Rhodes kaatui, mitä sitten?

Cecil John Rhodesin patsas poistettiin Kapkaupungin yliopiston kampukselta 9.4.2015. Kuva: Flickr (Tony Carr)

Kapkaupungin yliopistossa vierailijalle on ollut tarjolla kaksi ihmetyksen aihetta. Ensimmäinen on yliopistoalueen eurooppalaisuus. Afrikkalaiskaupungin tunnelmasta ei ole tietoakaan, vaan miljöö on silmiinpistävästi konservatiivisen englantilaista. Toinen on Cecil John Rhodesin patsas. Englantilainen Rhodes oli kenties tunnetuin kolonialisti ja yksi eteläisen Afrikan valkoisen vallan symboleista.

Yliopiston pääkampukselle kävellessä täytyy kiivetä kohtuullinen määrä portaita ja ylämäkeä. Kampukselle päästessä ensimmäisenä vastassa on ollut kivinen Rhodes. Patsas on muinaisten suurmiesten muistomerkeille ominaisesti pompöösiin tyyliin valmistettu, ja se on katsellut kampukselta kaupunkia kohti kuin tarkkaillakseen läänityksiään. Ilmestys on hämmentävä: todellako 2010-luvun Etelä-Afrikassa on Rhodesin patsas paikoillaan?

Liikehdintää jakautuneessa yhteiskunnassa

Tämä kokemus on kuitenkin nyt historiaa. Patsaasta on viime kuukausina tullut paikallisen radikaalin opiskelijaliikkeen (#rhodesmustfall) keskeinen vastustuksen kohde. Suuret joukkiot Kapkaupungin yliopiston (ennen kaikkea mustia) opiskelijoita ovat protestoineet viikkojen ajan kampuksella vaatien patsasta tuhottavaksi. Mustille opiskelijoille patsas edustaa nimenomaan institutionalisoidun rasismin jatkuvuutta ja yliopistolla vallitsevaa ulossulkevaa valkoista elitismiä.

Liikkeen käynnistänyt opiskelija heitti patsaan päälle ulosteita, ja myöhemmin opiskelijat teippasivat patsaan lukuisia kertoja jätesäkkien peittoon, ikään kuin kyseessä olisi roska. Symbolinen kieli on siis ollut kovaa. Opiskelijat ovat myös vallanneet yliopiston rakennuksia viikkokausiksi ja nimenneet niitä uudestaan (monien nimet viittaavat kolonialismin ajan merkkihenkilöihin). Liike on ollut globaalistikin näkyvä, ja esimerkiksi Kaliforniassa UC Berkeleyn mustat opiskelijat ovat ilmaisseet sille aktiivisesti tukeaan.

Mustien opiskelijoiden kytevä turhautuminen on tietysti ymmärrettävää. Modernin Etelä-Afrikan tulisi olla rasismin taakseen jättänyt maa, mutta arkinen kokemus kertoo toista. Kapkaupungin yliopiston 1 500 työntekijästä alle sata on etnisiä afrikkalaisia, mitä voi verrata 80 prosentin osuuteen koko maan väestöstä. Opiskelijoiden kohdalla tilanne ei ole juuri parempi. Etelä-Afrikan yliopistolaitos on monessa mielessä edelleen valkoisten etuoikeuksien linnake, jonkinlaisesta periaatteessa tasa-arvoisesta työnantajapolitiikasta huolimatta. Yliopisto on tietysti vain yksi instituutio, mutta heijastaa yleisempiä olosuhteita.

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat muutenkin kärjistyneet. Etelä-Afrikkaa järkytti vuonna 2012 Marikanan massamurha, jossa maan turvallisuusjoukot ampuivat kymmeniä lakkoilevia platinakaivoksen työläisiä. Tapahtumaa pidetään maassa jonkinlaisena viattomuuden loppuna. Sitä seurasi joukko uusia ja entistä militantimpia lakkoja: vuonna 2014 työnantajien kansainvälinen tutkimus arvioi Etelä-Afrikan maaksi, jossa ”työläisten yhteistyöhalu” on heikoimmalla tasolla maailmassa.

