Puhe väkivallasta on politiikan ydintä

Väkivalta on teko, jonka merkitys rakentuu kielen avulla. Merkityksien tarkastelu avaa laajempia horisontteja aikamme poliittisiin jakolinjoihin.

Poliittisten yhteisöjen suhtautuminen väkivaltaan on yhteiskunnallisen ajattelun keskeisiä kysymyksiä. Jo antiikissa pohdittiin, missä tilanteissa väkivallalla voisi olla moraalinen oikeutus. 1500-luvulla filosofi Thomas Hobbesin yhteiskunnallinen ajattelu kumpusi pyrkimyksestä löytää ratkaisu väkivaltaisen ihmisluonnon hallitsemiseen.

Ranskalaisessa uskonnonsosiologiassa väkivallan ongelma on keskeisessä roolissa. Yhteiskuntateoreetikko Max Weberin klassinen määritelmä valtiosta kiinnittyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus väkivaltaan rajatun hallinnollisella alueella.

Kun puhumme väkivallasta, puhumme perustavanlaatuisista kysymyksistä liittyen yhteisöllisyyteen ja yhteiskunnallisiin moraalikäsityksiin. Väkivalta ei ole ikinä vain fyysisen voiman käyttöä. Se saa erilaisia merkityksiä, joiden taustalla on pitkiä moraalisia, poliittisia ja oikeudellisia perinteitä.

Väkivalta on teko, mutta annamme sille merkityksen kielen avulla. Pelkästään jo laissa on useita kielellisiä määritelmiä väkivallan teoille. Kieli määrää sen, millaista politiikkaa väkivallan uhan ympärille rakentuu. Puhe väkivallasta on politiikan ydintä.

Filosofi Richard Rorty kirjoittaa: ”Maailma ei puhu. Vain me puhumme. Maailma voi kuitenkin aiheuttaa meissä uskomuksia, kun olemme sisäistäneet kielen.”

Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Kun yhteisön sisällä tapahtuu väkivaltainen teko, tulkinnat teosta kumpuavat aluksi uskomuksista. Meillä on ennakko-oletuksia siitä, miksi ja millaisia väkivaltaisia tekoja tehdään missäkin tilanteessa.

Kun media uutisoi väkivallan teosta, pienikin ennakko-oletuksia vahvistava tieto saattaa vahvistaa uskomuksen. Alamme hetkessä rakentaa tarinaa teon ympärille.

Historianfilosofi Hayden White painottaa, että moraaliset ja esteettiset mieltymykset ohjaavat sitä, minkälaisen muodon tarinamme saavat. Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Väkivallan kieli

Tarinat väkivallasta seuraavat samanlaista muotoa kuin muutkin tarinat politiikassa. Niissä on yleensä arvolatautunut loppu, jota selitetään relevanteina pidetyillä ja tiettyyn järjestykseen asetetuilla tapahtumilla. Tämän lisäksi tarinassa on kausaalisia yhteyksiä, syy–seuraus-suhteita.

Ympärillämme on lukematon määrä fiktiivisiä ja faktapohjaisia tarinoita väkivallasta. Väkivallan kuvaaminen on yksi taiteen merkittävimpiä teemoja. Mediassa väkivaltaa kuvaavat tarinat ovat keskeistä sisältöä.

Pihtiputaalla tapahtunut väkivallan teko vuonna 1969 saa tarinan muodon Mikko Niskasen klassikkoelokuvassa Kahdeksan surmanluotia. Elokuvassa kerrotaan neljä poliisia ampuneen pienviljelijä Tauno Pasasen tarina, joka kuvaa ”puutetta, syrjäytymistä sekä herrojen ja unohdetun kansan välistä kuilua”. Jokelan koulusurmia käsittelevässä dokumentissa painotetaan koulukiusaamisen vaikutusta teon taustalla.

Vain pari päivää Imatran joulukuisen väkivallan teon jälkeen poliisi kertoi pitävänsä todennäköisenä, että kolme naista surmannen miehen ”tekojen taustalla on syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia”. Heinäkuussa Helsingissä tapahtuneesta väkivaltaisesta teosta kirjoitettiin pari päivää teon jälkeen: ”Vakavista mielenterveysongelmista 1980-luvulta asti kärsinyt 51-vuotias mies ajoi viime viikon perjantaina kuuden ihmisen päälle Helsingin keskustassa. Mies kertoi poliisille, ettei hän välittänyt siitä, jääkö joku alle.”

Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisistä ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Väkivaltaa kuvaava selitys rakentuu tarinan muotoon. Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisten ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Mielenterveysongelmien nostaminen esiin ei horjuta yhteisön omakuvaa vaan eristää ongelman yksilötasolle tai kohdistaa kritiikin julkisten palvelujen resursseihin. Syrjäytymisestä puhuminen suuntaa katseen niin ikään kysymykseen sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävyydestä.

Terrorismi erityisenä uhkana

Yhteisön ulkopuolelta tuleva väkivallan uhka liittyy etupäässä sotiin. Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskun jälkeen yhteisön ulkopuolelta tulevan uhkakuvat ovat länsimaissa kiinnittyneet enenevässä määrin myös terrorismin ilmiöön.

1970–1980-luvuilla eurooppalainen terrorismi oli väkivaltaa, joka nähtiin monelta osin sisäpoliittisena, yhteisön sisältä kumpuavana kysymyksenä, oli kyseessä sitten itsenäisyyspyrkimyksiin tähtäävä kamppailu tai laajempi ideologinen taistelu valtiota vastaan.

Vaikka 2000-luvulla useat Euroopassa iskeneet terroristit ovat olleet niin ikään maan kansalaisia ja osa valtion muodostaa yhteisöä, kysymys on kiinnittynyt vahvasti enemmistöstä poikkeavaan uskontoon ja etnisyyteen – oletukseen ulkoa tulevasta uhasta. Kun väkivallan uhka tulkitaan yhteisön ulkopuolelta tulevaksi pahaksi, puheessa hyödynnetään retoriikan tutkija Kenneth Burken kuvailemaa syntipukkiretoriikkaa, jonka avulla yhteisö voi eristää itsestään ”epäpuhtauden” syntipukkiin.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi.

Näin toimitaan sodan aikana, kun vastustajasta rakennetaan kokonaisvaltaisia viholliskuvia kielen avulla. Samalla tavalla tehdään myös terrorismia kuvaavassa puheessa, kun puhutaan terroristien ”maihinnoususta” Eurooppaan, meidän puhtaan yhteisömme pariin. Tulkinta on ristiriidassa sen kanssa, että suuri osa iskun tehneistä ovat osa yhteisöä, eivät sen ulkopuolelta tulevia.

Tämä tarkoittaa sitä, että syntipukkiretoriikka kohdistuu helposti yhteisön jäseniin pelkän etnisyyden tai uskonnon perusteella. Ei ole sattumaa, että vihapuhe ja väkivalta muslimeja kohtaan on noussut merkittävästi viime vuosien aikana eri puolilla länsimaita.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi. Vaarana on, että politiikkatoimet väkivallan ehkäisemiseksi päinvastoin lisäävät yhteisön sisäisiä jännitteitä ja väkivaltaa.

Keskustelu Turun puukotuksista

Turussa tapahtunutta puukotusta seurannut julkinen keskustelu on liittynyt suurelta osin juuri siihen, millä tavalla teko pitäisi asemoida suhteessa yhteisöön. Keskustelussa hahmoteltiin samalla meidän yhteisömme rajoja.

Helsingin Sanomissa isku liitettiin hetkessä osaksi eurooppalaista jatkumoa, minkä avulla piirrettiin eurooppalaisen yhteisön rajat: Suomi on osa eurooppalaista perhettä, jolla on yhteinen vihollinen ja yhteinen tahtotila ”olla pelkäämättä”. Tarina oli valmis ennen kuin iskun tekijää oli ehditty edes kuulla: ensin Barcelona, sitten Turku. Kuvaan ei mahtunut samaan aikaan tapahtunut väkivallan teko Siperiassa Venäjällä eivätkä myöskään aiemmin tapahtuneet Helsingin, Imatran tai edes Turun teot.

Pari päivää myöhemmin toimittaja Tommi Niemisen esseessä Helsingin Sanomissa painotettiin, että nyt pitää keskittyä nimenomaan islamistisen terrorismin uhkaan, josta ei ole puhuttu tarpeeksi. Lehden toisessa kolumnissa todettiin, että ”jihadistit ovat sodassa meitä vastaan, halusimmepa uskoa tätä tai emme”.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa. Aihe on hallinnut länsimaista mediatilaa poikkeuksellisen vahvasti jo vuosien ajan. Tutkimuksen mukaan vuosina 2011–2015 muslimin tekemä terrori-isku sai Yhdysvaltojen mediassa yli viisi kertaa enemmän näkyvyyttä kuin ei-muslimien tekemät terrori-iskut.

