Presidentinvaalien perinteisiä rooleja ja salakieltä

Kuva: Joona Kotilainen / kuviasuomesta.fi (CC 0)
Lukuaika: 5 min. 

Vaalit ovat paljon muutakin kuin vaalilippuun kirjoitetun ehdokkaan nimi. Siksi vahvan ennakkosuosikin asetelmasta huolimatta kevään 2018 presidentinvaali tarjoaa kiinnostavaa tarttumapintaa politiikan tutkijalle.

Vaaleissa on nähtävissä varsin perinteistä sukupuoleen liittyvää kuvastoa. SDP:n Tuula Haataisella on ”sydäntä sanoa“ ja vasemmistoliiton Merja Kyllönen on mukana ”suurella sydämellä“.

Keskustan Matti Vanhasesta puolestaan kerrotaan ensimmäisenä, että hän on ”eräs aikamme kokeneimmista ulkopolitiikan käytännön johtamiseen osallistuneista”. Sauli Niinistön virallisella kampanjasivulla tuodaan ensimmäisenä esiin, miten hänen kaudellaan ”Suomen ulkopolitiikassa on otettu tuntuvia askeleita. Niinistöllä on vahva yhteys Euroopan johtajiin.”

Naisehdokkaat tarjoavat sydämen asiaa, miesehdokkaat asiantuntemusta ja kokemusta.

Naisehdokkaat tarjoavat sydämen asiaa, miesehdokkaat asiantuntemusta ja kokemusta. Myös vihreiden Pekka Haavisto aloittaa listaamalla työkokemuksensa: toimittajasta ja päätoimittajasta kansanedustaksi, ministeriksi, puolueen puheenjohtajaksi ja Euroopan vihreiden puheenjohtajaksi.

Kyllösen kohdalla ministerikokemus – ”aikaisemmin Merja on toiminut muun muassa liikenneministerinä ja kansanedustajana” – mainitaan lähes ohimennen sen jälkeen, kun hänen suorapuheisuutensa ja rohkeutensa tehdä arvopohjaista politiikkaa on tuotu esiin.

Henkilökohtaiset tarinat ja asiantuntija-analyysi

Vielä suurempi kontrasti miesehdokkaiden asiantuntemuksen korostamiseen syntyy Haataisen kampanjasivuilla, missä Haataisen henkilökuva kerrotaan ”Tuulan tarinan” kautta: ”Tuula Haatainen oli 5-vuotias, kun hänen sairaanhoitajaäitinsä sairastui keuhkotuberkuloosiin. Perhe asui puukoulussa, Soisalon saaressa metsän keskellä.”

Pitkän lapsuustarinan puolivälissä, ennen palaamista kouluaikojen muisteluihin, tekstissä mainitaan: ”Ministeriksi, apulaiskaupunginjohtajaksi, kaupunginvaltuutetuksi ja kansanedustajaksi päätynyt pitkän linjan poliitikko ajattelee jälkeenpäin, että vaikka koti ei ollut poliittinen, hänestä tuli sosialidemokraatti kodin perintönä.” Haatainen ”päätyi” maan johtaviin asemiin, ei määrätietoisesti hakeutunut.

Niinistö taas on ”ylläpitänyt ja solminut lisää yhteyksiä Eurooppaan”, ”herätti uudelleen henkiin Aatos Erkon perinnön”, ”teki ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehenä vierailun Naton päämajaan”, ”on esittänyt neljän pilarin mallin ja sen mukaan on edetty” ja ”ollut näkyvästi mukana” YK:n piirissä.

Haatainen näyttäytyy tarinansa valossa toimijalta, joka on ollut rakenteen ohjaama aina uravalintoja myöten – lähes passiviinen toimija olosuhteiden vankina. Niinistö taas on aktiivinen toimija, joka ottaa tilanteen vahvasti haltuun. Niinistön tarina ei kerro taistelusta epäoikeudenmukaisia rakenteita vastaan.

Puolueiden puheenjohtajat ovat omaksuneet vahvan tarinallisen lähestymistavan politiikkapuheessa, minkä ajatellaan vetoavan äänestäjiin.

