Populismikriittistä populismia

Lukuaika: 4 min. 

Läntisessä maailmassa leviää tulkinta oikeistopopulismista, joka nostaa esiin anekdootteja trumpien, erdoganien ja orbanien ongelmallisuudesta, mutta on itse läpipopulistinen. Näkemys populismista koukuttaa, mutta vaikka erinäiset ilmiöön liittyvät piirteet eittämättä ovat uhka demokratialle, populistien parjaus on itsessään ongelmallista. Miksi?

Ongelma on ”meissä” ja ”myös meissä”

Saksalaistaustaisen Princetonin professorin Jan-Werner Müllerin teorian mukaan populismi on anti-pluralistista ja siksi väärin. ”Populismin syvä ydin on se, että se on pohjimmiltaan demokratian vastainen.”

Populistit täyttävät vallan tyhjän paikan – itsellään. Se on hänen mukaansa väärin. Normatiivinen ratkaisu on, että ei kuulu sanoa ”me olemme kansa” vaan korkeintaan ”me olemme myös kansa”, kuten Müller esseessään ”Was ist Populismus” väittää.

Müller on oikeassa siinä, että jotkut populistit toki väittävät, että ”vain” me olemme kansa. Populismin ongelma ei kuitenkaan ole (vain) ”me olemme kansa” vaan se, että joko kansa tai se, mikä ei ole kansa, kiinnitetään suoraan tiettyihin ominaisuuksiin.

Poliittiseen tyyliin ja logiikkaan kuuluu, että populistit ilmoittavat edustavansa kansaa ja kenties paremmin tai aidommin kuin muut. Tätä meillä Suomessakin aika moni puolue on väittänyt.

Ilman yhdessä kuviteltua ja jaettua ei ole politiikkaa.

Politiikka lähtee siitä, että löydetään yhteisiä vaatimuksia ja tarttumapintoja. Ilman yhdessä kuviteltua ja jaettua ei ole politiikkaa. ”Me” on kuviteltu yhteisö, ja tärkeää on, että me on kontingentti eli tilapäinen ja jatkuvasti uudelleen artikuloitu.

Müllerin ajama loputon ”myös me” on demokratian kannalta ongelmallista, sillä ”myös me” tarkoittaa, että jokainen irrottaa toisen ryhmän erilliseksi.

Jos ollaan ”kaikki samassa veneessä”, samassa veneessä ovat pekat, saulit, tarjat ja niin edelleen. Ei siis päästä pekkojen, saulien ja tarjojen välisten erojen yli löytämään yhteisiä tarttumakohtia, jotka tekevät heistä tilapäisesti me. Vasta sitten päästäisiin pohtimaan sitä, miksi olemme samassa veneessä.

Politiikka liittyy päätökseen siitä, miten pitkälle yhtäläisyyden ketjua, meitä ja meitä ja meitä voi jatkaa.

Politiikassa ei siis riitä pelkkä irrallisten tukijaryhmien tai intressien nimeäminen. Tällaisia olisivat esimerkiksi ”naiset Hillaryn puolesta”, ”HLBT-yhteisö Hillaryn puolesta” tai ”opettajat Hillaryn puolesta”. Tarvitaan myös jotain, minkä puolesta kaikki ovat ja mahdollisesti mitä vastaan Hillary on. On oltava jonkinlainen raja, jotain mitä ei enää voi rinnastaa joukkoon.

Politiikka liittyy päätökseen siitä, miten pitkälle yhtäläisyyden ketjua, meitä ja meitä ja meitä voi jatkaa.

Kansa on fiktiota – jota tarvitaan politiikan perustaksi

Müller on ottanut kirjaimellisesti väitteen siitä, että kansa on aina konstruktio tai myytti. Jos myytti ymmärretään pelkäksi fiktioksi, moni asia, joka pitää yhteisöjä koossa, olisi siis pelkkää valhetta tai ei lainkaan olemassa. Yhteiskunnilla ei olisi minkäänlaista perustaa, koska ne olisivat silmänlumetta.