Presidentti Donald Trump esitti alkuvuonna saman väitteen siitä, että media ei uutisoi tarpeeksi islamistisesta terrorismista. Asiantuntijat varsin yksimielisesti tyrmäsivät väitteen ja esittivät, että sen takana on pyrkimys oikeuttaa politiikkatoimia, erityisesti muslimienemmistöisiä maita kohtaan säädettyä maahantulokieltoa.

Suoran puheen vaatimus

Niemisen esseessä vaaditaan, että islamistisesta terrorismista pitää ”puhua suoraan tai Suomi on entistä haavoittuvampi”. Toisin sanoen puheen ja turvallisuuden välille rakentuu syys–seuraus-suhde: ilman ”suoraa puhetta” yhteisömme on haavoittuva.

”Suoran puheen” vaatimus on sekin Trumpille tyypillistä kieltä, jonka pyrkimyksenä on osoittaa, että toisin kuin poliittisesti korrekti ja todellisuudesta vieraantunut eliitti, hän sanoo asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Suomessa samanlaista retoriikkaa on kuultu politiikassa erityisesti perussuomalaisten edustajilta, joiden mukaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ongelmista ei puhuta suoraan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan. Suojelupoliisi on jo määritellyt terrorismin uhan Suomessa kohonneeksi ja tiedottanut tarkkailevansa noin 350 kohdehenkilöä.

Tiedustelulainsäädäntö on ollut jo pidempään valmistelussa lausuntokierrosta myöten. Turun puukotuksen motiivi ei ole vielä selvillä, mutta terrorismin torjunta on otettu Suomessa tosissaan muun Euroopan tavoin.

Vaatimus suorasta puheesta on julistuksellista kieltä, jolla on yleensä suuntansa. Trumpin kohdalla suunta on jäljitettävissä tiettyihin politiikkatoimiin, mutta Turun iskun jälkeen esitetty vaatimus jää leijumaan ilmaan. Mihin politiikkatoimiin suoran puheen pitäisi johtaa? Kuinka paljon uhkapuhetta islamistisesta terrorismista on tarpeeksi?

Väkivaltaa kuvaavan kielen voima on siinä, miten vahvasti sen avulla voidaan rakentaa yhteisöllisyyttä ja yhteiskunnallisia moraalikäsityksiä. Tarinat väkivallasta kuvaavat hyvin sitä, minkälaisia jakolinjoja eri aikakausina piirretään. Kysymys siitä, miksi terrorismin käsite liitetään tänä päivänä juuri islamistiseen väkivaltaan, avaa laajempia horisontteja politiikan ytimeen.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Lisää aiheesta

4 Comments

  1. Postmodernia löpinää, kovan linjan sosiaalista konstruktionismia, jossa narratiivisuuden ja diskurssin ulkopuolella ei ole mitään objektiivista todellisuutta. Opiskeltuani tuota pseudointelligenttiä puhetapaa maisteriksi asti sanouduin irti intersektionaalisesta uustaistolaisuudesta. Suosittelen päätoimittajalle samaa.

  2. Ove Stenmark 30.8.2017 at 12:53

    Olaf on niin oikeassa, että hävettää olla seuraava jonossa. Hän kuitenkin avasi portit. Kiitokset siitä.

    Yllä oleva teksti on juttu jutusta juttelemisesta ja juttua siitä johtaako juttelu sinänsä mihinkään. Paljonko pitäisi jutella lisää ihmetellään? Miksi tekstin kirjoittaja itse juttelee? Juttelu suuntaan tai toiseen ei vaikuta maailman menoon, missä juttelu ymmärretään. Juttelu on nimittäin kuvaus, eikä jutun juoni.

  3. Olaf voisi passiivis-aggressiivisen pseudoanalyysinsä sijasta kertoa, mikä kirjoituksessa sekä laajemmin terrorismia ja väkivaltaa koskevan julkisen keskustelun retoriikan avaamisessa on varsinainen ongelma?

  4. Ove Stenmark 31.8.2017 at 14:50

    Keskustelukenttä on vapaa, joten kaikki asiaa edistävät saavat heittää kommenttia. Olisiko se, että ulkopuolinen todellisuus ei tottele diskurssia, ollut pointti? Vain Olaf voi vastata perusteellisemmin. Vai mitä arvelet, anomuuli?

Leave a comment

Your email address will not be published.


*