Kevään kuntavaalien retoriikassa tuli selvästi esiin, että Suomessakin puolueiden puheenjohtajat ovat omaksuneet vahvan tarinallisen lähestymistavan politiikkapuheessa, minkä ajatellaan vetoavan äänestäjiin. Haataisen omakohtainen tarina näyttäytyy kuitenkin pikemminkin altavastaajan asemana, kun se on rinnakkain asiantuntija-analyysien ja pitkää urakokemusta listaavien esittelyjen rinnalla.

Tässä ilmenee juuri sellainen tarinallisuuteen liittyvä asetelma, josta Catharine MacKinnon on varoittanut: epäsymmetrinen valtasuhde asiantuntija-analyyseja esittävien ja toisaalta omakohtaista tarinaa kertovien välillä vain vahvistuu, vaikka tarinoiden tarkoituksena on tuoda ääni kuuluviin.

Yhdistävä tekijä ehdokkaiden tavassa pyrkiä lähemmäksi äänestäjää on esiintyminen pelkällä etunimellä, ei ministereinä, herroina ja rouvina. Vaaleissa on kampanjasivujen perusteella ehdolla Laura, Matti, Merja, Paavo, Pekka, Sauli ja Tuula. Vain Nils Torvalds poikkeaa tässä linjassa. Sosiaalisen median viestinnässä tässä tulee enemmän hajontaa, joka näyttää menevän pitkälti sukupuolen mukaan.

Salakielen syövereissä

Vaalit tarjoavat mahdollisuuden tarkastella poliittisen kentän liikehdintää ja valta-asetelmia monesta eri näkökulmasta. Poliittisen retoriikan kannalta presidentinvaalien puheesta muodostuu kuva, jossa on piirteitä Tampereen yliopiston yliopistonlehtori Anni Kankaan kuvailemasta ”salakielestä”. Se näkyy, kun puhutaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Vaalit tarjoavat mahdollisuuden tarkastella poliittisen kentän liikehdintää ja valta-asetelmia monesta eri näkökulmasta.

Kangas kirjoitti vuonna 2014: ”Venäjä-puhe etenee tuttuja uriaan. Se lähtee liikkeelle itänaapurin arvaamattomuudesta, mutta kiertelee ajatusta Venäjästä Suomen turvallisuusuhkana. Venäjä säilyy Suomen salavihollisena.”

Vaalien ensimmäisessä televisiotentissä Niinistö viittasi aiemmissa keskusteluissa esillä olleisiin ”sotapeleihin”, joista hän ei halua puhua. ”Minä en usko sotaan. Minä olen rauhan mies ja rakennan sitä rauhaa”, Niinistö jatkoi.

Niinistö toisti aiemman näkemyksensä siitä, että kyllä liittolaisuuksia sitten syntyy tarpeen tullen. Myös Vanhasen mielestä on realistista uskoa, että hädän hetkellä Suomi voi kyllä halutessaan liittoutua.

Tällainen puhe jättää kuulijan hämilleen. Mistä tässä oikein puhutaan? Ovatko ”sotapelit” siis poliittisten skenaarioiden laatimista ja strategista varautumista? Sellainen on normaalia ja toivottavaa poliittista johtamista. Ei talouspolitiikkaa tai mitään muutakaan politiikka-aluetta voi johtaa vastuullisesti ilman teoreettisten ”pelien”, skenaarioiden ja strategioiden laatimista.

Vai puhutaanko tässä jostain muusta ”pelistä” kuin skenaarioiden piirtämisestä ja niiden keskusteluttamisesta? Turvallisuuspolitiikkaan liittyvällä puhekurilla on Suomessa pitkä perinne, ja tämän kaltainen julkisen keskustelun paheksunta kiertoilmauksia tai epämääräisiä käsitteitä käyttäen on sen jatkumoa.

Paheksunnan käytäntö palaa lopulta aina Kankaan kuvailemaan salakieleen, jonka puitteissa kaikki viittaukset Venäjän uhkaan näyttävät epätoivottavilta – jopa asiantuntijoiden trollaukselta tai nololta toimittajatyöltä.