Patsaan kaatumisen jälkeen

Virallinen yliopisto seurasi pitkään opiskelijaliikettä varsin hermostuneena yrittäen parhaansa mukaan tasapainoilla sen vaatimusten kanssa. Yhtäältä vaatimus rotusorron vanhojen symbolien kaatamisesta on täysin linjassa yliopiston julkilausutun linjan kanssa, toisaalta yliopisto teki kaikkensa rauhoittaakseen näkyvää liikehdintää ja siinä sivussa puolustaakseen perinteitään. Erityisen paljon puhuttiin opiskelijoiden ”kuuntelemisesta”, ilman sen kummempaa viitettä siitä, mihin kuuntelemisen oli tarkoitus johtaa. Lopulta yliopisto luovutti. Patsas sai lähteä viime perjantaina, jolloin se siirrettiin näkyvästi opiskelijaradikaalien juhliessa ympärillä.

Liikkeen aktiivit kuvasivat mediassa tilannetta käänteentekeväksi, koska liike oli pakottanut ensimmäistä kertaa yliopiston historiassa ”valkoiset ihmiset kuuntelemaan, mitä sanottavaa mustilla ihmisillä on”. Tämä on tietysti olennaista: rotusorron uhreille on ollut tarjolla valikoituja ja yksilöllisiä sosiaalisia nousuja, mutta paljon vähemmän mahdollisuuksia yleisesti jaetun ja tukahdutetun yhteiskunnallisen kokemuksen artikuloimiseen. Samojen aktiivien mukaan ”kokemukset, joita liike tuo esille, heijastavat laajempaa rasistisen yhteiskunnan dynamiikkaa, joka on pysynyt muuttumattomana myös virallisen apartheidin loputtua”.

Mutta mitä seuraavaksi? Opiskelijaliikkeen agenda on huomattavan laaja – ”jälkikoloniaalinen yliopisto” ja viime kädessä todellinen rotusorrosta vapautuminen. Jo ensin mainittu edellyttäisi koko yliopiston idean miettimistä uudelleen institutionaalisesti, epistemologisesti ja pedagogisesti. Liike on kuitenkin keskittynyt tähän mennessä yhteen symboliin, Rhodesin patsaaseen, ja joutuu nyt kysymään itseltään, mitä tehdä vaaditun symbolisen voiton jälkeen. Loppuuko opiskelijaliikkeeltä veto, vai jatkuuko se entistä radikaalimpana? Osaako se toimia symbolisen tason tuolla puolen?

Symbolinen yhtenäisyys ja materiaalinen todellisuus

Taustalla oleva kokemus on tietysti pidempää perua. 1990-luvun alun käänteiden odotettiin tuovan Etelä-Afrikkaan aitoa yhteiskunnallista tasa-arvoa rotusortopolitiikan päättymisen myötä, mutta muutos on ollut sietämättömän hidasta. ANC on ollut vallassa tuosta ajasta lähtien, mutta taloudellinen eriarvoisuus on valtavaa ja noudattelee edelleen pitkälti etnisiä jakolinjoja. Monet tuntuvat ajattelevan, ettei apartheidin vastaista työtä viety ikinä loppuun asti. Poliittista toimintaa ei helpota se, että ANC:n parlamentaarisesta enemmistöstä johtuen puoluepolitiikka tarjoaa heikonlaisesti näköaloja radikaaleihin muutoksiin – vasemmisto-oppositiokin toimii ANC:n sisällä.

Virallinen Etelä-Afrikka perustaa kansallisen identiteettinsä sovinnolle, menneiden vääryyksien unohtamiselle ja harmoniselle monikulttuurisuudelle. ANC:n noustessa valtaan Etelä-Afrikka halusi korostaa nimenomaan rotujen välistä sovintoa ja esimerkillisyyttään osana ”kansojen perhettä”.

Tämä tarkoitti käytännössä monia edistyksellisiä ideoita, mutta toisaalta samaan aikaan mahdollisimman kitkatonta sulautumista osaksi ”kansainvälistä yhteisöä”, mikä tarkoitti 1990-luvun alussa uusliberaalien instituutioiden betonoimista talouspolitiikan perustaksi. Näin valtio otti huomattavasti pienemmän roolin ja yhteiskunnallisia asemia tasaavaan politiikkaan pyrittiin huomattavasti vähemmän, kuin rotusorron tosiasiallinen lopettaminen olisi edellyttänyt. Puhtaasti meritokraattinen ja omistussuhteet betonoiva järjestelmä apartheidin yhteiskunnallisen järjestyksen päälle rakennettuna on pohjimmiltaan syvästi rasistinen.

