. Viime vuosien kulttuurinen muutos ja siirtymä me-pronominin käytöstä myös minä-pronominin käyttöön on vaikuttanut politiikkaan. Puheenjohtajana toiminut Jarmo Rinne totesi lopuksi, että populisti voisi olla parhaiten määriteltävissä Dylan Thomasin alkoholisti-määritelmää mukaillen: alkoholisti on henkilö, joka juo aivan yhtä paljon kuin sinä, mutta josta et pidä. Seminaarissa kuitenkin keskusteltiin myös siitä, miten se on vastaus konsensushenkiseen politiikkaan – ja jopa hyväksi demokratialle.

Seminaarissa esiteltiin myös tammikuun alussa avautuva uudistunut Politiikasta.fi-sivusto, joka on teknisesti ja visuaalisesti nykyistä sivustoa kehittyneempi.

Seminaarin kustannuksia tuki Emil Aaltosen säätiö.

Kuvat: Johanna Nykänen

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*