”Usko rauhaan” on toisin sanoen sitä, ettei puhu ääneen Venäjän mahdollisesta uhasta. Yleensä rauhaa painottava lähestymistapa liitetään kriittiseen suhtautumiseen asevoimiin tai feministiseen ulkopolitiikkaan, mutta tässä tapauksessa ne loistavat poissaolollaan.

”Usko rauhaan” on toisin sanoen sitä, ettei puhu ääneen Venäjän mahdollisesta uhasta.

Vaalitentin juontaja, toimittaja Juha Kaija tarttui Niinistön ja Vanhasen esittämään analyysiin varautumisen tarpeettomuudesta: ”Tämä nyt vähän kuulostaa siltä, että toivotaan ja uskotaan, että kyllä kriisin tullen niitä kumppaneita löytyy. Onko tässä tällainen ajattelu?” Toinen tentin juontajista, toimittaja Jaakko Loikkanen jatkoi: ”Miten kestävää se on, että Suomen turvallisuus edes pieneltä osin perustuu siihen ikään kuin vakaaseen uskoon, että kyllä sitä apua sitten jostakin tulee?”

Vanhasen mukaan on ”realistista”, että kriisin kohdalla kumppaneita kyllä löytyy, koska näin on käynyt aiemminkin esimerkiksi talouskriisin kohdalla. Talouskriisin ja sotilaallisen kriisin vertaaminen toisiinsa on kysymyksiä herättävää: mihin talouskriisin aikaisiin liittolaisuuksiin tässä viitataan? Ja miten talouskriisiä ja sotilaallista kriisiä voi todella verrata toisiinsa päätöksenteon ja liittoutumisen näkökulmasta?

Kiertoilmaukset ja monimerkityksellinen kieli

Tällainen kiertoilmauksiin nojautuva kieli tekee vaikeaksi hahmottaa retoriikan ytimessä olevat vastakkaiset näkökulmat. Retorinen tietoteoria lähtee siitä, että ”tilanteen analyyseja samoin kuin politiikkaa koskevia aloitteita ja esityksiä voi kunnolla arvioida vain, jos niitä tarkastelee vastakkaisista näkökulmista, pro et contra”.

Jos näkökulman verhoaa epämääräiseen kieleen, myös sen vastustaminen on vaikeaa. Silloin ajaudutaan helposti juuri sellaiseen liturgiseen kielenkäyttöön, joka tekee ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun etäiseksi.

Jos näkökulman verhoaa epämääräiseen kieleen, myös sen vastustaminen on vaikeaa.

Myöskään vaalikonevastaukset eivät välttämättä hälvennä tätä monimerkityksellisyyden ja epämääräisyyden verhoa. Niinistön mukaan hallituksen linjaus siitä, että Nato-jäsenyyttä on mahdollista hakea, ”on jo sellaisenaan turvallisuuspolitiikassa väline”. Mitä tämä tarkoittaa? Tunnistavatko mitkään muut maat tällaisen ohjelmaan kirjatun ”mahdollisuuden” turvallisuuspoliittista välinearvoa?

Toisessa kohdassa Niinistö toteaa: ”Suomeen muutetaan eri syistä. Osa tulee työn, osa rakkauden ja osa turvan takia. Raamien pitää kuitenkin olla selvät: Suomessa toimitaan yhteiskuntajärjestyksemme ja arvojemme mukaisesti. Suomi siis säilyy hyvänä.”

Poliittisessa puheessa ”hyvään” tai ”pahaan” viittaaminen on yleensä hyvin epämääräistä, kaikki kun tavoittelevat ”hyvää” yhteiskuntaa, oli ideologia ja keinot mitkä hyvänsä. Olennaisempaa on avata, mitä hyvä yhteiskunta edustaa ja mikä hyvä Suomessa on säilymässä huolimatta kansainvälisestä muuttoliikkeestä.

Huhtasaari haluaa Suomen ”takaisin”, Vanhanen haluaa ”tehdä näistä vaalit” ja Väyrysen mielestä Suomen ”itsenäisyys ja puolueettomuus” ovat uhattuina. Vaalikielen tulkinta on todella taitolaji, joka vaatii paitsi kestävyyttä myös politiikan kielen sanakirjan.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*