Monet Etelä-Afrikan politiikan tutkijat pitävät ANC:n politiikan ydinkysymyksenä symbolien ja hallinnoinnin ristiriitaa. Jono äänestyspaikalle Sowetossa apartheidin kaaduttua oli keskeinen visuaalinen ja ahkerasti toistettu symboli, ”kaiken muuttava hetki”. Poliitikko ja filosofi Jeremy Croninin mukaan Etelä-Afrikan poliittinen puhe on apartheidin jälkeisen ajan täyttynyt ”re-sanoista”, viitaten siis paluuseen – ikään kuin ennen apartheidia olisi ollut jokin harmoninen kansankunta tai ”alkuperäinen tila”, jonka voisi löytää uudelleen.

Kuitenkin politiikan todellisuus on hidasta hallinnointia, jonka logiikkaa on työlästä sovittaa yhteen puheen kanssa, jota hallitsevat symbolinen yhtenäisyys ja ”paluun” fantasia. Nämä eivät myöskään merkitse materiaalisen politiikan näkökulmasta ihmeemmin mitään, ainakaan taloudellisesti äärimmäisen jakautuneessa maassa. Eteläafrikkalaisten enemmistölle peruspalveluiden saatavuus, työttömyys ja päivästä toiseen selviäminen ovat huutavia ongelmia, ja yhteiskunta toistaa vanhaa apartheidia kaupunkirakennetta myöten.

Ennen kaikkea merkillepantavaa on, että ”yhtenäisyys” kääntyy helposti myös alkuperäistä universalistista tarkoitustaan vastaan. Patsaskiistan yhteydessä opiskelijaliikkeen vastustajat olivat äänekkäitä ja loukkaaviakin. Heidän mediassa ja keskustelupalstoilla liikettä kohtaan esittämänsä syytteet liittyivät ennen kaikkea siihen, että opiskelijat vaarantavat maan yhtenäisyyden. Näin harmoniapuheen alta paljastuu valtakäsite: on vahva heijastuma valtasuhteista, kuka saa määritellä, mitkä teot loukkaavat ”yhtenäisyyttä”. Tiukan paikan tullen yhtenäisyys alkaakin näin tarkoittaa sitä, että hyväosaiset voivat määritellä huono-osaisten poliittisen liikkumatilan määrittelemällä, mikä edustaa yhtenäisyyttä ja mikä yhtenäisyyden rikkomista.

Mitä seuraavaksi?

Mutta mitä tosiasiallisesta rotusorrosta edelleen kärsivä eteläafrikkalainen voi tehdä? Yhä useamman ihmisen näkökulmasta hitaan uudistustyön hallinnollinen reitti on jo nähty. Yksi sukupolvi on syntynyt ja kasvanut aikuiseksi apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa, ja katsoo että lupaukset ovat lunastamatta.

Vaihtoehdoiksi jää toiminta symboleja vastaan tai laajempi yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimus. Symboleja toki riittää, mikä näkyi jo #rhodesmustfall -liikkeen tavassa nimetä ”antikoloniaalisesti” valtaamiaan yliopiston rakennuksia. Etelä-Afrikka on täynnä muistomerkkejä, kadunnimiä ja vastaavia, jotka voidaan lukea rotusorron symboleiksi. Kuitenkin symbolinen politiikka voi onnistua vain, jos symboliselta tasolta päästään eteenpäin niihin kohteisiin, jotka antavat symboleille merkityksen. Toisin sanoen on tavoiteltavaa aidompaa yhteiskunnallista tasa-arvoa, mikä merkitsee myös taloudellista oikeudenmukaisuutta.

Tällainen yhteiskunnallinen tasa-arvo on kuitenkin sikäli vaikea kysymys, että se edellyttäisi tehokkaampia ja kattavampia tulonsiirtojärjestelmiä ja tasalaatuisia universaaleja palveluita. Yliopistoon kiteytyy koko systeemin ongelma: maan äärimmäisen epätasainen koulujärjestelmä tuottaa koulutuksellisen rasismin, jossa mustien asuinalueiden koulutuksella on selvästi heikommat lähtökohdat jatko-opintoihin hakeutumisessa.