Tällainen ei-perustahakuinen ajattelu on ollut vallalla jo 1980-luvulta, mutta sen kirjaimellinen toteutus on hankalaa. Sen sijaan, että vängätään perustojen puuttumisesta, anti-essentialistisen ajattelun on aika siirtyä jälki-perustahakuiseen vaiheeseen. Siis siihen, että tunnistetaan, että on erilaisia perustoja, mutta ne ovat kontingenttejä, muuttuvia, ristiriitaisia ja moninaisia.

Tunnistetaan, että on erilaisia perustoja, mutta ne ovat kontingenttejä, muuttuvia, ristiriitaisia ja moninaisia.

Politiikan tarkoitus on luoda, haastaa tai pönkittää myös näitä perustoja. Selvittämisen arvoista on, miten poliittiset voimat sen tekevät. Millaisia narratiiveja ja myyttejä on taustalla? Ovatko oikeistopopulistien perustat rasistisia vai eivät?

Mitä muita vaatimuksia ja perustoja heillä oli ja miten nämä kytkeytyvät toisiinsa? Mille perustoille oikeistopopulisteja haastavat kampanjat luodaan? Sille, että populistit ovat epälegitiimejä vallanpitäjiä?

Demokratian tyhjä tila

Politiikka ei ole pelkkää yhdessä tekemistä, vaan siinä kyse on myös päätöksistä ja sen vuoksi yhteenliittämisen lisäksi rajojen vetämisestä. Erilaiset käsitykset kansasta, meistä, meidän menneisyydestämme, nykyisyydestämme ja tulevaisuudestamme kilpailevat ja täyttävät vuorotellen demokratian tyhjän tilan.

Ranskalainen politiikan teoreetikko Claude Lefort on artikuloinut, että demokratia on tyhjä tila. Demokratiassa vallan paikka on haastettavissa. Paikka ei kuitenkaan ole aina tyhjä, vaan potentiaalisesti tyhjä, tyhjennettävä ja täytettävissä. Lefortin demokratian tyhjä tila on tärkeä argumentti, mutta Müller on ottanut sen kirjaimellisesti.

Demokratiassa vallan paikka on haastettavissa. Paikka ei kuitenkaan ole aina tyhjä.

On totta, että kenelläkään ei ole monopolia kansaan. Jos toinen osapuoli kuitenkin kieltäytyy kansasta tyystin – esimerkiksi väittäen, että se on fiktiota – toisen on helppo puhua kansan puolesta ja pyrkiä edustamaan sitä.

Laajaa suosiota tavoittelevien poliittisten liikkeiden kannattaa siis kuitenkin puhua jonkin universalismin nimissä, vaikka tämä universaalisubjekti ei olekaan todellisuudessa kaikenkattava tai tiiviisti kiinnitetty. Vaikka kokonaisuudet eivät koskaan ole kokonaisia tai kata kaikkea, ne voivat silti olla mielekkäitä viittauskohteita.

Vaikka kokonaisuudet eivät koskaan kata kaikkea, ne voivat silti olla mielekkäitä viittauskohteita.

Keskeistä on tunnistaa rajojen rajallisuus, korostaa moninaisuutta ja tunnistaa niitä hetkiä, jolloin tietämättään tai perustellen rajaa muita pois. Silloin näistä voidaan myös keskustella, jopa haastaa toimintatapoja ja päätöksiä.

Populismia populisteista

Populismissa tärkeää on rajanveto, tarkasti määrittelemättömän meidän luominen. Ääriesimerkkinä toinen osapuoli nähdään illegitiiminä vallankäyttäjänä. Populismi voi kiinnittäytyä essentialistisesti vaikka rasismiin, jossa toinen on kiinnitetty etnisiin piirteisiin tai ”me” on varattu vain tiettyä ryhmää varten. Silloin populismi oikeastaan lakkaa olemasta populismia.

Mielenkiintoisella tavalla Müllerin tapa käsitellä populismia toteuttaa Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen teorioita seuraavaa populismin määritelmää. Populistit ovat illegitiimi uhka demokratialle.

Tämä joukko uhkaa järjestelmää ja järjestystä, johon olemme tottuneet. Heidän epädemokraattisuutensa ikään kuin todistaa, että olemme demokraatteja. Ero heihin ja meihin ylläpitää meitä myös Müllerin kritiikissä.

Tavassa käsitellä populisteja pelkkinä toisina voidaan tunnistaa poliittisia fantasioita ja pelkoja.

Tavassa käsitellä populisteja pelkkinä toisina voidaan tunnistaa poliittisia fantasioita ja pelkoja. Se ylläpitää mielikuvaa puhtaasta demokratiasta, liberaalista järjestyksestä intresseineen ja ilman liikoja tunteita – ja usein ilman politiikkaa ja sen tuomaa häiriötä, kontingenssiä.

Populistit ovat kuin kuohuttava erikoisuus, demokratiasta ja normaalista irrallinen joukko, jonka kamaluudella hekumoiminen mahdollistaa meidän erinomaisuutemme. Populismin kritiikki koukuttaa, vetää puoleensa.

Lopulta jokainen, joka ymmärtää populismin operaatiologiikan tai populistien vaatimuksia – tai joka kritisoi populismikriitikkoa – nähdään itsekin populistina. Ja kas, taas toteutuu liberalismin paradoksi, josta olen aiemmin kirjoittanut.

Liberalismi käy itseään vastaan, kun siihen sisäänrakennettu suvaitsemattomuus nostaa päänsä. Vaikka oikeistopopulismiin kytkeytyy suvaitsemattomuutta, populismia ei pidä pelkästään kuitata suvaitsemattomana kansa-puheena. Muuten järjestelmän legitiimin kritiikin mahdollisuus kutistuu.

Ehkä huomaamme, että vallan tyhjä tila onkin jo täytetty: itsetietoisella liberaalidemokratian tulkinnalla.

Postscript

Müllerin kannanotto, jollaiseksi essee voidaan luokitella, muistuttaa minua vuodesta 2006, jolloin asuin Berliinissä. Odotin kuumeisesti jalkapallon maailmanmestaruuskisoja. Yliopistolla kollegat eivät puhuneet niistä lainkaan. Oli enää pari viikkoa vielä kisojen alkuun.

”Eikö tämä ole maailman jännittävin kulttuuritapahtuma”, kysyin muun muassa eurooppalaisen etnografian tutkimuskeskuksessa Humboldt-yliopistossa.

”Niin, mutta Saksa pelaa, emmekä me voi olla nationalisteja.” He eivät oikein osanneet suhtautua siihen. Kansallisen jalkapallojoukkueen fanitus oli liian totaalista ja kansallista.

Lopulta moni lämpeni karnevalistiselle banaalille nationalismille.

Dosentti, PhD Emilia Palonen on valtio-opin yliopistonlehtori (ma.) Helsingin yliopistossa. Palonen tutkii demokratian mahdollisuuksia, populismia, Eurooppaa ja kaupunkeja (etenkin Budapestia, Helsinkiä ja Luxemburgia).

Lisää aiheesta

2 Comments

  1. Pauliina Siekkinen 16.2.2017 at 03:22

    Miksi leikki ja peli olisi banaalia?

    • Emilia Palonen 16.2.2017 at 09:16

      Kiitos kysymyksestä! Banaalia arkipäiväisyyden merkityksessä. ”Banaali nationalismi” on Michael Billigin termiin, joka käsittelee erityisesti arkipäivän nationalismin liputusta. Billig jopa vertaa urheilukilpailuja sodan korvikkeeksi: sotia ei tarvitse, koska yhteisöille välttämätön identiteettien liputus ja toisiin vertaileminen tehdään pelin kautta leikkisästi.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*