Kiintiöistä tai hyvästä työnantajapolitiikasta yliopistolla ei ole ihmeemmin apua, kun koulujärjestelmä tosiasiassa valikoi yliopistoon pääsijät asuinpaikan perusteella. Mustien alueilla on tyypillisesti huonotasoiset koulut, mikä näkyy kaikessa opettajien koulutuksesta oppimateriaaleihin ja luokkakokoihin. Valkoisten alueilla on taas hyvät koulut. Koulutuserot puolestaan näkyvät hyvin suoraan tuloeroina tulevaisuudessa.

Kuitenkin parannukset asiaan tarkoittaisivat huomattavia julkisen rahankäytön panostuksia, ja se on vaikeaa maassa, joka on sitoutunut varsin uusliberaaliin politiikkaan. Vieläkin vaikeampaa on, että parannukset tarkoittaisivat valkoiselle keskiluokalle luopumista joistakin betonoiduista etuoikeuksista. Koko uuden Etelä-Afrikan yhteiskuntarauha on rakennettu sen periaatteen varaan, ettei valkoisten asemaan kosketa: tällä jalustalla lepää koko systeemin legitimiteetti yläluokan silmissä (tai toisin sanoen, ”yhtenäisyys”).

Varsinainen kysymys patsaan vastustajien ympärillä siis kuuluu, onko Etelä-Afrikan ”sovinnon ja yhtenäisyyden” linjalla enää tulevaisuutta maan politiikan määrittäjänä, vai onko edessä vallitsevan konsensuksen säröily ja uusien kansallisten ja poliittisten identiteettien etsintä?

Mandelan hahmo ja yli 20 vuoden takainen ”hetki” ei kannattele enää riittävästi maan politiikkaa, ja entistä useammat ovat tyytymättömiä siihen yhteiskunnalliseen tilaan, jossa heidän oletetaan ”yhtenäisyyden” nimissä elävän. Opiskelijaradikalismi voi olla alku yhtenäisyyspolitiikan jälkeiselle politiikalle, mitä se sitten tarkoittaakaan, hyvässä ja pahassa.

Lisää aiheesta

1 Comments

  1. Filip Sundström 15.4.2015 at 11:25

    Jätte väl skriven artikel! Däremot så måste man titta på den politiska situationen och konstatera att det är bara ANC som kan hålla massorna lugna med tom retorik medan långvariga program implementeras. Inget annat parti har samma moraliska legitimitet (oavsett hur korrumperade nuvarande ANC politiker må vara) och därför så måste man som observatör bli extremt rädd när det verkar som det kommer att uppstå en intern splittring inom partiet som kan ta bort deras 2/3 majoritet i parlamentet som garanterar genom ganska bra parti disciplin (säkert pga slutna listor systemet) att saker och ting blir gjorda. Såklart så finns det ofantligt med problem hur ANC agerar, men man måste titta på att en organisation som genom hemliga interna mekanismer och hierarki överlevde och besegrade apartheid systemet och kommer sannolikt aldrig helt bli av med det. Ett av de stora problemen med ANC är att poster inom regeringen ges ut pga politiska faktorer, därmed också utbildningsministeriet som har varit kroniskt underskött i 20 år. I och med att ANC inte tar grundutbildning på allvar (såklart svårt i vissa områden där kriminella gäng har mer samhällslegitimitet än staten) så betyder det att det är bara folk som har råd att skicka sina barn till privata skolor i Syd Afrika som kommer att åtnjuta av landets fina tertiära utbildningsresurser. Dessutom så är det inte gratis att studera på universitet i Syd Afrika, och om du lyckas få ihop det med stipendier och kvalificerar för finansiellt bistånd så brukar studenter studera ämnen som ger yrkeskompetens och sedermera ett väl betalt yrke. Få läser humanistiska ämnen eftersom i en ekonomi med 40% arbetslöshet så vore det inte det smarta valet. I min egen meniga åsikt så tycker jag det är synd att redskapen för att aktivt ta itu med social konstruktivism i Syd Afrika kommer länge att åtnjutas av den vita befolkningen som inte gör sina studiebeslut på tomma magar, och inte lider i samma måna av den groteska bristen på kompetens inom utbildningsministeriet.

Leave a comment

Your email address will not be published.


*